Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet



Tämä kirja täytyy aloittaa henkilökohtaisesta. Minulla on tapana ajautua mukaan kaikenlaiseen toimintaan, niin myös alueen päiväkotien vanhempainyhdistykseen, nykyään jopa puheenjohtajaksi asti. Siksi en voinut olla hymyilemättä, hykertelemättä, suorastaan ääneen nauramatta lukiessani Liane Moriartyn Mustat valkeat valheet -romaania. Jo hänen edeltävää teostaan (Hyvästä aviomiehestä olen kirjoittanut täällä, klik) lukiessani pidin tavasta, jolla kirjailija räjäyttää turvallisen, keskiluokkaisen elämänpiirin jähmeät struktuurit palasiksi. Hyvä aviomies keskittyi kuitenkin mielestäni enemmän yksilöihin, kun taas tässä uusimmassa Moriarty penkaisee etuoikeutetussa kuplassa asuvan asuinalueen muurahaispesää oikein kunnon kouralla.

"No nin, mennäänpä siis valtapolitiikkaan", Madeline sanoi ja pani lasin varovaisesti takaisin laatikkoon, "Aloitetaan huipulta eli lyhyttukkaisista blondeista."
"Lyhyttukkaisista blondeista?" Celeste siristi silmiään kuin epäillen, että asiasta pidettäisiin myöhemmin tentti.
"Lyhyttukkaiset blondit johtavat koulua. Jos haluaa vanhempainyhdistykseen, täytyy olla lyhyttukkainen blondi." Madeline havainnollisti vaadittua kampaustyyliä käsillään. "Se kuuluu ikään kuin järjestyssääntöihin."
"Ovatko ne naiset kivoja?" Celeste kysyi. "Vai onko parasta pysyä heistä kaukana?"
"No jaa, he tarkoittavat hyvää", Madeline sanoi. "He tarkoittavat pelkkää hyvää. He ovat kuin, hmm, kuin mitä? He ovat kuin äitipiispoja. He suhtautuvat hyvin vakavasti rooliinsa oppilaan äitinä. Se on heille kuin uskonto. He ovat fundamentalistiäitejä."

Myös Madelinen ulkonäkökriisi osui aika kohdalleen:
Madeline painoi sormenpäänsä silmän alle. "Nukuin kuin tukki!" hän sanoi. "Ajattelen joka päivä, että näytän tänään vähän väsyneeltä, ja mieleeni tuli vasta vähän aikaa sitten, ettei se johdukaan siitä, että olisin väsynyt vaan siitä, että minä näytän nykyään tältä."

Kuten romaanin nimikin paljastaa, Moriarty paljastaa säälittä, mutta nautinnollisen hitaasti, näiden etuoikeutettujen perheiden salaisuudet. On pikku salaisuuksia, sellaisia, että ex-miehen nykyinen vaimo on täydellisyydessään rasittava ämmä. Ne ovat valkoisia valheita, jotka voi paljastaa parhaille ystäville. Ja sitten on synkkiä, tummia, pikimustia valheita, joista ei kerrota kenellekään. Ne ovat niin raskaita, ettei valhe ulotu pelkästään muihin ihmisiin, vaan myös omaan mieleen.

Romaanin rakenne on pirullisen hyvä. Jo aivan alussa selviää, että vanhempien varainkeruutapahtumassa, hyvin kosteissa sellaisissa, tapahtuu jotakin kauheaa, mahdollisesti murha. Sitä ei kuitenkaan kerrota, kuka on uhri, syyllisestä puhumattakaan. Sitten palataan ajassa taaksepäin, lukuvuoden ja esikoulun alkuun. Madeline, säihkyvä ja temperamenttinen äiti, tutustuu nuoreen, yksinäiseen yksinhuoltajaäitiin Janeen. Jane on kaikkea sitä, mitä bättre folk -alueella asuvat vanhemmat eivät ole. Hiljainen, varautunut, epävarma ja yksinhuoltaja. Madelinen kautta Jane tutustuu kuitenkin myös Celesteen, kuvankauniiseen edustusrouvaan, joka on kuitenkin merkillisen epävarma ja säikky.

Tarina etenee pikku hiljaa ja vääjämättä kohti kohtalokasta vanhempien visailuiltaa, mutta tarinan etenemisen keskeyttävät todistajanlausunnot, joissa koulun vanhemmat kertovat, mitä heidän mielestään edeltävän puolen vuoden aikana on tapahtunut, visailuillasta puhumattakaan. Mielipiteiden jakautuessa voimakkaasti lukijalle paljastuu varsin herkullinen asetelma, klikkiytynyt verkosto. Vaikka Moriartyn kuvaus on nautinnollisen raadollista, ovat aihepiirit ihan oikeasti raadollisia. En nyt paljasta niitä tässä säilyttääkseni Moriartyn luoman illuusion, mutta voin vakuuttaa, että lukiessa silmäni kostuivat muustakin kuin ilon kyynelistä.

Mustat valkeat valheet on todella hyvä kirja. Se itkettää, naurattaa ja viihdyttää. Lukeminen on kepeää ja helppoa, kirjan voi ottaa halutessaan puhtaasti viihteen kannalta. Mutta toisaalta, jos antaa itselleen luvan pohtia asioita, huomaa hämmentyvänsä. Valheita on monenlaisia. Pieni valkoinen valhe voi olla järkyttävä petos joko toisia tai itseä kohtaan. Toisaalta mustaakin mustempi valhe, voi ehkä jossakin tilanteessa olla kuitenkin ihan oikein. Ja lopulta, onko mikään, mitä luulemme tietävämme lopulta kuitenkaan totta tai totuuden arvoista?

Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet
WSOY 2015
447s.
Suomentaja Helene Bützow
Arvostelukappale

Kommentit

  1. Moriarty oli minulle aiemmin vieras nimi, mutta Mustat valkeat valheet nosti hänet kyllä kiinnostavien kirjailijoiden listalleni. Romaani oli mainio lukukokemus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oletko lukenut jo Hyvän aviomiehen? Jos et, niin ehdottomasti suosittelen!

      Poista
  2. Amma, tämä on minusta parempi kuin Hyvä aviomies. Tärkeää, rankkaakin asiaa, mutta kirjotettu mukavan kepeästi, asian siitä kärsimättä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, täysin samaa mieltä. Tässä oli paljon samastumispintaa, mutta onneksi siinä kepeämmässä tasossa.

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit