T-päivä ja Vänrikki Stool

Tänään se sitten on, nimittäin tenttipäivä. Jännittää! Kiitos tuesta ja myötäelämisestä kaikille!

Olen kyllä suoraan sanottuna helpottunut, että tämä on nyt muutamaan viikkoon viimeinen klassikkopostaus. Näistä suomalaisen kirjallisuuden kulmakivistä tuntuu olevan kovin vaikea kirjoittaa, niiden merkitys kun on niin paljon suurempi kuin se, mikä niiden kirjallinen arvo tai tunnejälki on. Eikä asiaa helpota ollenkaan se, että samaan aikaan mielessä pyörii opiskelumielessä erilaisia termejä kuten fokalisaatiota, kerronnan muotoja, henkilökuvausta jne.jne.... HUH!

Ylllä oleva kuva on Ernst Billgrenin kuvittamasta laitoksesta. Valitsin sen tähän puhtaasti ulkonäöllisistä syistä ja siksi, että marssivat sotilaat sivupalkissa alkoivat jo pikku hiljaa kyllästyttää. Itse luin kuitenkin vanhemman painoksen, jossa olivat ne tutut ja perinteiset Albert Edelfeltin kuvat. Samassa lukuelämyksessä tuli siis paitsi kirjallisuus- myös taidehistoriaa ja kaiken huipuksi tuntui lähinnä siltä, kuin lastenkirjaa olisi lukenut, niin taidokkaasti kuvat rytmittivät runoja. Suosittelen!

Vänrikki Stoolin tarinat on varmaan jokaiselle suomalaiselle jollakin tapaa tuttu teos, jos nyt ei muuten, niin Maamme-laulun osalta. Stoolin nuorelle ylioppilaalle kertomissa sotajutuissa on jotakin tavattoman valloittavaa, niistä tulee mieleen satusetä-Topelius. Toinen mielleyhtymä on syksyllä lukemani Tex Willer (!) Ilmeisesti se johtuu viattoman ihanteellisesta ja itsekritiikittömästä asetelmasta, mistä ei voi olla tavallaan pitämättä. Siitä huolimatta ei voi kuitenkaan unohtaa, että runot kertovat sodasta.

Olen aina ollut sotahistoriasta kiinnostunut, jopa opiskelujen tiimoilta joitakin alkeellisia sotahistoriallisia seminaaritöitä vääntänyt. Nykyään olen jopa ammattisotilaan vaimo. Siitä huolimatta ja ehkä juuri siksi, Runebergin romanttis-idealistinen sodankuvaus ärsyttää uskomattoman paljon. Nykyihmisen on kerta kaikkiaan mahdotonta ymmärtää, miten aikalaiset pitivät tarinoita sotaa ja suomalaisuutta realistisesti kuvaavina. Erityisesti runot, jotka käsittelevät toisaalta keskenkasvuisina henkensä uhraavia sotilaita, toisaalta vanhoja ruotumiehiä, jotka muistelevat "sotatemmellystä" innolla ja kaiholla, ovat riipaisevia. Tässä mielessä aika on yksinkertaisesti ajanut Vänrikki Stoolin tarinoiden ohi.

Kuitenkin Vänrikki Stoolin tarinat kuuluvat suomalaiseen vakiolukemistoon ihan jo sen takia, että sen historiallinen vaikutus ja sitkeästi elävä käsitys suomalaisesta itsepäisestä, yksinkertaisesta, mutta urheasta sotilaasta selittyvät pitkälti juuri Runebergista kumpuavasta kerrontaperinteestä.

Suomen sota on minulle 1900-luvun sotia vieraampi ajanjakso. Viime aikoina kiinnostukseni on kuitenkin alkanut herätä, varsinkin siksi, että olen huomannut asuvani ko. sodan taistelutantereilla. Jos siis joku osaa ehdottaa hyvää tutkimus (ja muutakin) kirjallisuutta aiheesta, otan vinkit kiitollisuudella vastaan.

Tähän päättyy siis tällä erää Amman katsaus 1800-luvun suomalaisiin klassikoihin. Kevättalven aikana näitä on tulossa vielä lisää, mutta seuraavaksi (onneksi) jotain ihan muuta!

Ai niin, meinasi ihan unohtua. 
   Hyvää ystävänpäivää, ihanat blogiystäväni!