Kuopion kaupunginteatteri: Frida

Kuva Sami Tirkkonen

Kuluneen vuoden teatteritapaus Kuopiossa on ollut suurella näyttämöllä täysille katsomoille esitetty Frida. Juuri tästä näytelmästä on kuiskittu pitkin vuotta ja suosituksia on sadellut minullekin hyvin mieltymyksiltään erityyppisiltä ihmisiltä. Ei ihme, että esityksiä jatkettiin myös syyskauden puolelle. Teatterinkävijät halusivat lisää Fridaa, moni on kertonut käyneensä katsomassa esityksen jo useampaan kertaan.

Nimensä mukaisesti näytelmä kertoo taiteilija Frida Kahlosta. Mutta, luojan kiitos, esitys ei ole monumentaalinen kivipaasi suurnaisen elämästä, vaan päähenkilönsä taiteelle uskollisesti fragmentoitunut, surrealistinen, hauras ja kaleidoskooppimainen tutkielma pahoin vammautuneesta naisesta nimeltä Frida, joka eli paitsi taiteelleen myös miehelleen Diego Riveiralle, jonka kanssa tällä oli vaikea ja myrskyinen suhde.

Kuopion kaupunginteatterin Frida on parasta, mitä näyttämötekniikan keinoin katsojalle voidaan tarjota. Se on esimerkki siitä, että joskus onnistunut skenografia voi nousta pääosaan, ilman, että se kuitenkaan latistaisi näyttelijöiden merkitystä. Esitys on visuaalisesti huikea, kekseliäs, monipuolinen ja sykähdyttävä. Voimakas vertauskuvallisuus tulee hienosti esille esimerkiksi kohtauksissa, jossa Riveira pukee Fridan uudeksi tai Frida kompastelee miehensä kaatamiin naisiin. Metallinpalasten kylmät ja terävät kilahdukset iskevat katsojaan yhtä voimallisesti kuin Fridaan. Videotekniikka ja valot istuvat kokonaisuuteen saumattomasti. Esityksessä on kaikkea, mutta monipuolisuudesta ja teknisyydestä huolimatta esitys ei sorru ylilyönteihin, koska dialogi ja muotokieli on muuten hillittyä ja pelkistettyä.

Kuva Sami Tirkkonen

Erityisesti ensimmäinen näytös on niin tiivis ja häikäisevä kokonaisuus, että se tuntui menevän ohi hetkessä. Viidenkymmenen minuutin kuluttua havahduin lumouksesta, joka tuntui kestäneen vain hetken, enkä ollut ollenkaan varma, olinko hengittänyt koko aikana. Toinen toistaan upeammat visuaaliset kohtaukset seurasivat toisiaan saumattomasti, vieden tarinaa unikuvamaisesti eteenpäin. Toinen näytös oli myös onnistunut, mutta lumous ei ollut aivan yhtä rikkomaton. Dialogia oli enemmän, mutta tähän näytelmään en olisi sanoja kaivannut, sillä kuva todellakin voi parhaimmillaan kertoa enemmän kuin tuhat sanaa.

Virpi Rautsiala tekee ehkä uransa suurimman roolin Fridana. Rautsiala ei vain elä ja hengitä rooliaan, vaan lavalla hän on Frida. Juuri mitään muuta ei tarvittaisikaan, mutta Jarmo Perälä Diegona tekee myös vahvan ja kirkkaan roolityön. Sari Harju toisena Fridana tanssii eleetöntä kuolemantanssia. Värit ja synkkyys, elämänilo ja hidas kuolema ovat jatkuvasti läsnä Fridan elämässä. Ritva Grönbergin ja Antti Puumalaisen upea musiikki soi niin kuplivan iloisena kuin sydäntärepivänä.

Vaikka esityksen luoma kuva Fridasta on sirpaleinen, on se kaikessa säröisyydessään hämmästyttävän eheä. Mutta kuten alussa totesin, enemmän kuin taitelijaelämäkerrasta, näytelmässä on kysymys rakkaudesta, elämästä, intohimosta ja kuolemasta.

Tämän takia teatteria tehdään.

Kuva Petra Tiiho/Alias Studiot