Fernando Aramburu: Äidinmaa

Fernando Aramburun Äidinmaa on kaihoisan kaunis tarina väkivallasta ja vihasta, mutta myös rakkaudesta ja ystävyydestä.

Kirjassa seurataan kahta samassa Baskimaan kylässä asuvaa perhettä, jotka poliittinen konflikti ja väkivaltainen vastarinta repivät railon eri puolille. Bittori ja Miren ovat lapsuudenystäviä, jotka ovat nuorina suunnitelleet jopa sulkeutumista nunnaluostariin yhdessä. Elämä saa kuitenkin uuden suunnan ja molemmat menevät tahoillaan naimisiin ja saavat lapsia. Perheet ovat läheisissä tekemisissä, kunnes tapahtuu jotain.

Tämä jotain keriytyy romaanissa auki pikku hiljaa. Tarina tempoutuu kirjan nykyhetken lisäksi välillä vuosikymmenten taakse, välillä lähimenneisyyteen. Bittorin ja Mirenin lisäksi kirjassa seurataan heidän miehiään ja ennen kaikkea heidän lastensa kohtaloita.

Sinänsä kyseessä ei ole arvoitus. Jo ensi sivuilta lähtien on selvää, että Bittori on jäänyt leskeksi ja on tästä hyvin katkera. Myös Mirenillä on syytä kaunaan, hänen poikansa on liittynyt ETA:n aseelliseen taisteluun ja nyt, vuosien uhrausten jälkeen, järjestö ilmoittaakin lopettavansa aseellisen vastarinnan.

Jokainen kirjan henkilöistä tuntuu olevan kaunansa, surunsa ja vihansa vanki. Liian monta vuotta on kulunut, liian paljon vettä ja verta on virrannut tehden anteeksiannon - anteeksi pyytämisestä puhumattakaan - mahdottomaksi. Silti molemmat ovat välttämättömiä.

Tarinan suurin arvoitus piileekin siinä, miksi tähän kaikkeen on tultu. Mikä saa ystävät kääntämään selkänsä toisilleen, mikä estää puolustamasta kohtuuttoman vihakampanjan kohteeksi joutunutta? Mikä saa tarttumaan aseeseen, mikä surmaamaan saman ihmisen, joka lapsena opetti ajamaan pyörällä?

Kysymykset ovat universaaleja ja niitä kysytään ympäri maailman, kaikkina aikoina. Myös anteeksipyytämisen ja -antamisen mysteeri on sellainen, minkä parissa lukemattomat rauhanneuvottelijat painiskelevat. Vaikka Aramburu käsittelee aihetta monipuolisesti ja syvällisesti, varsinaisia vastauksia ei hänkään pysty antamaan. Romaani kuvaa, miten kaikki tapahtuu, mutta miksi, sitä jään edelleen pohtimaan.

Ehkä juuri viha on se voima, mikä pitää koossa silloin, kun maailma on liian raskas kestää. Ja kun vihan aika on ohi, olisi liian kipeää myöntää, ettei vihalla olisi oikeutusta. Jäljelle jää katkeruus ja kauna.

Olen tämän koronakriisin aikana lukenut osin tietoisesti ja myös tiedostomatta aika kevyttä kirjallisuutta. Viihteelle ja laatuhömpälle on tässä ajassa selvä tilaus. Nyt kuitenkin ajattelin, että edes yksi synkempi ja haastavampi romaani pitää kaiken haaveilu-eskapismin seassa pystyä lukemaan.

Viihdyin Aramburun tekstin parissa erinomaisesti. Hän kuvaa baskilaista kyläyhteisöä persoonallisine henkilöhahmoineen elävästi ja verevästi. Kerrontaa rytmittävät euskeran (baski) kieliset sanat ja lausahdukset. Väillä henkilöstä puhutaan hän-muodossa, mutta seuraavassa lauseessa saatetaankin hypätä henkilön päänsisäisiin ajatuksiin ja minä-muotoon. Tämä ei kuitenkaan tunnu sekavalta, enemmänkin se tuo tekstiin jutustelunomaisuutta rentoutta. Useista kertojista ja aikatasoilla hyppelyistä huolimatta tarinassa olikin helppo olla ja liikkua kirjailijan toivomaan suuntaan. Aika lailla kärsivällisyyttä se kuitenkin vaati, sillä Aramburun kerronnan vauhti on maltillinen ja kirjassa on yli 660 sivua.

Erityisen liikuttavina koin Bittorin ja Mirenin hahmot. He ovat kaikista voimakkaimmat, kaikista kaunaisimmat, kaikista raivostuttavimmat. Koin jonkinlaisen valaistumisen, sillä mieleeni tulivat esimerkiksi Antti Heikkisen romaaneissaan upeasti kuvaamat itäsuomalaiset maalaisemännät. Kovin samanlainen on kouluttamaton, työn ja menetysten kovettama, tempperamentikas ja pentujensa puolesta taisteleva (tosin heidät samalla helposti tukahduttava) maalaisnainen, olipa sitten baski tai savolainen.

Tunnustan, että vaikka ETA on ollut minulle jollakin tasolla tuttu, en ole tiennyt kuinka kipeä ja tulehtunut tilanne baskimaalla pahimmillaan on ollut. ETA perustettiin vuonna 1959 Francon vastustajien toimesta ja se luopui aseellisesta vastarinnasta vasta vuonna 2011. Vuonna 2018 järjestö julistettiin lopetetuksi lopullisesti. Kyseessä on pitkä aika ja väkivallan vuodet ovat päättyneet vasta hiljattain. Yhteensä ETA surmasi vuosien saatossa yli 900 ihmistä.

Millaisia tarinoita noihin vuosiin ja uhriin liittyy? Mitä liikkuu Baskimaalla asuvien ihmisten: uhrien ja entisten separastien mielessä nyt? Juuri näitä kipupisteitä Fernando Aramburu purkaa romaanillaan hellävaroen auki, kuin pommia ikään.

Toisaalla tästä kirjasta sanottua:
Leena Lumi kutsuu kirjaa vuoden suurimmaksi lukuromaaniksi. 
Myös Kirjaluotsi kiinnitti huomiota omintakeiseen, hyppivään kerrontaan, jota hän kuvaa osuvasti elastisuudeksi.
Kirja vieköön luonnehtii romaania loisteliaaksi ja traagiseksi tarinaksi.
Mummo matkalla kiittelee (syystä!) Sari Selanderin käännöstä mahtavuudesta ja värikylläisyydestä.

Helsingin Sanomien Jukka Koskelaisen mukaan Aramburu valaisee tiettyjä asioita enemmän kuin kukaan baskikirjailija tähän mennessä.

Fernando Aramburu: Äidinmaa (Patria 2016)
WSOY 2020
664s.
Suomentanut Sari Selander