Eeva Joenpelto: Ei ryppyä, ei tahraa


Eeva Joenpellon Ei ryppyä, ei tahraa tuoksuu vanhalta, kuivahtaneelta herbaariolta ja tuo tunnelmaltaan mieleen ukkosta enteilevän hämärän kesäyön. Kirja on haikea, alakuloinen, paikoin jopa ahdistava, mutta toisaalta merkillisen seesteinen ja tyyni.

Lohja-sarja iski lukuhermostooni kymmenisen vuotta sitten lujasti. Sen jälkeen olen usein maininnut Joenpellon yhdeksi suosikkikirjailijoistani, mutta jostakin syystä en ole tullut lukeneeksi muita hänen teoksiaan. Ei ryppyä, ei tahraa tarttui joskus mukaani kirjaston poistomyynnistä ja helmikuun yöpöydäntyhjennysprojektin merkeissä se päätyi viimein lukuun asti. Mistään maanantaikappaleesta ei ole poistomyynnistä huolimatta kysymys, sillä romaani oli aikoinaan Finlandia-ehdokkaana.

Tarina etenee kahdella aikatasolla. Toisaalta eletään yhden kirjan päähenkilön, Ellenin, nuoruutta ennen ja jälkeen Suomen itsenäistymisen. Sisällissodan melskeissä orpo ja varakas nainen päätyy avioitumaan hiljaisen ja vakavan apteekkarin kanssa. Mies vain paljastuu aivan toisenlaiseksi kuin miltä ennen häitä vaikutti. Perheeseen siunaantuu kolme lasta, mutta perhe-elämää hallitsee narsisti-isän mielenmuutokset sekä henkisesti ylivoimaisen äidin nurjertava ote. Kasvoilla ei tule näkyä ryppyä, ei tahraa, tapahtuipa mitä tahansa.

Toinen taso seuraa perheen nuorimman tyttären, Irenen elämää. Suuren maatilan arkea rytmittävät tilaharjoittelijoiden tekemät maatyöt sekä tilan isännän intohimo: ravihevoset. Irene pärjää emäntänä hyvin, kunnes hänen miehensä ja veljensä Aarre hankkivat hänelle apua. Neiti Letin tultua taloon menneisyyden haamut saavat Irenen kiinni.

Teos on ilmestynyt vuonna 1989. Kirja tuntui omituisella tavalla yksityiskohdissa vähän vanhentuneelta ja toisaalta laajassa mielessä erittäin tuoreelta. Erityisesti huomioni kiinnittyi narsismin kuvaukseen, vaikkei Joenpelto tätä termiä suinkaan käytä. Nykypäivänä narsismi tuntuu olevan jonkinlainen muoti"diagnoosi", jota erityisesti media käyttää varsin mielivaltaisesti. Ihminen voidaan tuomita narsistiksi, mutta loppujen lopuksi narsismin syntymekaanismiin ei ainakaan keskustelussa juurikaan kiinnitetä huomiota. Tätä taustaa vasten Joenpellon kuvaus tuntuu suoranaiselta keskustelunavaukselta: mitkä tekijät yksilön henkilökohtaisissa ominaisuuksissa, elämäntapahtumissa ja ihmissuhteissa vaikuttavat siihen, että henkilöstä tulee narsisti? Joenpellon kuvausta voi pitää varsin yllättävänä ja omintakeisena siinä mielessä, että hän ei suinkaan kuvaa narsistin puolisoa yksinomaan alistuvana ja hyväksikäytettynä uhrina. Itse asiassa, tarinaa seuratessa mieleen tulee väistämättä, synnyttääkö narsisti ympäristössään lisää narsismia.

Viime vuosina kotimaiset kirjailijat ovat kirjoittaneet paljon sukupolvien ketjusta ja lapsuudenperheen tunneilmaston vaikutuksesta yksilön myöhempään kehitykseen. Tämäkin näkökulma on myös tässä romaanissa vahva. Vaikka näennäisesti kirjailija kuvaakin perhehistoriaa realistisen sukuromaanin muodossa, on tarinassa kuitenkin hänelle ominaisesti vahva psykologinen sävy. Lohja-sarjassakin pidin paljon Joenpellon tavasta luoda henkilönsä, sama pätee myös tähän romaaniin. Sen sijaan Joenpellon kieleen tottuminen vaati aikaa. En suoraan sanottuna muista, onko minulla ollut aiemmin asian kanssa vaikeuksia, vai onko tämä romaani kieleltään erityisen latautunut. Joka tapauksessa kirjoittamattomat lauseiden loput ja rivien välit ovat monessa yhteydessä merkityksellisempiä kuin kirjoitetut sanat. 

Ihailen Joenpellon romaanien nimiä, jotka on usein napsaistu keskeltä äkkiseltään katsottuna "yhdentekevää" lausetta. Ei ryppyä, ei tahraa on mainio esimerkki tästä. Olipa kyse mekosta, pöytäliinasta, kasvoista tai ihmisen sieluista, tähän tarinaan se sopii hyvin.

Eeva Joenpelto: Ei ryppyä, ei tahraa
WSOY 1989
415s.

Kommentit

  1. Täällä ilmoittautuu kova Joenpelto-fani! Jos ei blogiaikana jostain kirjailijasta kirjoita, kukaan ei tiedä, mitä on tullut ennen luettua. Lohja-trilogiaq meni veriin ja siitä alkoi ihan minun ja Joenpellon lyhyt, mutta lämmin kirjeenvaihto. Siinähän oli se kylä, kauppias ja kaikki sen ympärillä. Se oli minulle tuttua, vaikka kirjan aikakausi ihan eri.

    Outoa, että en muista juuri tätä kirjaa..., mutta miksi tämä olisi välistä pois...

    Eeva oli itseään kohtaan vaativa, teki tarkkaa työtä ja on minusta hieno kirjailija, jonka soisi löytyvän nuortenkin lukemistosta. Vetää kaikista ovista, Kuin kekäle kädesä, Sataa suolaista vettä, Eteisiin ja kynnyksille, Elämän rouva, rouva Glad, Rikas ja kunniallinen, Jottei varjos haalistu...

    En kyllä muista neiti Letiä...

    Mikähän on se jokin, joka saa jonkun kirjan tuntumaan vanhentuneelta? Olen toistuvasti lukenut vaikkapa Bo Carpelanin Axelin ja Axel Munthen Huvila meren rannalla. Ja varmaan vieläkin luetaan Rikosta ja rangaistusta tai Juhani Ahoa.

    Kiitos tästä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tosiaan Leena, sinullahan löytyy ihan omaa vastaavaa historiaa tai ainakin kokemusta kuin Lohja-sarjassa!

      Tuo on niin totta, pitäisikin joskus esitellä niitä kirjoja ja kirjailijoita, joita on lukenut jo kauan sitten. Tai sitten pitäisi ryhtyä lukemaan ne uudestaan, siinähän ne tulisivat blogiinkin.

      Pohdin tuota kysymystäsi siitä, mikä saa kirjan tuntumaan vanhentuneelta, jo tätä postausta kirjoittaessani, enkä oikein tavoita sitä. Tuossa kirjan uudemmassa aikatasossa nojataan kummallisesti hyvin suomifilmimäiseen kuvastoon, vaikka astianpesukoneista ja muista yksityiskohdista päätellen se kai sijoittuu 70-80-luvulle. Jokin häiritsevä vire siinä kuitenkin oli. Suurimmalta osaltaan kirja on täyttä tavaraa nykypäivänäkin, Joenpellon terävä psykologinen kuvaus ei varmaan vanhene sen paremmin kuin noiden mainitsemiesi esimerkkienkään.

      Poista
    2. Mietinkin, että saatko tuohon vanhentumiskysymykseen vastattua, sillä vaikka kuinka mietin, en tavoita oikeaa sanaa, tosin, kun en juuri tätä kirjaa muista, niin pitäisi kokeilla. Ehkä tuokin tekee ristiriita, kun kodinkoneet ovat kuin toista aikakautta: Lohja-trilogian kohdalla en muista tuollaista.

      Jos lukisin jonkun itselleni tärkeän uudestaan. muutamia olen jo lukenutkin, niin nyt se olisi varmaankin jo Manni Taikavuori, mutta kun mietin, mitä kirjoittaisin kirjasta, joka on minulle se elämäni toiseksi paras kaikista, menen ihan lukkoon. Kirjan runsaus ja se kaikki mikä siinä vangitsee lukijan aivan kuten Berghof vangitsee kirajn päähenkilön Castorpin, tekee olon ihan voimattomaksi.

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit