Reijo Mäki: Mustasiipi

Muutaman vuoden tauon jälkeen tartuin Reijo Mäen uuteen Mustasiipi-dekkariin. Viime vuosikymmenellä Vareksia tuli luettua useampiakin, mutta liekö syynä kyllästyminen vai lukulistan ruuhkaisuus kun tämän turkulaisen yksityisetsivän seikkailut ovat viime aikoina jääneet vähemmälle.

Tällä kertaa Jussi Vares yrittää kelata oman elämänsä filminauhaa. Hänet on löydetty pahoinpideltynä ja sekavana harhailemasta, eikä hänellä ole parin vuorokauden ajalta muita muistoja kuin ilkeä kuristusjälki kaulassa ja ruhje päässä. Ai niin ja yksi päätön ruumis, joka sattuu vielä olemaan Vareksen vanhoja tuttuja. Poliiseilla ja Vareksella on syytä uskoa, että joku haluaa saattaa keskenjääneen työnsä loppuun. Niinpä Vares lähtee nuolemaan haavojaan ja selvittelemään pääkoppansa sisältöä Turun saaristoon. Aikaa myöten, pienen lomaromanssin kokeneena, hänen on kuitenkin palattava kaupunkiin selvittelemään tapahtumia.

Oikeastaan on aika hauska havaita, että Reijo Mäen dekkareilla ja viime viikolla lukemani Ajattelen sinua kuolemasi asti -romaanilla on prikulleen samat vahvuudet: miljöö ja päähenkilöt. Pidän yleensäkin oikeisiin paikkoihin sijoittuvista tarinoista ja Mäki on nostanut Turku-kuvauksen omalle tasolleen. Kaikista eniten uskon Vares-kirjojen suosien perustuvan kuitenkin itse Jussi Vareksen hahmoon. Vares on suomalaisen miehen prototyyppi. Hän on yhtä aikaa se mies, joka laulaa Miksi naiset rakastuvat renttuihin -kappaletta ja se renttu, josta niin lauletaan. Hän osaa keittää nokipannukahvit itse hakkaamista puista kootulla nuotiolla, mutta tunnistaa myös kohtaamansa kauniin naisen hameen materiaalin. Lyhyesti sanottuna hän on mies, joita ei ehkä ole olemassa, mutta aivan hyvin voisi olla. Mieslukijoita viihdyttänee samaistumisen tunteen lisäksi maskuliininen huumori. Meistä naislukijoista en tiedä, ehkä pitämisen ratkaisee se, vetoaako Vareksen renttumainen charmi vai ei. Ja tietysti on myös meitä, jotka vain pidämme Mäen hitaahkosta äijähuumorista.

Mustasiipi on taattua Reijo Mäkeä. Aluksi tarina tosin tuntui keriytyvän auki kovin hitaasti, mutta arvostan sitä, että Mäki on kokeillut uudenlaista tapaa lähestyä tarinaa. Kun kyseessä on 22. Vares-dekkari, ei pyörän keksiminen uudelleen ole varmaankaan kovin helppoa. Vuorottelu Vareksen ja kaikkitietävän kertojan välillä toimi hyvin ja tarina alkoi alkukankeuden jälkeen keriytyä auki mukavasti. Vareksen, novellikirjailija-Luusalmen ja pastori Alasen testosteronia uhkuvat filosofiset pohdinnat ovat aina yhtä virkistäviä. Joskin on sanottava, että toivoisin Mäen antavan joskus tekstissään vaikkapa maidon olla maito, eikä jokin pikkukiva näsäviisas sanaleikki. Sanoilla kikkailu on kirjailijan tavaramerkki, mutta lipsahtelee paikoitellen pahasti maneerin puolelle. Samoin typerät ja häröilevät hassunnimiset pahikset tuntuivat kovin tutuilta aiemmista tarinoista.

Muuta pahaa sanottavaa minulla ei olekaan. Jussi Vareksen ystäville Mustasiipi on taattua kesälomalukemista. Ne, jotka eivät ole syttyneet aiemmin, tuskin leimahtavat liekkeihin tämänkään teoksen kohdalla.