Auli Eho: Kohtaamme Mattilassa. Kristiina Juhontytär Eskelin kertoo.

Tuntuu siltä, että kotimaisissa historiallisissa romaaneissa on menossa ainakin yksi valtatrendi: suuret taiteilijamme tavallisen kansan silmin nähtynä. Tammikuussa luin Tatu Kokon Heinäkuun päivän, joka kertoi Eero Järnefeltin oleskelusta Pohjois-Savossa. Jo viime kesänä lukemani Enni Mustosen Paimentyttö pureutui Ida-piikatytön kautta Sakari Topeliuksen perhe-elämään. Sarjan seuraavassa osassa siirrytään säveltäjä Jean Sibeliukseen. Sibeliukset esiintyvät niin ikään Auli Ehon Kohtaamme Mattilassa -teoksessa. En koe tätä taiteilijabuumia lukijan kannalta huonona asiana. Päin vastoin, on mielenkiintoista lukea suurin piirtein samaan ajanjaksoon sijoittuvia teoksia, mutta eri puolilta Suomea ja vähän eri vinkkelistä tarkasteltuna. Historiallisten romaanien ystäville siis vinkiksi, nyt kannattaa paneutua kultaisen kauden taiteilijaelämään, sillä erilaisia romaaneja on tarjolla ruhtinaallisesti!

Auli Ehon Kohtaamme Mattilassa sisältää sivumääräänsä nähden käsittämättömän määrän monipuolista historiallista tietoa. Eho kuljettaa tarinaa Kristiina Juhontytär Eskelinin, Mattilan talon emännän kertomana. Kristiina Eskelin eli pitkän elämän vuosina 1811-1901, joten hänen elämänkaarensa sisältää mittavan ja merkittävän pätkän Suomen historiaa. Kristiinan kertomana Eho esittelee laajan suku- ja kylähistorian sekä linkittää siihen sekä poliittisen historian keskeisimmät käänteet kuin paikallisen tapahistoriankin. Kerronta on mukavan murteellista, käsittääkseni jo hävinnyttä alueen murretta. Sen oikeellisuudesta en pysty sanomaan mitään, mutta pienen alkukankeuden jälkeen teksti oli hyvin ymmärrettävää ja sujuvaa. Muutenkin kieli oli hyvää ja vaivatonta lukea.

Monipuolisuudesta ja hyvästä kielestä huolimatta romaani kärsi tietynlaisesta kotikutoisuuden tunteesta, mikä juontui kerronnallisista ongelmista. Kirjailija oli päättänyt kertoa tarinan Kristiinan suulla ja joutui siksi usein huomattaviin vaikeuksiin perustellessaan, miten (sinänsä merkittävän) talon emäntä tiesi yhtä sun toista maailman menosta. Lopputulos kolkutteli epäuskottavuuden rajoja turhan useasti. Teoksen kannalta olisi voinut olla hyvä ratkaisu kertoa koko tarina kolmannessa persoonassa tai sitten niin, että Kristiinan minä-muotoiset osuudet olisivat vuorotelleet kertojan käytön kanssa. Näin tietopuolinen osuus ja asiakirjalainaukset olisivat tulleet luontevammin esille. Toisaalta täytyy sanoa, että kotikutoisuus on myös romaanin ehdoton vahvuus. Kirjailijalla itsellään on sukuyhteys käsittelemäänsä sukuun ja myös teoksen tapahtumaseudut ovat tuttuja. Tämä tuo kerrontaan lämpöä. Erityisesti Kristiinan henkilöhahmo tulee lukijalle läheiseksi. Muuten mittava henkilögalleria saa lukijan välillä päästään pyörälle, mutta keskeisimmät henkilöt Mattilan ja Postlarin tiloilla kyllä erottuvat joukosta.

Yksi tämän ajan suurimpia henkisiä ongelmia on (ainakin minun mielestäni) juurettomuus. Ihmiset eivät tunne sen paremmin sukunsa kuin asuinpaikkansakaan historiaa, eivätkä sitä kautta oikein itseäänkään. Tähän hätään Ehon romaani tarjoaa loistavan vastauksen. Hän onnistuu kutomaan henkilöhistorian suurten historiallisten linjausten kanssa yhteen kiinnostavalla ja viihdyttävällä tavalla. Tuusulan-Keravan-Järvenpään alueen asukkaille ja sukulaisille kirja tarjoaa varmasti paljon uutta tietoa. Käsittellyksi tulevat muun muassa nälkävuodet,  rautatien ja puhelimen saapuminen, Sibeliuksen sävellystyö Mattilan talossa ja kieliristiriidat. Ihmisten henkilökohtaiset elämänkohtalot: syntymät, kuolemat, ilon ja surun hetket vuorottelevat tarinassa tiiviiseen tahtiin. Tämä tekee tarinasta kiinnostavan luettavan, vaikkei siinä varsinaista juonta olekaan. Kristiinan elämä kuitenkin muodostaa tapahtumille luontevan kehyksen, enkä kaivannut enempää juonivetoisuutta. Aivan erityisen paljon nautin juhlakohtauksista, jolloin Kristiina kuvasi tarkoin erilaisia tarjottavia ja seudun juhlatapoja.

Olen antanut teokselle ruusuja ja tuuhean risunkin, mutta lopuksi on sanottava, että viihdyin tämän teoksen parissa suunnattoman hyvin. Itse määrittelen onnistuneen lukukokemuksen kriteeriksi sen, että saan teoksesta jotain uutta ja tässä tapauksessa uutta tietoa tuli kukkurakaupalla. Siinä rinnalla muutamat kerronalliset puutteet jäävät merkitykseltään toissijaiseksi. Siispä uskallan suositella kirjaa hyvillä mielin kaikille historiasta kiinnostuneille, mutta aivan erityisesti Tuusulan pitäjän historiasta kiinnostuneille.

Auli Eho: Kohtaamme Mattilassa. Kristiina Juhontytär Eskelin kertoo. 
Mediapinta 2013.
262s.