Antti Tuuri: Rauta-antura
Antti Tuurin Rauta-antura jatkaa Äitini suku- sarjaa. Tällä kertaa Tuuri vie lukijansa Lapin sotaan 19-vuotiaan Heikki Ojalan, kaverinsa Paulin ja tämän Sukevalla suota harkitsemattomien puheiden takia kuokkineen Arvo-veljen kanssa.
Tämä sotakirja ei ole sankaritarina. Päinvastoin, Kannaksen ratkaisutaisteluissa venyneet miehet eivät motivoidu uuteen sotaan entisiä aseveljiä vastaan. Miehet miettivät moneen kertaan, mitä järkeä on tapattaa miehiä hätyyttämällä jo muutenkin vetäytyviä saksalaisia. Oikea vastaus on tietenkin se, että niin Neuvostoliiton kanssa tehty välirauhansopimus määräsi. Samasta syystä kaatuneet saksalaiset jätettiin makaamaan niille sijoilleen, jotta neuvostoliittolaiset näkisivät, että sotaa käytiin tosissaan.
Miehistöllä, eikä aina aliupseeristollakaan, ei kuitenkaan intoa riittänyt. Kun Torniossa saksalaisilta vallattiin Pikku-Berliiniksi kutsuttu varikko, laulu soi ja viina virtasi. Kaikista särmimmätkään sotilaat eivät suoranaisesti juosseet erämaan poikki ehtiäkseen tukkimaan vetäytyviltä saksalaiskolonnilta tietä ennen Muoniota.
Muoniossa Heikki ja kumppanit saavat erikoisen tehtävän. Heidän pitää saattaa naisjoukko, saksalaisten polkemia naisia, Ouluun kuulusteltavaksi valtiopetoksesta epäiltynä. Matkaa on kolmattasataa kilometriä, naiset huonosti marssille sopivissa varusteissa ja kaikilla on yhtäläisesti nälkä. Tuuri kuvaa vähäeleisesti, mutta puhuttelevasti sitä, millaisen vihan saksalaisten huorat saivat osakseen. Tuntuupa melkein kuin kaikki saksalaisiin kohdistuva viha ja koko aseveljeyteen liittyvä pettymys olisi kanavoitunut näiden naisten huoritteluun ja nöyryyttämiseen.
Rauta-antura on Tuurille ominaista kiihkotonta ja jutustelevaa kerrontaa. Se tuntuu sopivan hyvin sodan kauheuksiin, ne kun eivät varsinaisesti ylimääräistä alleviivausta tarvitse. Aivan Tuurin tuotannon lempikirjojen joukkoon se ei yllä, mutta äärimmäisen mielenkiintoinen kirja on kuvatessaan Lapin sodan taisteluita ja lopen kyllästyneen Suomen armeijan asenneilmastoa.
Lapin sota ja eritoten naisten asema siinä tuntuu olevan kirjallisuudessa tapetilla ja itsekin olen lukenut useamman aihetta käsittelevän romaanin ennen tätä. Onkin ollut hedelmällistä tarkastella teemaa useamman kirjailijan avulla eri näkökulmista katsottuna. Talvella kuuntelin äänikirjana Katja Ketun Kätilön, myös elokuussa lukemani Paula Havasteen Yhden toivon tie kuvasi saksalaiseen rakastuneen naisen asemaa. Sotavuosiin sijoittuvassa Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjassakin on aihetta sivuttu, vaikkeivät kirjat lappiin sijoitukaan. Vastikään lukemassani Neidonkengässä keskenkasvuiset kuopiolaispojatkin osasivat laulaa, mitä suomalaiset naiset huseeraavat miesten taistellessa rintamalla. Kaikki nämä teokset ovat olleet erinomaisia, mutta nyt tuntuu, että tarvitsisin lisäksi jonkinlaista tutkimustietoa aiheesta, sen verran paljon asia on alkanut pohdituttamaan.
Blogeissa:
Lukukausi
Antti Tuuri: Rauta-antura
Otava 2012
336s.
Tässä mieheni toivojoululahja. MINÄ sain Ikitien lahjaksi eräältä historian tutkijalta, mutta kirja meni R:lle. Hän piti kovasti.
VastaaPoistaJos Katja Ketun kätilö on sotakirja, niin se on sitten uniikki laatuaan, ainakin minulle. En yleensä tai enää, lue sotakirjoja. On ollut tarpeeksi kuulla ja selvittää sotaa ja omien isovanhempien ja koko äidinpuoleisen suvun menetyksiä Karjalassa.
Tuo 'saksalaisten morsianten' kaltoinkohtelu jatkui osuen heidän lapsiinsakin. Edelleenkin mainostan tähän kohtaan kirjaa Sodan haavoittama lapsuus, jonka löydät blogistani. Sain kirjan käteen suoraan kirjailijalta ja myös aihetta sivuava keskustelu alleviivasi minulle, että po. kirja olisi niin monien hyödyllistä lukea.
Ihanaa, kun joku muukin bloggaa Antti Tuuria. :)
VastaaPoistaKävin juuri lainaamassa itselleni vähän vanhemman Lapin sotaan sijoittuvan romaanin, Annikki Kariniemen Veren kuvan.