Ite Amma atvaellen, sanan virkkoi, noin nimesi,

eli Amma esiintyy useassa persoonassa ja haastattelee itseään huomattuaan, että Kalevalasta voi kirjoittaa vain joko kliseisesti tai subjektiivisesti.

1. Ensikosketuksesi Kalevalaan?

Koulussa, ala-asteella. Aina Kalevalanpäivänä luettiin Kalevalasta ääneen pätkä. Aino-nimisenä vaaleatukkaisena tyttönä olisin toivonut, että se pätkä olisi joskus ollut joku muu kuin se, missä Joukahainen lupaa Ainon Väinämöiselle ja tämä hukuttautuu, koska ei halua mennä vanhalle ukolle. Ihmeteltävästi en ole traumatisoitunut, vaikka kyseisen päivän välituntivitsi oli sama aina yhdeksänteen luokkaan saakka. Itse asiassa tunnen Ainoon jonkinlaista yhteenkuuluvuutta.

2. Minkä version luit Kalevalasta?

Luin ihan perinteisen ja vanhan Kalevalan, joskin maustettuna Jukka Salmisen futuristisen omituisilla kuvilla. Tätä ennen olen lueskellut silloin tällöin vanhemmiltani löytyvää savonkielistä versiota, mikä tuntuu itselle kaikista omimmalta. Sanottakoon, että Kalevaloita löytyy jokaiselle jotakin: eri kielillä, murteilla, yleiskielisenä ja lyhennettynä. Anders Larssonin Laiskojen Kalevala houkutteli kirjakaupassa. 

3. Millainen lukuelämys sitten oli?

Yllättävän mukava. Tietysti runomittaan tottuminen otti aikansa. Minua helpotti, kun luin Kalevalaa aluksi ääneen. Oikeastaan Kalevalassa on yllättävänkin mukaansatempaava ja jännittävä juoni. Myöskään huumori ei ole tuntematonta. Keskivälillä tunsin puuduttavia hetkiä, kun juoni pysähtyi  Pohjolan häihin ja morsianta itketettiin lukemattomien runojen voimin. Silloin ajatukset harhailivat pahasti. Jokin kosminen järjestys kostaa minulle nyt Kanteletarta lukiessani, sillä samaiset runot löytyvät myös sieltä - ja tietysti vielä lukuisina variaatioina.

4. Mikä Kalevalasta tekee mielestäsi erityisen?

En ole mikään eeposasiantuntija, mutta Kalevala tuntui mukavan perussuomalaiselta. Kaikelle tekemiselle annettiin joku järkevä selitys, kukaan ei tehnyt mitään turhaan. Kaikkeen myös suhtauduttiin pragmaattisesti, myös uskontoon ja kuolemaan.  Ja onhan koko Kalevalan henkilögalleria varsin demokraattinen verrattuna moneen muuhun tarustoon: Väinämöinen ja Ilmarinen eivät ehkä ole ihan perusjamppoja, mutta eivät kyllä kuninkaita tai jumaliakaan.

5. Kuka henkilöistä muodostui sinulle läheisimmäksi?

Päähenkilöihin oli kyllä aika vaikea samaistua. Nuorena äitinä tunsin syvää sympatiaa Lemminkäisen äitiä kohtaan. Hän rakasti poikaansa pyyteettömästi ja yritti varoittaa vaaroista, hakipa Tuonelan virrastakin, mutta aina poika hankkiutui uudelleen ongelmiin. Kuten jo aiemmin tuli mainittua, tunnen Ainoon kohtalonyhteyttä ihan muuten vaan.


6. Voitko suositella Kalevalaa vilpittömästi?

Kyllä se kannattaa lukea. Ei se herättänyt minussa mitään suuria tunteita tai lukuelämystä. Enemmän ehkä kohteliasta uteliaisuutta. Ainakaan minulle Kalevala ei ole sellainen kirja, johon tartutaan silloin kun halutaan rentoutua hyvän kirjallisuuden parissa. Mutta ei se toisaalta ole niin vaikealukuinenkaan, etteikö jokainen suomalainen (ja ulkomaalainenkin) voisi itseään sivistää sen lukemalla. Ja kuten kohdassa 2 tuli mainittua, vaihtoehtoja riittää!

7. Muita erityishuomioita?

Lukion äidinkielentunneilla puhuttiin siitä, että nykysuomikin on järjestään kalevalaisen runomitan läpäisemää. Jotenkin ottoautomaatin komennotkin pohjautuivat siihen (ehkä, onko kukaan muu kuullut tällaisesta?). Siitä huolimatta minulle tuli yllätyksenä, että niin monet nykyäänkin toistuvassa käytössä olevat sanonnat ovat lähtöisin Kalevalasta: "kallella kypärin", "soitellen sotaan", "venille venosen mieli", kaikki ovat kalevalaisia ilmauksia. Taidamme todellakin olla Väinämöisen poikia ja tyttäriä kaikki!