Jill Santopolo: Valo jonka kadotimme

Lucy ja Gabe tapaavat toisensa syyskuun 11. päivänä vuonna 2001. Kohtalo kietoo heidät yhteen ja erottaa toisistaan, aina yhä uudelleen, mutta irti toisistaan he eivät pääse koskaan.

En oikeastaan tiedä, miksi luin Jill Santopolon Valo jonka kadotimme -teoksen loppuun asti. En muistakaan, milloin yksittäinen teos olisi ärsyttänyt minua niin monin tavoin kuin tämä. Toisaalta ärsyttävissä teoksissa on jotakin kiinnostavaa, tai pikemminkin omissa reaktoissa: miksi ärsyynnyn niin kovasti. Onko se merkki kirjan huonoudesta vai iskeekö tarina kuitenkin jollakin kierolla tavalla omiin kipupisteisiin ja sokeisiin kulmin?

Santopolon teoksessa olisi sinänsä hyvät ainekset koossa, mutta jotenkin sekä tarina että sen tasot jäivät ontoiksi. Ensinnäkin kirjan rakenne: Lucyn yli 300 sivua yksinpuhelua Gabelle oli aika raskasta luettavaa. Onneksi luvut olivat erittäin lyhyitä, mikä piti yllä sellaista tuntumaa, että kirjassa edetään, mutta enimmäkseenhän siinä pyörittiin samankaltaisten (ja ennalta-arvattavien) tapahtumien sekä lauserakenteiden ympärillä. Roima tiivistys olisi tehnyt kirjasta huomattavasti paremman.

Toinen ärsyttävä asia oli se, että tämä oli näitä kirjoja, jossa sujautetaan korkokengät jalkaan, sipaistaan huuliin huulikiiltoa ja valitaan antaumuksella asukokonaisuuksia. Sinänsä surkuhupaisaa, että kirjassa on paljon feminististä sanomaa, mutta siitä huolimatta kirja on täynnä naistenlehti-latteuksia, joista ilmeisesti naislukijan pitäisi pitää.

Kolmanneksi minua ärsyttävät kirjan henkilöt, ennen kaikkea päähenkilö Lucy. Yritin kovasti saada kiinni, mikä minua hänessä ärsytti. Kirjan loppuvaiheessa ymmärsin, että reaktio johtui ehkä osin kirjan rakenteesta. Lucy käy läpi hänen ja Gaben tarinaa tietystä pisteestä käsin, selittää sitä sen hetkisen ymmärryksensä mukaan. Tämäntyyppinen anakronismi tekee päähenkilöstä lapsellisen ja arrogantin oloisen. Lucylla on käynyt elämässä hyvä mäihä, on rakastava aviomies, perhe, menestystä työelämässä, mutta yhä hän miettii, että nuoruudenrakkauden kanssa kaikki olisi varmasti mennyt jotenkin paremmin.

Tarinan taustalla kulkee myös amerikkalainen, WTC-iskuista alkanut voimapolitiikka. Gabe kulkee valokuvaajana niin Afganistanissa, Irakissa kuin Israelissakin. Olisi ollut hienoa, jos tätä sielunmaisemaa, vuoden 2001 tuomaa avohaavaa amerikkalaisten turvallisuudentunteessa olisi käsitelty vielä enemmän ja syvällisemminkin, esimerkiksi asukokonaisuuksien luettelemisen sijasta.

Vaikka aika ankeasti tähän romaanin suhtaudunkin, niin ei kai kirja aivan huono voi olla, kun kuitenkin loppuun asti sen luin. Jos haluaa kesälukemiseksi suuria rakkaustarinoita ja kepeää viihdettä, on markkinoilla kuitenkin parempiakin teoksia. Ainakaan omat silmäni eivät olleet kertaakaan vaarassa kostua.

Toisaalla blogeissa:
Kirjojen keskellä -blogin Maija oli kanssani varsin samoilla linjoilla ärsyttävyyden suhteen.
Myöskään Tuijata ei ihastunut.
Eija Kirsin Book Clubissa sen sijaan tykkäsi ja erityisesti häntä ihastutti Santopolon tapa kuvata huumaavaa ensirakkautta.

Jill Santopolo: Valo jonka kadotimme (The Light We Lost 2017)
Otava 2018
333s.
Suomennos Inka Parpola
Arvostelukappale