Elina Backman: Kun kuningas kuolee
Olen ollut tästä kaikesta kuitenkin lähes autuaan tietämätön ja nautiskellut Elina Backmanin viihdyttävästä ja koukuttavasta kerronnasta. Sillä vaikka tässä esikoisdekkarissa on varmasti omat heikkoutensa, on siinä selvästi myös jotakin poikkeuksellista. Teoriani tueksi esitän muutamia perusteluita.
1. Kuplinta: tässä maassa julkaistaan dekkareita hämmentävän paljon vuodessa. Jo tästä massasta esille nouseminen on työn takana, eikä yksin ole selitettävissä kustantamon markkinointiponnisteluilla. Lisäksi kirja tuntuu herättävän huomattavan ristiriitaisia tuntemuksia. Hyvä merkki.
2. Kuten todettu, dekkareita kirjoitetaan paljon ja käsikirjoituksia on kustantamoissa jonoksi asti. Esikoisdekkarin saaminen Otavan kustannusohjelmaan on kova temppu. Selittää myös mahdollisesti osan kitkeristä kommenteista. Kukapa ei haluaisi julkaista esikoiskirjaansa Suomen suurimman toimijan lipun alla?
3. Mennään henkilökohtaisempiin perusteisiin. Luen nykyään aika vähän dekkareita, ja silloinkin enimmäkseen Agatha Christien tyylisiä cosy mysteryjä. Tätä tarinaa kuitenkin luin/kuuntelin mielelläni.
4. Näin siitä huolimatta, että äänikirjan pituus oli 17 tuntia! Olen antanut itselleni oikeuden pitäytyä alle 13 tunnin kestoisissa äänikirjoissa, sillä pitkät äänikirjat eivät useinkaan esiinny edukseen ja toisaalta ovat tuskastuttavan pitkällisiä kuunneltavia, varsinkin minun kuuntelutahdillani. Tätä sen sijaan olen kuunnellut mielihyvin koko kesän.
Okei, okei, ei Kun kuningas kuolee silti ole mikään täydellinen romaani, mutta harvapa on. Suomen kesään, tarkemmin kuningaskuntana itseään tituleeraavaan Hartolaan sijoitettu dekkari oli juuri sopivaa kesäkuunneltavaa. Tarinan miljöö, niin kirjan nykyhetki kuin 1980-luvun takaumat, henkivät Suomen kesää. Ja niin karmaisevaa kuin se onkin, eikö juuri selittämättömät katoamiset ja hukkumistapaukset jotenkin nekin kuulu asiaan?
Hykerryttävä metataso saavutetaan, kun kirjan toinen päähenkilö, työttömäksi jäänyt Saana, alkaa tutkia vanhaa, epäselvää nuoren tytön kuolemantapausta ja kaivelee esille vanhat Hymy-lehden (mainittiinko lehden nimi, vai annettiinko vain ymmärtää?) kirjoittamat artikkelit tapauksesta. Täydellistä kesämökkilukemistoa!
Kun kuningas kuolee on jonkinlainen hybridi trendikästä true crimea ja toisaalta ikivanhaa ja aina luotettavaa tragedioiden tirkistelyperinnettä. Sen tiimoilta ammatilliseen umpikujaan ja burn outiin päätynyt Saanakin näkee itsensä tulevana true crime -reportterina ja aloittaa vanhan tapauksen selvittelyn. Toinen päähenkilö, KRP:n rikosylikomisario Jan saa puolestaan tehtäväkseen omituisten murhatapahtumien selvittelyn kesken henkilökohtaisen kriisin. Joku murhaa miehiä hukuttamalla ja jättää heihin varsin erikoisen ja puistattavan merkin, joka tuntuu viittaavan Hartolaan.
Saanan ja Janin tiet kohtaavat kuitenkin jo muissa merkeissä ja tarinaan saadaan myös romanttista värinää. Lopulta rikostutkinta ja yksityiselämä alkavat vahvasti sekoittua keskenään.
Äänikirjan lukee Sanna Majuri ja kuten mainittua, niin luenta kuin tarina soveltuivat mainiosti kuunneltavaksi. Vaikka kirja on pitkähkö ja sisältää eri näkökulmia ja aikatasojakin, oli kuunteleminen miellyttävää ja sujuvaa. Tarinassa pysyi mukavasti kärryillä koko ajan. Minulla oli omat epäilykseni syyllisen suhteen jo jonkin aikaa ennen murhaajan paljastumista, mutta en kokenut tätä sellaiseksi whodunit-dekkariksi, jossa olennaisinta on murhaajan henkilöllisyyden selvittäminen.
Enemmän viehätyin kirjan tunnelmasta, joka on sekoitus kesäidylliä ja kotimaista Twin Peaksia.
Elina Backman: Kun kuningas kuolee
Otava 2020 (Elisa Kirjan äänikirja)
Kesto 17h 1 min
Otava 2020 (Elisa Kirjan äänikirja)
Kesto 17h 1 min
Lukija Sanna Majuri
Minäkin innostuin kuuntelemaan Kuninkaan, kun olin lukenut Karo Hämäläisen kritiikin. En kiinnittänyt huomiota hänen mainitsemiinsa asioihin, ehkä koska suhtauduin kirjaan kevyenä kesälukemisena.
VastaaPoistaMutta se kieli! Puhutaan kroonisesti lähiajasta, kun tarkoitetaan mennyttä ja jaetaan oikeutusta. Nämä muistan, monta muutakin kertaa ajatus harhaili pohtimaan valittuja sanoja. Olen ilmeisesti täysin pudonnut nykysuomen kehityksen kelkasta, kun tämmöisiin ei kiinnitetä huomiota, vaan menevät täydestä kuin väärä raha. Otavalta vielä, paheksun!
Siitä olen samaa mieltä, että kirjalla on ansionsa. Toivottavasti Elina Backman vielä nostaa tasoa tulevissa kirjoissaan.
Kiitos kirjan esittelystä Amma. Minäkin kuuntelin kirjan, ja ihan mielelläni kuuntelinkin. Juoni oli mielestäni hyvin kehitelty, ja loppuratkaisu oli todella yllätyksellinen. Mutta rakkaustarinan isosta osuudesta kyllä yllätyin. Väilllä piti ihan miettiä, onko kyseessä dekkari vai chick it. Mieleen tulivat Denise Rydbergin erinomaiset Marianne Jidhoff -dekkarit. Molemmissa syödään ja juodaan paljon. Marianne juo 2013 Châteauneuf-du-Papeeta, mutta Backman tyytyy Vinho Verdeen ja single malt viskiin. - Hyvää mainosta Hartolalle, josta en ennen tätä kirjaa tiennyt yhtään mitään.
VastaaPoista