Marko Kilpi: Undertaker - Kuolemanenkeli

Joka taistelee hirviöitä vastaan, katsokoon, ettei hän itse muutu siinä hirviöksi. Ja kun katsot kauan pimeyteen, katselee myös pimeys sinuun.

- Friedrich Nietzche -

Ylläoleva sitaatti ei ole Marko Kilven uutuusdekkarista Undertaker - Kuolemanenkeli, mutta se nousi mieleeni kirjaa lukiessani. Nietzchen ajattelu on teoksessa vahvasti läsnä, sekä nimeltä mainittuna että vielä vahvemmin rivien väleissä. Hyvyyden ja pahuuden keskinäinen kamppailu, oikeuden ja oikeusmurhan sattumanvaraisuus, on kirjasarjan toisen osan syvin ja pimein ydin.

Olen huomannut, että minun on vuosi vuodelta vaikeampi tarttua dekkareihin ja jännitysromaaneihin. Toki niitä luen edelleenkin jonkin verran, mutta enemmän tai vähemmän ulkopuolisen oloisena. Marko Kilven kunnianhimoista Undertaker-projektia olen kuitenkin seurannut mielenkiinnolla. Ennen kaikkea vaikutuksen on tehnyt kunnianhimo ja tinkimättömyys, jolla taiteilija vie visiotaan eteenpäin. Se näkyy myös tässä romaanissa, jossa toimintapläjäyksen ympärillä on kiitettävästi ajatusta ja sanomaa.

Undertakerissa on maailmanluokan jännitysnäytelmän ainekset. Päähenkilö, yhtä aikaa hyvä ja paha hautausurakoitsija Kivi, pyörittää täydellisen kulissin takana rikollista rulettiaan. Hahmo on osuva kuvaus ajassa, jossa vanhat rakenteet nitisevät liitoksissaan. Kivi jää vieläkin melkoiseksi mysteeriksi, mutta syvällisemmin tutustutaan Tuomaksen sielunelämään. Vähän kuin seuraisi henkistä ruumiinavausta: miten hyvä muuttuu pahaksi, millaista kamppailua käydään aivoissa, omatunnossa, sielussa, miten ihminen perustelee itselleen tekemänsä valinnat?

Toki inhimillisesti ajateltuna Tuomas on tilanteessa, jossa on vain huonoja vaihtoehtoja. Kivi noukkii syrjäytymisvaarassa olevan, elämän murjoman nuoren miehen talteen, muokatakseen hänestä itselleen oivan apulaisen ja kilpimiehen. Juuri kun Tuomas luulee nähneensä valon ja saaneensa päänsä pinnalle, hän saakin huomata ajautuneensa syvemmälle pimeyteen kuin mihin hän olisi koskaan osannut kuvitellakaan joutuvansa.

Kirjassa seurataan myös huumeryhmää, joka yrittää epätoivoisesti saada isoa kalaa pyydykseen. Kun pelataan isoilla panoksilla, tarkoitus pyhittää keinot. Mutta jokainen askel eteenpäin näyttääkin vievän kaksi askelta taakse päin. Tilannetta ei helpota yhtään sekään, että vaarallinen väkivaltarikollinen Rundi karkaa poliisivankilasta aikeenaan kostaa vihamiehilleen, joihin kuuluvat myös hänet kiinniottaneet poliisit.

Kielellisesti Kilpi palaa takaisin kuvailevampaan ilmaisuun ensimmäisen osan äärimmäisyyteen viedyn tiivistyksen jälkeen. Olen tästä iloinen, sillä yhtä kaunista kieltä pääsee lukemaan dekkareissa vain harvoin. Kirja tarjoaa jännitystä, toimintaa ja aika brutaalejakin kohtauksia, joten ihan heikkohermoisille en kirjaa tohdi suositella. Itseäni viehätti eniten pohdiskeleva metataso, eettinen atvailu, joka palautui ihmisyyden peruskysymyksiin. Miksi maailmassa on pahuutta, Tuomas pohtii. Onko sitä, kysyy vuorostaan Kivi.

Olen Nietzchen kanssa samaa mieltä (vaikka hän ei ehkä juuri näin sitä tarkoittanutkaan), että liika pimeyteen tuijottelu ei ole hyvästä. Se, mikä Undertakerista uupuu, on valo. Jää nähtäväksi, onko sitä luvassa rahtustakaan seuraavissa osissa.

Bloggaus ensimmäisestä osasta: Undertaker - Kuolemantuomio

Marko Kilpi: Undertaker - Kuolemanenkeli

Crime Time 2018

393s.