Esiripun edessä: Karavaanarit Koljonvirta Teatterissa

 

Heti aluksi lienee paikallaan tunnustaa, että musiikkikomedia Karavaanarit edustaa sitä teatteritaiteen alaa, josta en pidä sitten ollenkaan. Ei kovin kaksinen lähtökohta esittelylle, mutta reiluuden nimissä tuotava esille. Meitä on moneksi, onneksi, ja kanssani katsomossa oli selkeästi paljon ihmisiä, jotka nauttivat Koljonvirta Teatterin Karavaanareista huomattavasti enemmän kuin minä. Ei toki silkkaa kärsimystä ollut minunkaan teatteri-iltani, päin vastoin, suu taipui hymyyn useassakin kohdassa.

Ismo Apellin ohjaama ja Antti Heikkisen käsikirjoittama komedia ammentaa inspiraationsa kasarinostalgiasta, kotimaisesta kesäromantiikasta ja ehkä vähän tuhmasta sketsiviihteestä. Miesten ympärilleen keräämän dreamteamin kesäteatteriresepti on siis pomminvarma menestys. Finnhitsit soi, verkkarihousut lököttävät ja mobirat, takatukat sekä Jane Fondan julisteet vilahtelevat.  Kun ensimmäiseen kymmeneen minuuttiin (ja sinänsä kekseliäästi ja innostavasti toteutettuun prologiin) on mahdutettu kaikki suomalaisuuden kliseet aina hallan viemästä viljasta ukkoina syntyviin ja nuorena kuoleviin miehiin ja koko komeuden kruunaa duettona esitetty Pitkä kuuma kesä, tietää, että nyt ollaan suomalaisen viihteen sysimustimmassa ytimessä. Nyt annetaan kansalle sitä mitä se janoaa, puhdasta viihdettä sokeroituna ajatuksella, että kaikki sentään oli ennen paremmin.

Tarinaa ryydittää eteen päin muhevan mehevä Heikkisen teksti. Suomalaisuuden ytimen lisäksi se sisältää nokkelaa sanataiteilua ja ei-niin-pikkutuhmia vitsejä. Komeuden kruunaa murre, joka muljailee näyttelijäkaartin suussa sulavasti. Välillä puhjetaan lauluun, ja potpurissa isketään silmää 80-luvun sketsiviihteen tuntijoille.

Niin, sketsivihde. Karavaanarit on karavaanialueen illanviettoon perustuvan löyhän käsikirjoituksen varaan rakennettu Putouksen sketsihahmokilpailu ja kylläpä jotakin vaikutteita on tainnut tulla Luokkakokous-elokuvastakin. Kauttaaltaan varmat ja irrotteluun innolla heittäytyvät näyttelijät puhaltavat räväkän tekstin henkiin ja saavat yleisön ulvomaan naurusta. Jamppa Kääriäisen Paananen on niin iljettävä kuin olla vain voi. Minerva Marin Unelmana on hersyvä ja Tiina Naumanen Elvinä suloinen. Heikkisen Rauski on näyttämön vahvimpia hahmoja, mutta ehkä hieman yllättäen yhden hitin ihme Marinellan (Maarit Poussa) ja ennen kaikkea hänen suntio-miehensä Kyöstin (Santeri Niskanen) hahmot nousevat kannattelemaan koko näytöstä. Erityisesti Niskasen roolityö on kuin puu, johon revyyosasto voi huoletta nojata. Esiintyjillä näyttää olevan lavalla hauskaa, on helppo uskoa, että näytelmää on tehty suurella sydämellä ja riemulla. Tämä tunne välittyy katsomoon asti ja tarttuu yleisön naurujänteisiin. Hyvä fiilis alkaa jo ennen esityksen alkua, kun ohjaaja Apell ottaa yleisönsä vastaan, sympaattisesti järjestysmiehen ominaisuudessa.

Kuten useampaan otteeseen on tullut mainittua, Karavaanarit on koottu menestyksen aineksista. Kuitenkin se jätti minut aika kylmäksi. Syvällisempi sanoma, maaseudun murros tai hetkessä eläminen, jäivät muutamien yksittäisten repliikkien varaan. En ole niin kukkahattutäti, että ottaisin nokkiini alatyylisistä vitseistä, mutta vanhat vitsit puuduttavat. Ennen kaikkea olisin kaivannut kipeästi lisää sävyjä ja tunteiden kirjoa. Ne hetket, kun tempo uskallettiin pudottaa alas ja annettiin herkkyyden tulla esiin kainalopierujen lomasta, olivat esityksen vahvimmat. Olen itkenyt ja nauranut monien Heikkisen tekstien ääressä, samoin Apellin ohjaamia näytelmiä katsoessa. Tällä kertaa kyllä nauroin, mutta olen sitä mieltä, että se ei yksin riitä. Nyt mentiin siitä, mistä aita on matalin, mutta tällä tiimillä olisi ollut helppoa kohota myös korkeuksiin asti.

Karavaanarit Koljovirta-Teatterissa 7.8. saakka.

Lue lisää täältä!