Kirsi Pehkonen: Karhuvaaran uhri

Kirsi Pehkonen on useimmille tuttu lasten- ja nuortenkirjallisuuden puolelta. Pehkosen nuoret sankarittaret Hilla ja Noora ovat seikkailleet omassa, jääkiekkomaailmaan sijoittuvassa nuortensarjassaan. Sarjan viime vuonna ilmestynyt päätösosa, Voittolaukaus, oli myös Topelius-palkintoehdokkaana. Karhuvaaran uhri on Pehkoselle uusi aluevaltaus, sillä kyseessä on ensimmäinen aikuisten romaani. Kirja on rikosromaani ja siinä on runsaasti dekkarimaista otetta, joskaan ei ehkä ihan genrelle tyypillisimmässä muodossa.

Tapahtumat sijoittuvat itärajalle Karhuvaaraan. Kyseessä on keskus, jonne valokuvaajat ja luontoharrastajat ympäri maailman saapuvat kuvaamaan karhuja. Keskusta pyörittää Esko, joka on luontokuvaaja itsekin ja hieman viinaanmenevä. Hänellä on apunaan myös työntekijöitä, muun muassa hänen kummityttärensä ja kirjan päähenkilö Johanna, joka on Karhuvaarassa kesätöissä. Jo heti kirjan alussa selviää, että on tapahtunut murha. Murhaaja, jonka henkilöllisyys luonnollisestikaan ei tässä vaiheessa selviä, katselee uhriaan ja ihmettelee, miksei tämän enempää vapisuta. Sitten tapahtumissa hypätään hieman taaksepäin  ja varsinainen tarina alkaa edetä kohti surmatyötä ja sen jälkiselvittelyjä. Neuvokas ja topakka Johanna joutuu tapahtumien keskipisteeseen ja lopulta myös suureen vaaraan. Varsinaisesti surmatyötä selvittelevät kuitenkin sympaattiset poliisit.

Tiesin Pehkosen olevan sujuvasanainen kirjoittaja, mutta yllätyin kuitenkin siitä, kuinka miellyttävää tekstin lukeminen oli sekä kuinka sujuvasti tarina eteni ja imaisi lukijan mukaansa. Tarjolla oli jännitystä, mutta sopivassa, elämänmakuisessa suhteessa. Vaikka vääjäämättä lukiessa mietti, kuka mahtaa olla murhaaja, ei se kuitenkaan lopulta ollut kirjassa kaikista tärkein asia. Parhaimmillaan Pehkonen on luonnonkuvaajana. Kerronta oli suorastaan ylistystä suomalaiselle metsäluonnolle. Elävä kerronta ja raikkaat yksityiskohdat toivat korpiluonnon, metsän äänet ja tuoksut käsinkosketeltaviksi, mikä oli näin tammikuussa nautinnollinen kokemus. Kuitenkin kuvailu pysyi siinä mielessä maltillisena, ettei se häirinnyt tarinan etenemistä.

Johtuiko sitten polvamaisen topakasta, pulaan joutuvasta sankarittaresta ja kauniista kesäisestä luonnosta, ounastelin jonkinlaisten romanttisten käänteiden olevan mahdollisia, mutta niin ei kuitenkaan käynyt. Ehkä lopulta hyvä niin, sillä sisältöä piisasi kyllä näinkin. Teemana luontovalokuvaus oli kiehtova ja ainakin minulle kaunokirjallisuudessa aivan uusi ja myös muuta asiasisältöä riitti: esille tuli niin petoviha, Venäjän ihmisoikeustilanne kuin poliisien työtä rasittavat säästötkin. Varsinainen kuka-teki-sen -juoni kantoi ja raottui sopivasti, olipa kirjailija sujauttanut mukaan pari oivallista hämäystäkin.

Kaiken kaikkiaan Karhuvaaran uhri oli helppolukuinen, mutta ei suinkaan yksioikoinen lukuelämys. Sen hahmot ja tapahtumien miljöö muodostuivat läheiseksi ja olen huomannut hieman ikävöiväni niitä. Vilpittömästi siis toivon, että saan vielä palata Karhuvaaraan tulevaisuudessa. Kaikista eniten toivon saavani lukea lisää tällaista luontokuvausta. Kiitos Pehkosen, päässäni on soinut jo parin päivän ajan Anssi Tikanmäen Savolainen metsä!

Toisaalla blogistaniassa: Suomi lukee -sivuston Kristalle kirja oli positiivinen yllätys. Myös hän nautti luontokuvauksesta ja rauhallisesta menosta. Lue lisää täältä!

Kirsi Pehkonen: Karhuvaaran uhri
Myllylahti 2015
270s.
Arvostelukappale