Heidi Jaatinen: Koski

Näin jälkikäteen on vähän kornia sanoa näin, mutta olin melkoisen varma jo lokakuussa, että Heidi Jaatisen Koski tulee voittamaan Savonia-palkinnon. Koskessa on nimittäin jo päällisin puolin tarkasteltuna niin sanotusti paketti kasassa. Savolainen kirjailija kirjoittaa savolaisesta historiasta korkeatasoisella tyylillä ja aloittaa samalla näyttävästi uuden historiallisen kirjasarjan Eeva Joenpellon tyyliin. Jo nimi Koski on yksinkertainen, mutta kuitenkin jylhä ja juhlava, aivan kuten kevyehkön tiiliskiven kokoinen romaanikin esteettisesti tarkasteltuna.

Nyt kirjan luettuani voin todeta, että ennakkoaavistukseni piti kutinsa varsin hyvin. Koski ja Jaatinen ovat palkintonsa ansainneet.

Romaanin keskiössä on Kosken vöyri talo ja sen vielä vöyrimpi isäntä Tuure, jota ulkomuotonsa puolesta Tuure Suureksikin kutsutaan. Tuure isännöi paitsi komeaa maatilaa piikoinen, renkeineen ja ruotimummoineen myös suurta lapsikatrasta. Niin suurta, että hänen ensimmäinen vaimonsa Hilma vaipuu lopulta lapsivuoteen kautta hautaan. Talo tarvitsee uuden emännän ja sellainen löytyy kälyn luota. Nuori Stiina astuu tätinsä tilalle, mutta saa huomata, että äitipuolen rooli ei ole parikymppiselle helppo, vaikka hyvää tahtoa olisi kuinka paljon. Tuuren, Stiinan, Paavo-pojan ja Tilda-piian kautta seurataan paitsi Kosken ja Kiuruveden myös koko maailman menoa. Jos Kiuruvesi onkin suojassa suurimmilta tyrskyiltä, tempaa viimein sisällissota syrjäisen maalaispitäjänkin mukaansa.

Vaikka kirjassa käsitellään niin sisällissotaa kuin Paavon Aunuksen retkeäkin, kirja ei missään nimessä ole sotaromaani. Ellei sodaksi sitten lasketa sitä päivittäistä kamppailua, jota henkilöt mielessään käyvät omia demoneitaan vastaan. Taistelua aikaan vastaan käydään myös kirjan toisessa aikatasossa 2010-luvulla. Siinä kirjan minäkertoja, kirjailija, elää isänsä viimeisiä kuukausia ja merkitsee muistiin isänsä suvun, Tuuren suvun, vaiheita. Kirjoittaa kirjaa yhdessä isänsä kanssa.

Koski on mitä suurimmassa määrin hyvin henkilökohtainen romaani. Se pohjautuu todellisiin henkilöihin ja paikkoihin. Omista lapsuusmaisemistani on kirjan tapahtumapaikoille vain muutama kymmenen kilometriä, joten luin kirjaa myös kotiseutumielenkiinnosta, vaikka monet tapahtumat ovat toki täysin fiktiivisiä. Tarinassa olikin tietty tuttuus, joka ylti yli tuttujen paikannimien ja maisemien. Kirjoittaessaan Kosken ja Puolakan taloista ja niiden suvuista Jaatinen olisi aivan hyvin voinut kirjoittaa omista esi-isistä ja -äideistäni. Sen verran tutuilta tuntuivat ihmiskohtalot, elämänmeno sekä maailmankuvaa jäsentävät arvot. Siinä mielessä tarina tuli liki ja lähelle.

Aivan täysin varauksetta Koski ei minulle antautunut. Myönnän aluksi vieroksuneeni Jaatisen lyhyttä, mutta maalauksellista lausetta. Vaikka aikaa myöten siihen totuinkin, tuntui rivien ja pisteiden väliin jäävät merkitykset välillä liian raskailta tulkita. Ja kun näitä lauseita vielä oli paljon, lausumattomia sanoja vielä enemmän, kaikkiaan lähes 650 sivua, anoin jo 400 sivun jälkeen hiljaa mielessäni kirjan vähittäistä päättymistä. Olisin kaivannut erityisesti Aunuksen retkeen tiivistystä. Vaikka se Paavolle ja myös Tildan elämälle tärkeä vaihe olikin, tuntui se kokonaisuuden kannalta hieman irralliselta.

Vahvimmillaan Jaatinen on väkevien tunteiden tulkkina, ajatusten todeksi piirtäjänä. Lukija, ken uskaltaa ja täysin kykenee antautumaan Kosken vietäväksi, tuntee varmasti sen voiman mielessään vielä pitkään.

Heidi Jaatinen: Koski
Gummerus 2018
649s.