Nura Farah: Aavikon tyttäret

Luin jokin aika sitten lehdestä nuoresta, rohkeasta suomalaisesta somalinaisesta, joka on kirjoittanut romaanin. Hän on ensimmäinen somali, joka on kirjoittanut kirjan suomeksi. Lehtijuttua lukiessani ajattelin heti, että tämän kirjan haluan lukea. Kuinka ollakaan ajatukseni ilmeisesti kuultiin, sillä seuraavan arkipäivänä Aavikon tyttäret odotti postilaatikossani. Kiitos siitä!

Oikeastaan voisin kirjoittaa vain, että pidin kirjasta ja päättää kirjoitukseni siihen. Pidin tästä nimittäin todella paljon, välillä suorastaan ahmin, välillä maltoin nautiskella Nura Farahin kauniin siveltimenvedoin eteeni maalaamasta Somalian kuumasta auringosta ja aavikosta. Näin silmieni edessä kamelilaumat ja naisten hennalla värjätyt kädet, kuulin rukouskutsut ja lasten telmimisen äänet paimentolaisleirissä.

Samalla tässä romaanissa on jotakin sellaista, mistä ei oikein saa otetta ja mikä on hankala vangita sanoiksi. Kirjan päähenkilö on Khadija, tyttö, joka joutuu elämään lapsuutensa isoveljensä ja kuolleen isänsä  varjossa. Hänen äitinsä hooyo Fatima kasvattaa tytärtään kovalla kädellä, mutta kova on toisaalta tyttöjen ja naisten maailmakin. Erityisesti tyttöjen ja poikien keskinäinen epätasa-arvo, tyttöjen ympärileikkaus ja ylipäänsä tyttöjen hysteerinen kunnianvalvominen ihmetyttivät, puistattivat ja saivat verenpaineen kohoamaan.

Aavikon tyttäret onkin naisten kirja. Vaikka Farahin kuvaamassa somalikulttuurissa miehet ovatkin vallankahvassa, ovat he tässä kirjassa loppujen lopuksi sivuroolissa. Fatima, Khadija ja hänen miehensä ensimmäinen vaimo Luul pyörittävät paitsi kotitaloutta, hyvin paljon käytännössä myös koko perheen ja klaanin elämää. Miehet ovat enemmän lietsussa jo paimentolaisuuden vuoksi, mutta myös klaanien välisiä suhteita selvittämässä sekä uskonnon että isänmaan asialla.

Somalikulttuurin kuvauksessa olen kokonaan kirjailijan armoilla. Tunnustan, että tunnen somalitapoja niin vähän, ettei minulla ole mitään mahdollisuuksia arvioida sitä, kuinka hyvin Farah kuvaamisessa onnistuu. Omasta puolestani voin sanoa sen verran, että nautin tästä kerronnasta. Ehkä ajoittain olisin kaivannut tarinaan enemmän draivia ja juonivetoisuutta, mutta suurimman osan ajasta maltoin nauttia kirjan verkkaisesta, elämän lailla eteenpäin soljuvasta kasvutarinasta. Kirjassa oli myös historiallinen, Somalian valtion historiaa luotaava taso, mutta tällä kertaa se jäi minulla sivurooliin, Khadijan tarinan ja kuvauksen viedessä päähuomioni.

On hienoa, että etniset vähemmistöt tuottavat kirjallisuutta ja taidetta. Ennakkoluulojen lietsomisen sijasta kannattaa lukea tällainen kirja. Tuskin olen somalikulttuurin asiantuntija Aavikon tyttäret luettuani, mutta ymmärrän ainakin jotain paremmin kuin ennen. Nostan hattua Nura Farahille ja toivon, että hänen esimerkkinsä rohkaisee muitakin eri kulttuurien edustajia kirjoittamaan. Ripaus eksotiikkaa ja erilaisuutta tekee maamme (kulttuuri)elämälle pelkästään hyvää! Voit lukea Aavikon tyttäret siksi, että sen on kirjoittanut somalinainen. Mutta suosittelen kyllä lukemaan teoksen ihan omien taiteellisten ansioidensa vuoksi.

Blogeissa:
Tuhat ja yksi kirjaa: "Aavikon tyttäret kuuluu ehdottomasti vuoden mielenkiiintoisimpiin esikoisteoksiin."
Kirjasfääri:... "joka sivun kääntämällä löytyi jotakin erityisen mielenkiintoista."
Kirjavalas: "Aavikon tyttäret on kuin mosaiikki, jonka kukin palanen on osa suurempaa kokonaisuutta."
Mari A:n kirjablogi: "Minusta on myös hienoa Farahin ajatus siitä, että ne somalialaiset, jotka ovat Suomessa syntyneet, saavat tutustua omaan historiaansa."

Nura Farah: Aavikon tyttäret
Otava 2014
236s.

Arvostelukappale