Harri V. Hietikko: Insomnian ensioireet


Harri V. Hietikko on ollut 2010-luvulla jollakin tapaa kotimaisen kirjallisuuden outolintu. Hänen biker-sarjansa on marssittanut esiin saksalaisen marssipohjaisen metallimusiikin tahdissa ja moottoripyörän selässä päähenkilön, joka on kummallinen yhdistelmä kliseisyyttä ja erilaisuutta sekä provosointia ja älyllisyyttä. Kirjoissa kuvataan julmaa väkivaltaa varsin kyynisellä tavalla, ollaan sovinistisia, machoilevia, asettaudutaan paitsi ympäröivän yhteiskunnan, myös ylipäänsä kaiken yläpuolelle sellaisella ylemmyydentuntoisella asenteella, jolle ei aivan heti tule mieleen vertailukohtaa. Päähenkilö on yksinäinen ratsastaja, joka elää kaiken ulkopuolella, ehkä jopa ja ennen kaikkea itsensä. Häivähdyksenomaisesti mieleen tulee välillä Reijo Mäki, mutta kyllähän Vareksen Jussi on aikalailla pyhäkoulupoika verrattuna tähän incognitona ratsastavaan moottoripyörämieheen.

Olen alusta asti pitänyt Hietikon lakonisesta, mutta siitä huolimatta kekseliäästä ja ilmaisuvoimaisesta kielestä. Myös räväkkyys ja provosointi on ollut mielestäni virkistävää ja jopa riemastuttavaa. Tälläkin kertaa perusosaset olivat paikallaan, mutta oma suhtautumiseni oli muuttunut. Tai itseasiassa ympäröivä yhteiskunta oli muuttunut. Nimittäin. Mielestäni Hietikko on kielenkäyttäjänä ehdottomasti parhaimmillaan juuri tässä teoksessa. Ihailen hänen taitoaan ilmaista paljon lyhyissä lauseissa, ladata tunnetta rivien väliin ja leikitellä eri tyylilajeilla. Toisaalta en kyennyt riemastumaan hänen röyhkeydestään entiseen malliin, sillä ei provosoinnissa ole valitettavasti enää mitään hohtoa. Päin vastoin, vastakkainasettelua tulee nyt joka tuutista niin paljon, että se on muuttunut tympeäksi ja ummehtuneeksi. Näin siitäkin huolimatta, että Hietikko parodioi enemmän kuin on tosissaan. Mutta silti. Maailma ei ole enää yhtä leikkimielinen, siitä on tullut hauraampi. Mielensäpahoittaminen on helpompaa kuin aiemmin.

Hauras on myös moottoripyörämies. Tragedia, joka edellisen osan perusteella ei tullut yllätyksenä, painaa hartioita kumaraan. Surun kuvaus on mielestäni upeaa ja kirjan parasta antia. Mainio on kuitenkin myös juoni, lähenteleepä se aika lailla vanhaa kunnon murhamysteeriä. Nimittäin kun biker palaa Suomeen entiseen moottoripyöräkerhoonsa, hän joutuu keskelle uhkaavaa tapahtumavyyhtiä. Kerhon presidentti kuolee hämärissä olosuhteissa, eikä jää ainoaksi vainajaksi. Pian bikerin täytyy tarttua ruoriin ja itsemurhasuunnitelmakin täytyy laittaa aikalisälle kiireiden takia. Jostakin syystä arvasin aika äkkiä kupletin juonen, mutta se ei haitannut, sillä idea oli hyvä. Ja välillä on ihan mukavaa olla oikeassa ja tuntea itsensä fiksuksi.

Kirjaa lukiessani ajelehdin siis tyytyväisyyden ja tympeyden välimaastossa. Kirjassa oli paljon hyvää, jopa loistavaa, mutta myös paljon sellaista sisältöä, jolle en lämmennyt.  Onneksi kirjailija pelasti pelin lopussa. Laittoi mustan kasin pussiin. Laukoi yläkulman. Loppu oli nimittäin loistava. Liki vanhatestamentillisella tai viikinkien saagojen tyylillä Hietikko niksautti vielä kuvakulman hieman vinommaksi ja toi tarinaan itseironian asteen, mikä teki siitä niin paljon paremman. Se huuhteli suurimman osan tympeydestä sen siliän tien pois.

Samanlaista inhorealistisuutta, yhteiskunnan ulkopuolisuutta ja päivänvalon ulottumattomuutta kuin bikerista, löytyy myös Arto Salmisen tuotannosta. Unohdettuja tarinoita hyvinvointiyhteiskunnan tuolta puolen. Siitä kai loppujen lopuksi tässäkin on kyse.

Lausukaa paranoid: Olen näköjään nimitellyt Jussi Varesta myös vuonna 2013...
Näkemiin Shosanna: ...2014 sitten Arto Salmista. Ei mulla vissiin kovin montaa originellia ajatusta sitten ollut tässä arviossa. Sorppa! :)

Harri V. Hietikko: Insomnian ensioireet
Reuna 2015
224s.
Arvostelukappale

Kommentit

  1. Kiitos tästä loistavasta analyysistä! Voi yhtyä oikeastaan kaikkeen, mitä kirjoitat (oma juttuni kirjasta ilmestyy myöhemmin tänä vuonna), mutta osasit kertoa minulle myös, miksi en enää tälle kirjalle lämmennyt kuten aiemmalle. Maailma ja Suomi ovat muuttuneet ikävällä tavalla tässä välillä, ja kirja ei tosiaan enää huvittanutkaan. Ajattelen myös, että trilogia on tälle tyylille turhan pitkä muoto. Vitsi kun tuppaa huononemaan vanhetessaan. Trilogia on kahlitseva, koska tyylilajia ei parane liikaa varioida sarjan kuluessa, on pysyttävä linjassa, vaikka linja vetäisi sivuun loppua kohden, kun maali on vaihtanut epäreilusti paikkaa kesken juoksun. Oh, ilmasenpa itseäni epäselvästi!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit