Sata vuotta - sata elokuvaa - ja niistä 15 valittua

 

Viimeksi lupasin pitäytyä suomalaisista klassikoista vähäksi aikaa. No, pikkuisen puijasin, mutta taidelaji sentään vaihtuu! Kotimaisen elokuvan fanina olin onneni kukkuloilla löytäessäni alennusmyynneistä suomalaisen elokuvan 100-vuotisjuhlakirjan Sata vuotta - Sata elokuvaa. Kirjan on kirjoittanut Sakari Toiviainen ja SKS julkaissut sen juhlavuonna 2007.

Kuten nimestäkin voi päätellä, Toiviainen on valinnut kaikkiaan reilusta tuhannesta säilyneestä suomalaisesta elokuvasta sata parasta. Teos aloittaa aivan ensimmäisistä mykkäelokuvista  ja päätyy Suomi-filmin kulta-aikojen kautta 60-70-lukujen lamaan ja uuteen nousuun parina viime vuosikymmenenä. Noin aukeaman mittaiseen esittelyyn on saatu mahtumaan yllättävän paljon niin nippelitietoa kuin aitoa elokuvatulkintaakin. Ehkä todelliselle hc-harrastajalle kirjassa ei tule paljoakaan uutta tietoa, mutta itse katson kyllä sivistyneeni kirjaa lukiessa huomattavasti. Kirja toimii hyvin niin tietokirjana kuin visuaalisena selailuelämyksenäkin - elokuvista poimituilla kuvilla on kirjassa keskeinen asema.

Tietysti lähtökohta: valitaan tuhannesta elokuvasta sata jonkun mielestä parasta, on itsessään ongelmallinen. Jokaisella harrastajalla ja ammattilaisella kun varmasti on oma näkemyksensä sadasta parhaasta. Toiviainen on pyrkinyt monipuolisuuteen siinä mielessä, että taiteellisten ansioiden ja yhteiskunnallisen merkittävyyden vuoksi mukaan on päässyt myös Rovaniemen markkinoilla- elokuvan tapaisia kansan suosion saaneita leffoja. Kronologian edetessä Toiviaisen linja kuitenkin mielestäni murenee ja kriteerit muuttuvat elitistisemmiksi. Kirja loppuu vuoteen 2006, joten jouduin ilokseni huomaamaan, että viidessäkin vuodessa on tehty monta sellaista hienoa elokuvaa, joka tästä kokoelmasta jää uupumaan.

Koska lista jätti mielestäni jurnuttamisen varaa, mieleni olisi tehnyt koota oma satasen listani, mutta en nyt kuitenkaan lähtenyt siihen. Sen sijaan nostan teille esille viisitoista elokuvaa Toiviaisen satasesta. Monta hyvää elokuvaa ei mahtunut näihin viiteentoista, koska pidin tiukasti kriteerinäni sitä, ettei pelkkä hyvä elokuva riittänyt. Kaikki 15 ovat vaikuttaneet minuun voimakkaasti ja jollakin tapaa muuttaneet käsitystäni elokuvasta viihteenä ja taiteena.

Niskavuoren naiset 1938. Hella Wuolijoen ensimmäinen näytelmäfilmatisointi. Niskavuoret kuuluvat suomalaiseen sielunmaisemaan samalla tapaa kuin Linnan Täällä pohjantähden alla ja Tuntematon sotilas. Näin elokuvan ensimmäisen kerran reilusti alle kouluikäisenä ja ihastuin Aarneen, jonka myöhemmin opin tuntemaan Tauno Palona. Myöhemmin olen huomannut, ettei Aarnessa välttämättä ole ainesta ihannemieheksi.

Kulkurin valssi 1941. En ole oikeastaan tähän elokuvavalintaan oikein tyytyväinen, mutta se saa nyt edustaa Tauno ja Ansa -ilmiötä, sillä Toiviainen oli tylysti tiputtanut listaltaan Vaimokkeen, joka muuten olisi tullut ehdottomasti listallani. Tauno ja Ansa ovat ensimmäinen muistumani elokuvallisesta romantiikasta, sekin jo alle kouluiältä. Ensimmäisellä kertaa homman pointti tosin taisi mennä vähän ohi: minusta Ansa oli hääkohtauksessa aivan ihastuttavan näköinen  ja olin ihan järkyttynyt kun hän lähti Taunon esittämän hampuusin (oikeasti toki aatelisen) mukaan!

Gabriel, tule takaisin 1951. Jos Tauno Palo oli ensimmäinen suosikkinäyttelijäni, on Tarmo Manni viimeisin. Vasta viime vuosina olen oppinut arvostamaan Mannin hulvatonta tyyliä. Hän tosin ehkä yleensä esittää lähinnä itseään, sen verran voimakkaat ovat maneerit, mutta tiettyihin rooleihin se sopii. Yksi ehdottomista tähtihetkistä on Gabriel, tule takaisin, jossa auervaaramainen Gabriel naruttaa keski-ikäisiä yksinäisiä naisia. Elokuva ei sinänsä ole hauska, ennemminkin tragikomedia, mutta viihdyttävä se on joka tapauksessa.

Valkoinen peura 1952. Jos vanha Suomi-filmi edustaa sinulle lähinnä tönkköä lavastehupailua, suosittelen katsomaan Valkoisen peuran. Itse asiassa, jos pitäisi valita yksi suomalainen vanha elokuva, jota suosittelisin genreä tuntemattomalle, se olisi tämä. Valkoiseksi peuraksi muuntuvasta Piritasta ja tämän takaa-ajajasta kertova elokuva on saanut myös kansainvälistä huomiota. Täynnä Lapin luonnon taikaa ja mystiikkaa oleva elokuva on pakahduttavaa katsottavaa.

Tuntematon sotilas 1955. Tarvitseeko tätä erikseen perustella? Jo Linnan romaani on tapaus sinällään. Elokuvan nostaa kuitenkin keskikastia korkeammalle tasolle huikeat näyttelijäsuoritukset, joista on kiittäminen paitsi näyttelijöitä myös ohjaaja Edvin Lainetta, jonka pätevyys juuri henkilöohjaajana on kiistaton. Se, että Tuntematon sotilas näytetään televisiossa joka itsenäisyyspäivä, ei ole sattumaa. Tarina ei kerro pelkästään sodasta, se kertoo meistä suomalaisista.

Komisario Palmun erehdys 1960. Olen tainnut ennenkin mainita olevani Komisario Palmu-fani. Palmujen myötä minusta on tullut myös ohjaaja Matti Kassila-fani. Kassila muuten sai taannoin Jussi-gaalassa elämäntyöstään betonijussin, eikä syyttä. Monta Kassila-elokuvaa, jotka minä olisin nostanut ilman muuta sataseeni, oli jäänyt kirjasta pois. Tämä elokuva siis edustakoon paitsi Palmu-dekkareita, myös Kassilaa. Komisario Palmun erehdys on aika perinteinen suljetun tilan murhamysteeri, mutta erittäin taitavasti toteutettu. Mukana on myös perinteistä jermumeininkiä, kun vallasväen uhriksi joutunut poliisikolmikko karkaa kesken työpäivän kostealle lounaalle.

Pähkähullu Suomi 1967. Tämä elokuva on mielestäni Spede Pasasen paras. Metaelokuva kertoo mainoselokuvan teosta, kun köyhään 50-vuotiaaseen Suomeen saapuu suomensukuinen hiusöljymiljonääri. Elokuvan yhteiskunnallinen kritiikki ja suomalaisten tabujen kustannuksella hupailu on tarkkasilmäistä ja viiltävää ja muutenkin road trip-tyylinen elokuva on aidosti hauska.

Täällä pohjantähden alla 1968. Epäröin hieman tämän  kohdalla, mutta koska pätkät leffasta kuuluvat vakiokalustooni opetustyössä, on se muodostunut hyvin läheiseksi. Ja oma osansa on ehkä Akselin ja Elinan häävalssilla, joka soi myös meidän häissämme. Jälleen kerran Edvin Laine on ollut ohjaaja paikallaan.

Jäniksen vuosi 1977. Tämä elokuva pääsi aikoinaan kaikkien aikojen elokuvalistalleni. Toiviainen nimittää Jarvan testamentiksi jäänyttä teosta aikuisen saduksi ja sitä se varmasti onkin. Yhteiskunnan oravanpyörään ja massahysteriaan kyllästynyt Vatanen karkaa luontoon ja ystävystyy jäniksenpoikasen kanssa. Jos teemat olivat ajankohtaisia 70-luvun lopulla, 2010-luvulla ne tekevät suorastaan kipeätä.

Talvisota 1989. Talvisotakin pääsi kaikkien aikojen listalleni. Pekka Parikan ohjaama Talvisota sai minut alle kymmenvuotiaana kiinnostumaan historiasta ja määritti näin voimakkaasti tulevaisuuteni suuntaa. Talvisodan myötä tutustuin ensi kertaa myös toiseen suureen suomalaisen elokuvan sankariini (Tauno Palon ohella) Taneli Mäkelään.                                                                                                        

Kivenpyörittäjän kylä 1995. Markku Pölösen pohjois-karjalaisessa nostalgiassa on jotakin äärimmäisen tuttua ja rakasta, vaikka eri sukupolvea edustammekin. Heikki Turusen romaaniin perustuva elokuva kertoo kylän viimeisistä yhteisistä häistä 70-luvulla ja Martti Suosalon esittämästä henkilöstä, joka tulee perheineen Ruotsista kotikyläänsä lomalle. Suomalainen kesäluonto, sauna, paplarit ja tango - siinäpä se.

Sairaan kaunis maailma 1997. En ole katsonut tätä  varmaan liki kymmeneen vuoteen. Pitäisi ehkä katsoa, en tiedä vaikuttaisiko se enää niin voimakkaasti. Sairaan kaunis maailma oli teinille melko tajunnanräjäyttävä kokemus, olivathan päähenkilöt nuoria ja he puhuivat niin kuin nuoret puhuvat. Vaikka oma nuoruuteni oli niin kaukana helsinkiläisestä huumemaailmasta kuin olla vaan voi, tarjosi se kuitenkin murkkuikäiselle aivan uudenlaista samaistumispintaa elokuvassa.

Neitoperho 1997. Tämä elokuva opetti minulle, että on muunkinlaista elokuvaa kuin Hollywood-höttöä. Sen jälkeen aloin etsiä omaa elokuvamakuani. Leea Klemolan upea roolityö läheisriippuvaisena, väkivaltaisena ja arvaamattomana naisena oli aivan uskomaton, eikä suotta Jussi-patsaan arvoinen. Tämä(kään) ei ole hyvän mielen elokuva, mutta taatusti ajatuksia herättävä.

Joki 2001. Tämä episodielokuva kertoo pikkukaupungin tapahtumista samalla hetkellä lentokoneen puhkaistessa äänivallin kaupungin yllä. Tapahtumat kiertyvät epätoivoisen, yksin jääneen äidin ympärille, joka päättää tehdä itsemurhan. Limittäin hänen tarinansa kanssa edistyvät myös viiden muun kaupungin asukkaan tarinat.

Mies vailla menneisyyttä 2002. Sytyin Kaurismäki-elokuville aika hitaasti. Ennen Aki Kaurismäen toistaiseksi menestyneintä elokuvaa olin tosin jo katsonut Pidä huivistasi kiinni, Tatjana -elokuvan ja herännyt Kaurismäen häviäjistä kertovan maailman viehätykseen. Lopullisesti kuitenkin Mies vailla menneisyyttä avasi minulle sen, mitä Kaurismäki on oikeastaan koko tuotannossaan yrittänyt tuoda esille. Muistinsa menettäneen ja asunnottoman miehen lämmin vastaanotto muiden yhteiskunnan hyljeksimien keskuudessa on äärimmäisen koskettava tunnelmakuva.