Sirpa Kähkönen: Lakanasiivet

Ennen tämän kevään ja kesän Kähkös-putkeani olin lukenut Kuopio-sarjasta vain Lakanasiivet. Luin kirjan sen saavutettua Finlandia-ehdokkuuden, enkä ihan hirveästi innostunut, vaikka tervehdin ilolla Kuopioon sijoittuvaa romaania.

Olikin mielenkiintoista tarttua kirjaan uudestaan nyt, kun olen päässyt Kähkösen makuun lukemalla edelliset osat. Helpotuksekseni voin sanoa, että pidin tästäkin kirjasta, mutta toisaalta ymmärrän, miksi en ensimmäisellä kerralla syttynyt.

Lakanasiivet kertoo painostavan helteisestä heinäkuun päivästä vuonna 1941, ainoasta kerrasta, kun Kuopiota pommitettiin jatkosodan aikana. Yhden päivän romaani alkaa yöstä viipurilaisen kabareelintusen Mizzin saapuessa tyttärensä kanssa kaupunkiin. Seuraavaan yöhön se myös päättyy tulipalon kajoon ja noen ja savun katkuisiin tunnelmiin.

Syy siihen, etten tästä kirjasta ensimmäisellä kerralla innostunut, on varmasti siinä, että kerronta nojautuu hyvin pitkälti aikasempiin tapahtumiin. Kirjan voi kyllä lukea itsenäisenäkin teoksena, mutta jos henkilöiden mielenliikkeistä jotakin haluaa ymmärtää ja eläytyä ihmiskohtaloihin, on taustatieto tarpeen. Kirjan uudet henkilöt Mizzi, Kaarlo ja Saaralotta taas jäävät ainakin vielä tässä osassa ohkaisiksi, enemmän esittelynomaisesti esille tuoduiksi, hahmoiksi.

Mutta nyt kun tiesin, mitä aiemmin Aleksanterinkadun kulmatalolaisten elämässä oli tapahtunut, pystyin elämään uuden sodan tuomaa epävarmuutta intensiivisesti mukana. Syksyyn se loppuu, se sota, vai loppuuko kuitenkaan? Tulevatko saksalaiset? Vai pitääkö Kuopiostakin lähteä evakkotielle niin kuin Viipurista? Sotaherrat suunnittelevat suuria strategoitaan, mutta Kähkösen henkilöt surevat variksen syömiä herneitä ja kipulevat siitä, onko lasten ja vanhusten parempi olla omiensa luona kaupungissa vai turvassa maaseudulla. Tai pohtivat, onko mitään järkeä pitää huivia kaupungilla, olla tanssimatta ja rakastamatta, kun huomenna kaikki voi olla jo ohitse.

Kuopion pommitus on paitsi historiaa myös äärimmäisen komeaa kuvausta. Lukija imeytyy mukaan pommien räjähdyksiin ja lentokoneiden sirkkelimäiseen pauhuun, jossa lasten kasvot kostuvat kyynelistä ja räästä, aikuiset kuulostelevat  räjähdysten ääniä sydän pelosta turtana ja kuolleetkin nousevat maan päälle kävelemään.

Asun varsin lähellä lennostoa ja on pakko tunnustaa, että parin viime päivän aikana vatsaani on valahtanut kopallinen jäätä aina kun hornetit ovat tehneet harjoituskaarroksiaan yläpuolellamme, niin tuskallisen uskottavasti Kähkönen on onnistunut pommituksen kauhut kuvaamaan.

Sirpa Kähkönen: Lakanasiivet 
Otava 2007
398s.