Eeva Joenpelto: Ei ryppyä, ei tahraa

Eeva Joenpellon Ei ryppyä, ei tahraa tuoksuu vanhalta, kuivahtaneelta herbaariolta ja tuo tunnelmaltaan mieleen ukkosta enteilevän hämärän kesäyön. Kirja on haikea, alakuloinen, paikoin jopa ahdistava, mutta toisaalta merkillisen seesteinen ja tyyni.

Lohja-sarja iski lukuhermostooni kymmenisen vuotta sitten lujasti. Sen jälkeen olen usein maininnut Joenpellon yhdeksi suosikkikirjailijoistani, mutta jostakin syystä en ole tullut lukeneeksi muita hänen teoksiaan. Ei ryppyä, ei tahraa tarttui joskus mukaani kirjaston poistomyynnistä ja helmikuun yöpöydäntyhjennysprojektin merkeissä se päätyi viimein lukuun asti. Mistään maanantaikappaleesta ei ole poistomyynnistä huolimatta kysymys, sillä romaani oli aikoinaan Finlandia-ehdokkaana.

Tarina etenee kahdella aikatasolla. Toisaalta eletään yhden kirjan päähenkilön, Ellenin, nuoruutta ennen ja jälkeen Suomen itsenäistymisen. Sisällissodan melskeissä orpo ja varakas nainen päätyy avioitumaan hiljaisen ja vakavan apteekkarin kanssa. Mies vain paljastuu aivan toisenlaiseksi kuin miltä ennen häitä vaikutti. Perheeseen siunaantuu kolme lasta, mutta perhe-elämää hallitsee narsisti-isän mielenmuutokset sekä henkisesti ylivoimaisen äidin nurjertava ote. Kasvoilla ei tule näkyä ryppyä, ei tahraa, tapahtuipa mitä tahansa.

Toinen taso seuraa perheen nuorimman tyttären, Irenen elämää. Suuren maatilan arkea rytmittävät tilaharjoittelijoiden tekemät maatyöt sekä tilan isännän intohimo: ravihevoset. Irene pärjää emäntänä hyvin, kunnes hänen miehensä ja veljensä Aarre hankkivat hänelle apua. Neiti Letin tultua taloon menneisyyden haamut saavat Irenen kiinni.

Teos on ilmestynyt vuonna 1989. Kirja tuntui omituisella tavalla yksityiskohdissa vähän vanhentuneelta ja toisaalta laajassa mielessä erittäin tuoreelta. Erityisesti huomioni kiinnittyi narsismin kuvaukseen, vaikkei Joenpelto tätä termiä suinkaan käytä. Nykypäivänä narsismi tuntuu olevan jonkinlainen muoti"diagnoosi", jota erityisesti media käyttää varsin mielivaltaisesti. Ihminen voidaan tuomita narsistiksi, mutta loppujen lopuksi narsismin syntymekaanismiin ei ainakaan keskustelussa juurikaan kiinnitetä huomiota. Tätä taustaa vasten Joenpellon kuvaus tuntuu suoranaiselta keskustelunavaukselta: mitkä tekijät yksilön henkilökohtaisissa ominaisuuksissa, elämäntapahtumissa ja ihmissuhteissa vaikuttavat siihen, että henkilöstä tulee narsisti? Joenpellon kuvausta voi pitää varsin yllättävänä ja omintakeisena siinä mielessä, että hän ei suinkaan kuvaa narsistin puolisoa yksinomaan alistuvana ja hyväksikäytettynä uhrina. Itse asiassa, tarinaa seuratessa mieleen tulee väistämättä, synnyttääkö narsisti ympäristössään lisää narsismia.

Viime vuosina kotimaiset kirjailijat ovat kirjoittaneet paljon sukupolvien ketjusta ja lapsuudenperheen tunneilmaston vaikutuksesta yksilön myöhempään kehitykseen. Tämäkin näkökulma on myös tässä romaanissa vahva. Vaikka näennäisesti kirjailija kuvaakin perhehistoriaa realistisen sukuromaanin muodossa, on tarinassa kuitenkin hänelle ominaisesti vahva psykologinen sävy. Lohja-sarjassakin pidin paljon Joenpellon tavasta luoda henkilönsä, sama pätee myös tähän romaaniin. Sen sijaan Joenpellon kieleen tottuminen vaati aikaa. En suoraan sanottuna muista, onko minulla ollut aiemmin asian kanssa vaikeuksia, vai onko tämä romaani kieleltään erityisen latautunut. Joka tapauksessa kirjoittamattomat lauseiden loput ja rivien välit ovat monessa yhteydessä merkityksellisempiä kuin kirjoitetut sanat. 

Ihailen Joenpellon romaanien nimiä, jotka on usein napsaistu keskeltä äkkiseltään katsottuna "yhdentekevää" lausetta. Ei ryppyä, ei tahraa on mainio esimerkki tästä. Olipa kyse mekosta, pöytäliinasta, kasvoista tai ihmisen sieluista, tähän tarinaan se sopii hyvin.

Eeva Joenpelto: Ei ryppyä, ei tahraa
WSOY 1989
415s.