Hilja Valtonen: Opettajan villikko

Etsiessäni vuoden vaihteessa lapsuudenkotini kirjahyllyistä luettavaa Anni Polvan merkkipäivää varten, iskin silmääni moneen muuhunkin iki-ihanaan klassikkoon. Nappasin mukaani Hilja Valtosen Opettajan villikon. Luin nuoruudessani kaikki meiltä kotoa löytyneet Valtosen kirjat ja ihailin hänen tyyliään tavattomasti. Myös tämän romaanin muistan lukeneeni. Tiedän sen siitä, että päähenkilön nimi Anna Tipuli Pusu on jäänyt lähtemättömästi mieleeni, samoin kuin tapa, jolla nimi hänelle annettiin. Muistan nauraneeni katketakseni tapaukselle. Muita muistikuvia minulla kirjasta ei sitten ollutkaan, joten odotin jotakin höpsönhauskaa, hattarankevyttä rakkauskertomusta.

Mutta voi pojat, tämähän olikin jotain ihan muuta. Opettajan villikko on nuoren tytön kasvukertomus, joka etenee episodimaisesti päähenkilön syntymästä aina aikuisuuteen saakka. Tarinaan on sisäänkirjoitettu paljon moraalisia opetuksia, jopa hieman ärsyttävässä määrin. Lukiessa piti kuitenkin usein muistutella mieleeni, että kirja on ilmestynyt vuonna 1928 ja koska tapahtumat alkavat Tipulin nuoruudesta, kirjassa kuvataan 1900-luvun alun aatemaailmaa. Ajat ovat muuttuneet noista vuosista, mutta sen ilmiön on Valtonen itsekin huomannut kirjaa kirjoittaessaan. Tipuli on monessa suhteessa vanhanaikainen, kunnon tyttö, joka usein tuntee ulkopuolisuuden tunnetta "nykyajan" tyttöjen ja naisten joukossa. Tipulin hyveellisyys ja itsepäisyys tuntuu paikoittain jo vähän epäuskottavalta. Onneksi Tipuli kuitenkin muuten on raisu ja reipas tyttö, villikko, joka joutuu rempeytensä vuoksi usein pieniin hankaluuksiin. Tämä ristiriita tekee henkilöhahmosta kiinnostavan ja hänestä saisi varmasti helposti monen sivun mittaisen luonneanalyysin aikaiseksi.

Jätän sen kuitenkin tekemättä. Sen sijaan pohdin kirjan hämmentävän ristiriitaista tunnelmaa. Tarinassa on paljon romantiikkaa, mutta kuitenkaan kirjaa ei kannata missään nimessä kutsua rakkausromaaniksi, sillä se tekisi vääryyttä niin Opettajan villikolle kuin rakkausromaaneillekin. Romaani on paikoin tavattoman vakava, ahdistunutkin, mutta jo seuravassa hetkessä Tipuli näyttää kieltä kaikille, joko aidon riemastuneena tai sitten tuskan läpi hymyillen.

Tipuli on erilainen nuori, luontainen vastarannan kiiski. Hänellä on hyvä sydän, mutta vallaton mieli, eikä hänen ole helppo kuulua joukkoon, sillä häneltä puuttuu miellyttämisen halu. Hänen kotikylänsä pitää Tipulia arvossa, sillä tyttö ei ylpisty aikuisenakaan, vaikka onkin opettajan tytär. Tarinan edetessä seurataan tytön kouluvuosia kaupungissa ja oman paikan etsimistä maailmassa. Tipuli kokeilee alaa jos toistakin, mutta aina tulee jokin este, joka karahduttaa suunnitelmat. Miehiäkin ympärillä pyörii, mutta Tipuli on päättänyt valita vanhanpiian uran. Jossakin vaiheessa Tipulin vakaumus joutuu kuitenkin koetukselle, hyvin vakavastikin. Mutta sekään ei tapahdu aivan perinteisellä, romanttisella tavalla.

Opettajan villikossa on paljon elementtejä, joita voi pitää vanhentuneena. Mutta siitä huolimatta, ja toisaalta ehkä juuri siksi, Tipuliin on helppo samastua. Valtonen käsittelee hyvin nuoren sisäisiä kasvukipuja ja naisena elämisen vaikeutta. Ulkoiset puitteet maailmanmenossa ovat muuttuneet kovastikin, mutta ihmisyys ja naiseus loppujen lopuksi hyvin vähän. Muistan, että tarina iski minuun nuorena todella kovaa ja olisi kiinnostavaa kuulla, mitä nykynuoret ajattelevat. Lähetän kainoja ajatuksia äidinkielenopettajien puoleen, millaisia keskusteluja syntyisikään Opettajan villikon pohjalta?

Myös Booksy on lukenut tämän: "Mainio aikamatka taas kerran, tällä kertaa niihin päiviin kun opiskelijan tunnisti ylioppilaslakista eikä haalarista ja nuoret naiset juhlistivat kevättä uudella hatulla."

Hilja Valtonen: Opettajan villikko
Otava 1928 (1959)
347s.