Aristokraattista Siilin eleganssia

Loppujen lopuksi sitä huomaa aika harvoin lukevansa aidon älykästä kirjaa. Sellaista, että parin sivun jälkeen pysähtyy ihan hengähtämään: "onpas syvällistä ja viisasta tekstiä!" Vielä harvinaisempaa on löytää sellainen kirja, joka olisi sekä älykäs että kepeästi kirjoitettu. On nimittäin hirveän vaikeaa olla yhtä aikaa syvällinen ja kepeä. Kepeys ei tarkoita tässä tapauksessa vitsikkyyttä, vaan tekstin sujuvuutta, lennokkuutta. Sitä, että teksti soljuu silmien kautta tajuntaan kevyesti leijaillen kuin putoava höyhen.

Jos tällaisen kirjan onnistuu löytämään, voi pitää itseään onnekkaana. Mutta voi ei! Joskus lukijaa kohtaa vielä pahempi pettymys: kirja alkaa ärsyttää. On nimittäin olemassa sellaisia kirjoja, jotka ovat kyllä älykkäitä, mutta eivät sydämeltään sivistyneitä. Joskus älykäs ja lahjakas kirjailija onnettomuudekseen huomaa kirjoittavansa älykästä kirjaa ja sortuu omaan näppäryyteensä. Tiedättehän tällaiset kirjat: "Lisään tähän nyt sanskriitin kielisen lainauksen ilman käännöstä merkiksi siitä, kuinka älykäs olen ja alleviivatakseni tavallisen tusinalukijan tietämättömyyttä." Sellaiset kirjat tuottavat yleensä aina pettymyksen, sillä ne eivät lopulta hengikään älykkyyttä ja sivistystä, vaan pikkusieluisuutta.

Joskus, jos oikein hyvä tuuri käy, ehkä yhtenä kertana sadasta, voi löytää sellaisen kirjan, joka onnistuu välttämään kaikki nämä karikot.

Ja Muriel Barberyn Siilin eleganssi on epäilemättä sellainen kirja.

Huomaatte pitkästä johdatuksesta, että olen rakastunut. Henkilökohtaisen vuodatuksen lisäksi siihen kuitenkin kiteytyy myös jotakin olennaista itse kirjasta. Siilin eleganssi kertoo ensinnäkin niistä ihmisistä, jotka kuvittelevat olevansa älykkäitä ja muita parempia. Ja ennen kaikkea se kertoo muutamasta ihmisestä, jotka oikeasti ovat älykkäitä ja muita parempia. Kuten Renée luonnehtii ystäväänsä Manuelaa, sydämen aristokraatteja.

Iäkäs ja älykäs Renée on hienostotalon ovenvartija, joka on suurimmalle osalle talon asukkaita välttämätön ja ruma oheiskaluste. Tällaisessa roolissa Renée mielii myös pysyä ja salaa todellisen viisautensa tarkasti. Kirjan toinen päähenkilö taas on rikas 12-vuotias tyttörukka Paloma, joka viisautensa lisäksi salaa myös sen, että aikoo tehdä 13-vuotissyntymäpäivänään itsemurhan ja sytyttää kotinsa palamaan. Arkisen harmauden ja näköalattomuuden keskelle saapuu kuitenkin japanilainen charmantti herrasmies Kakuro, joka on valmis näkemään muutakin kuin siilin piikit.

Kirja on samanlainen kuin itse Kakuro-herra: innostunut, terävänäköinen ja avarakatseinen. Niin harvinaista kuin sellainen yhdistelmä on ihmisissä, on se sitä myös kirjoissa.

Lukuisat  kirjabloggaajat ovat käsitelleet kirjaa jo aiemmin, joten en nyt linkitä kehenkään erityisesti. Oikeastaan olen tähän asti päättäväisesti pyrkinyt välttämään toisten arvioita, jotta saisin muodostaa rauhassa oman mielipiteeni. Nyt aion kuitenkin lähteä kierrokselle. Tarkoitukseni on kirjoittaa kirjallisuustieteen perusteisiin kuuluva kirjaessee Siilin eleganssista ja yksi tarkastelukulma on sen saama vastaanotto kirjablogeissa. Olisin siis suunnattoman kiitollinen, mikäli kommentoisitte ahkerasti omaa lukukokemustanne ja vinkkaisitte omista postauksistanne (ja suora linkki olisi tosi let's go ;)), mikäli katsotte haluavanne antaa hengentuotteenne "tutkimuskäyttöön". Ainakin melkein varmasti lupaan jakaa kanssanne valmiin hengentuotteeni, mikäli sellaisen saan suunnitelmien mukaan valmiiksi.

Nyt alan nautiskella miellyttävän lukukokemuksen jälkitunteesta ja sen jälkeen suuntaan huonekaluostoksille (kenties Kakuron hengessä?). Keittäkää tekin kupposet teetä, nauttikaa hyvästä leivoksesta ja pienestä aristokraattisesta hetkestä lepopäivän ratoksi!