Arttu Tuominen: Murtumispiste

Oliko se jo kevättalvella, kun kääntelin käsissäni Arttu Tuomisen Murtumispistettä ja tuskin maltoin odottaa, että pääsisin lukemaan sitä? Ja kuitenkin vasta heinäkuun ja kesäloman viimeisellä viikolla viimein tartuin kirjaan. Koko kevään ajan Murtumispiste on ollut "se seuraava" lukupinossa odottava kirja. Selitys siihen, miksi olen kierrellyt lukemista kuin kissa kuumaa puuroa, on yksinkertainen: ramppikuume.

Juttuhan on niin, että Tuomisen esikoisdekkari Muistilabyrintti valikoitui viime vuonna luottevakseni sattumalta ja tunsin sitä kohtaan melkoisia ennakkoluuloja. Ja kuten joskus onnellisesti käy, teos pääsi koukkaamaan takavasemmalta ja yllättämään puun takaa. Esikoisella oli puolellaan yllätysetu, joten nyt huomasin jänistäväni. Mitä, jos Tuomisen toinen teos ei olisikaan niin hyvä kuin ensimmäinen? Aina puhutaan toisen romaanin kirjoittamisen vaikeudesta, mutta uskokaa pois, kyllä lukijallakin joskus toinen teos pukkaa kylmän hien pintaan!

Murtumispisteessä edellisen osan tapahtumista on kulunut aikaa vuoden verran. Aiempien tapahtumien tuntemisesta on hyötyä, mutta Murtumispiste on hyvin vahva, itsenäinen tarina, joten sen voi varmasti lukea myös ensimmäisenä Tuomisena. Mieleltään murtunut Rautakorpi makaa sairaalassa ja Porin poliisin väkivaltaosasto kamppailee miehistö- ja resurssipulan kanssa. Poria pitää pelossa sekä sarjaraiskaaja että Veljeskuntana tunnettu rikollisjärjestö, joka on tunnettu väkivaltaisuudestaan ja julmuudestaan. Toisaalta seurataan pitkään nimettömänä pysyvän Pojan elämää hänen lähtiessä 1980-luvun alussa karkuun väkivaltaista isää ja päätyessä merien kautta Ranskaan, muukalaislegioonaan. Vaikka Porin ja lähiympäristön seudut ovat edelleen vahvasti läsnä, vie tarina lukijan myös kaukomaille. Ranskan lisäksi Tuominen kuvaa kuumaa, kaoottista, sodan ja köyhyyden runtelemaa Afrikkaa uskottavasti ja elävästi.

Kuten Tuomisen esikoiskirjassakin, myös Murtumispisteessä riittää juonenkulkuja ja -käänteitä. Kaikilla tapahtumilla on kuitenkin tarkkaan mietitty paikkansa ja tarkoituksensa. En halua paljastaa käänteitä sen enempää, mutta sanonpahan, että kirjan nimi on erittäin osuva. Yksi jos toinenkin henkilöhahmo on joskus murtunut, aivan murtumaisillaan ja tai sitten toipumassa siitä. Henkinen kestokykymme on yksilöllinen, eikä kukaan pysty ennustamaan, missä kunkin murtumispiste on. Varmaa on kuitenkin se, ettei kukaan pysty kestämään määräänsä enempää.

Kirjassa on paljon julmuutta, jonka vuoksi en suosittele sitä aivan heikompihermoisille. Tuominen näyttää ihmisyyden pahan ja pimeän puolen kaunistelematta. Jo kirjan ensimmäinen kappale on uskomattoman ahdistava ja Liisan, Rautakorven ja muiden poliisien käsiinsä saamat rikosmysteerit ovat kauheudessaan puistattavia. Kirjassa kuvataan myös paljon sitä, miten lapsuuden traumat, turvattomuuden ja hylätyksi tulemisen tunne, perheväkivalta, ajavat ihmiset epätoivoisiin tekoihin. Muukalaislegioona tai väkivaltainen rikollisjärjestö tuntuu turvasatamalta, ensimmäiseltä ja ainoalta yhteisöltä johon yksilö aidosti kuuluu. Vaikka kirjassa on paljon pahuutta ja ahdistavaa, myös seuraavaan osaan aukijääviä solmuja, onnistuu Tuominen lopettamaan tarinan kauniiseen, keveään, liki painottomaan vapauden ja veljeyden kuvaan. Erityiskiitos siitä.

Ilokseni voin todeta, että panikoin turhaan. Muistilabyrintti ei ollut Tuomiselta vahinkolaukaus ja vaikka siitä kirjoittaessani totesinkin, että esikoisessa olisi riittänyt aineksia useampaankin romaaniin, sain nyt huomata, että kirjailijalla ei tunnu juonenkäänteet loppuvan kesken. Pojan hahmo toki flirttailee häpeilemättömästi uskottavuuden kustannuksella, muistuttaen Arnold Schwartzeneggerin ja Sylvester Stallonen parhaiden päivien inkarnaatiota Kari Heiskasen hurjimpiin hahmoihin, mutta menköön, koska kyseiseen hahmoon on saatu myös niin paljon toisenlaista syvyyttä ja tummuutta.

Näin pitkän lukuvälin jälkeen kirjoja on vaikea laittaa paremmuusjärjestykseen, mutta sanoisin tässä kirjan lopettamisen jälkeisessa euforiassani, että Murtumispiste on vielä Muistilabyrinttia parempi. Romaani on ehjä kokonaisuus, huolimatta siitä, että näkökulmia ja syvyyttä riittää. Vaikka eettistä lastia on kirjassa runsaasti, ei kirjailija sorru mustavalkoisuuteen tai alleviivaavuuteen. Kuten tiedämme, harmaan sävyjä on useita, mutta on myös puhdasta mustaa, pahaa. Arttu Tuomisen Murtumispiste on kuitenkin kirkkaasti erinomaista dekkariviihdettä, joka kuitenkin elähdyttää myös sävyjä kaipaavaa, vaativampaakin lukijaa. Tämän romaanin muisto mielessäni kuljen vielä pitkään ja ehkä katselen vesiputouksen reunalta kohti Sambiaa.

Toisaalla:
Rakkaudesta kirjoihin
Suomi lukee
Kartanonen kruunamaton lukija 
Jonnan lukunurkkaus 
Lukulampun valossa


Arttu Tuominen: Murtumispiste
Myllylahti 2016
491s.
Arvostelukappale