Inferno

Infernon arvoitus johtaa Danten kuolinnamion luo.

Ei hätää, tämä ei ole muuttumassa leffablogiksi. Viime viikolla vain sattui niin hassusti, että kävin elokuvissa peräti kahteen otteeseen. Ja molemmat filmit vieläpä pohjautuivat kirjallisuuteen.

Minulla on Dan Browniin vähän ongelmallinen suhde, jota en ole tainnutkaan täällä blogissa aiemmin käsitellä. Laitetaan siis lyhyt briiffi tähän alkuun. Da Vinci -koodin luin silloin kun kaikki muutkin sitä lukivat. Tykkäsin lukemastani, yhdistihän kirja kaikkea sitä, mitä parhaillaan yliopistossa luin. Kuitenkin kirjan loppua kohti uudet juonenkäänteet alkoivat jo vähän kyllästyttää, ja menikin pitkään, etteivät Brownin teokset kiinnostaneet juuri kohteliasta tiedostamista enempää. Enkelit ja demonit olen katsonut elokuvana ja lopputulos oli viihdyttävä. Tom Hanks pääosassa nostaa ylipäänsä minkä tahansa elokuvan tasoa siedettävästä huimasti korkeammalle.

Ehkä osittain näissä positiivisissa tunnelmissa ostin Infernon e-kirjana. Edettyäni muutaman kuukauden aikana alle sata sivua tarinassa eteenpäin, minun oli pakko nostaa kädet pystyyn ja antautua. Vaikka kirjan välitön alku on sähäkkä, on alkupuoli toisaalta auttamattoman hidas. Da Vinci -koodista tuttuun tyyliin Robert Langdon (Hanks) etsii ja ratkoo vihjeitä yhdessä lääkäri Sienna Brooksin (Felicity Jones) kanssa. Itse jumituin Bobolin puistoon, jossa matka patsaalta toiselle tuntui kestävän ikuisuuden (minulla on vastaavanlainen, Salvador Dalin Aikaa tavoitteleva kokemus Alastalon salin tuvan lattiasta, mutta se on jo sitten toinen juttu se!).

Epäilemättä taidetta, historiaa ja kirjallisuutta tihkuva romaanikerronta on kokenut melkoista kuratoimista muuttuessaan elokuvakäsikirjoitukseksi, mutta itse pidän sitä epäpyhästi hyvänä asiana. En jaksa Brownin rönsyilevyyttä. Elokuvan kokonaisuus pysyi kasassa ja vaikka jotkut yksityiskohdat olisivat kaivanneet ehkä lisäavaamista, pysyin kuitenkin tapahtumista kärryillä. Vauhtia ja käänteitä riitti näinkin ihan riittämiin. Se kaikista suurin, ja yllättävin, käänne tuli totaalisesti puskan takaa. Kiitin onneani, että lopetin aikoinaan kirjan lukemisen riittävän varhain. En tiedä, olisinko viihtynyt yhtä hyvin, jos kaikki olisi ollut jo ennakkoon tiedossa.

Elokuvassa on paljon kiehtovuutta. Inferno viittaa tietenkin Danten Jumalaiseen näytelmään ja sen helvetin kuvaukseen. Itse teos ja toisaalta sen innoittama taide ovat arvoituksen ratkaisussa keskeisesti läsnä. Myös tarinan yhteiskunnallinen ulottuvuus on kiehtova ja ansaitsee osakseen parikin ajattelukierrosta. Aihepiiri on pelottavan tuttu ja toisaalta uudenlainen. Ekoterroristit (en tiedä onko tämä oikea sana, mutta se tuli ensiksi mieleeni) aikovat ratkaista maapallon räjähtävän väestönkasvuongelman omalla tavallaan, päästämällä vapaaksi tappajaviruksen. Langdon joutuu tapahtumien pyörteisiin mukaan sattumalta ja lopulta koko maapallon kohtalo on hänen käsissään.

Kiehtovan ja pelottavan aihepiirin lisäksi kuvausmiljööt ovat vaikuttavat. Melkoinen kivisydän ja puusilmä pitää olla, jos matkakuume Italiaan ei nouse Firenzeä ihaillessa. Sittemmin tapahtumien painopiste siirtyy Venetsian kautta Istanbuliin. Kaikki keskeisiä kaupankäynnin ja kauttakulun paikkoja, poliittisia ja uskonnollisia keskuksia, Danten aikoina.

Inferno on elokuvana perushyvä. Jos on pitänyt aiemmista Dan Brownin kirjojen filmatisoinneista, pitää varmasti tästäkin. Meille, joille Brown kirjallisessa muodossa on vähän liikaa, leffa tarjoaa huomattavasti vähätöisemmän tavan seurata, millaisen kudelman mestari on tällä kertaa kyhännyt.