maanantai 6. kesäkuuta 2016

Haaveet todeksi

Varoitus: seuraava kirjoitus on lähes yksinomaan epäanalyyttistä hihkumista, huokailua ja fanitusta. Jos et voi sietää sellaista, jätä tämä suosiolla väliin, lupaan palata seuraavassa postauksessa ruotuun. Ehkä ;)                       

Kaisaniemi 3.6.2016
                                 
Moni teistä tietää, että minulla on musiikillisesti fanituksen kohteita oikeastaan vain yksi, mutta se onkin sitten vakavaa laatua. Kuten varmaan kukaan länsimainen ihminen, en minäkään osaa sanoa tarkasti, milloin olen kuullut Queenin musiikkia ensi kertaa. Sen sijaan muistan elävästi Freddie Mercuryn kuoleman (taisin olla 8-vuotias) ja muutamaa vuotta myöhemmin erään viikonlopun, jolloin aloin kuunnella siskoni omistamaa, Wembleyn live-CD:tä ensi kertaa ajatuksella. Muistan myös menetyksen tuskan tajutessani, että Mercury oli juuri kyseisen yhtyeen keulahahmo. Ymmärsin silloin katkerasti, ettei minulla olisi koskaan mahdollisuutta nähdä tai kuulla livenä maailmanhistorian parasta rockbändiä. Hyvin pitkään uskoinkin asian olevan näin. Siitä huolimatta fanitukseni vain syveni.

                                       

Täällä kirjablogissakin Mercury ja Queen ovat aina säännöllisesti vilahdelleet.

Olen kirjoittanut Laura Jacksonin Freddie Mercury-elämäkerrasta täällä, rokkikukon elämää luodattiin kuvien ja haastattelun pohjalta myös The Great Pretender -teoksessa, josta kerron täällä. Koko Queen-bändin historiaa esiteltiin puolestaan Mark Blaken Queen. Is this the real life -kirjassa ja sen esittely löytyy täältä. Kaunokirjallisuuden puolelta on pakko nostaa esiin Pekka Hiltusen Sysipimeä. Tässä teoksessa Queenin musiikki esittää arvaamatonta roolia. Aikaslailla haltioitunut esittelyni kirjasta löytyy tästä linkistä.


Faniuteni tai sanotaanko riippuvuuteni on pikku hiljaa saanut yhä vakavampia muotoja. En ole sentään esitellyt teille hankkimiani DVD-tallenteita Queenin stadionkeikoilta (ehkä pitäisi!), enkä paljastanut käyneeni pyhiinvaellusmatkalla Freddien kotitalon luona Kensingtonissa muutama vuosi sitten, mutta olen esitellyt Helsingissä vierailleen, supersuositun We Will Rock You -musikaalin, jota esitettiin Lontoossa yli kymmenen vuoden ajan. Tuolloin ensimmäistä kertaa mieleeni heräsi ajatus siitä, että jonakin päivänä haluaisin vielä Queenin keikalle ihan oikeasti, vaikka sitten ilman Mercurya. Maailmankiertuetta odotellessani olen käynyt kuuntelemassa Queenin musiikkia niin Killer Queen -tribuuttibändin kuin Jarkko Aholan ja Laivaston ja Ilmavoimien sotilassoittokuntienkin esittäminä.

Nähdessäni ensimmäiset videoklipit Adam Lambertin vedoista yhdessä Queenin kanssa, olin myyty. Miten epätodennäköinen liitto, ja silti niin onnistunut! Päätin, että jos maailmankiertue liippaa edes täältä päin, matkustan heitä katsomaan, mutta lopulta (kaikkien suureksi yllätykseksi) kokoonpano saapuikin Kaisaniemeen konsertoimaan.

Adam Lambertissa on samaa karismaa ja häpeilemättömyyttä kuin esikuvassaan. 

Queen esiintyi Suomessa ensimmäistä kertaa 42 vuoteen. Se ensimmäinen esiintyminen tapahtui vuonna 1974 kulttuuritalolla ja silloin kuuntelijoita kertyi reilut 600. Reilut 40 vuotta myöhemmin yleisöä oli yli 25 000. Näin muuten eräässä Facebook-ryhmässä kuvan tuolta vuoden 1974 keikalta hankituista bändin jäsenten nimikirjoituksista. Kyseinen tosifani oli myös katsomassa tätä viime perjantaista keikkaa, huikeaa!


"Oliko joku keikallemme vuonna 1974? Eihän kukaan ollut vielä edes syntynyt silloin. Paitsi minä!" Brian May hauskuutti. Ja heti perään liikutti yleisöä laulamalla Love of my Life -kappaleen yhdessä Freddie Mercuryn kanssa.

Suomalaisten ja Queenin jälleennäkemisestä puuttui luonnollisestikin Mercuryn lisäksi bändin basisti John Deacon, joka jättäytyi soittohommista jo 1990-luvulla ja on todennut, ettei bändissä ole mitään mieltä ilman Mercurya. Toisaalta ymmärrän hyvin hänen päätöstään, mutta Helsingin konsertin jälkeen on kuitenkin pakko olla eri mieltä. 68-vuotias Brian May ja 66-vuotias Roger Taylor ovat ilmiömäisessä soittokunnossa. Mainitsen iät vain kuriositeettina, lavalla vuodet näkyivät korkeintaan harmaantuneina hapsina. Mikä mukavinta, paitsi taito hyppysissä, miehillä näytti myös olevan aidosti kivaa lavalla.

Roger Taylor yllätti positiivisesti solistina. Raspinen ääni sopi loistavasti herkkään These are the day of our lives -kappaleeseen. Screenillä näkyy taustalla Taylorin poika Rufus Tiger Taylor,  isänsä veroinen rumpali.                                      


Osansa tähän toi varmasti paitsi hurmioitunut yleisö myös nuori ja energinen Adam Lambert, joka näytti epäilijöille, että Freddien musiikkia voi kyllä esittää menetyksekkäästi, jos sattuu olemaan yhtä lahjakas, taitava ja karismaattinen kuin nämä molemmat kukot ovat. Lambertissa oli juuri sitä sähäkkää energiaa ja häpeilemättömyyttä, mitä Mercuryssa oli hänen parhaimpina vuosinaan. Toisaalta hän oli niin nöyrä kuin tuollaisissa saappaissa pitää ollakin. Hän antoi rohkeasti lavaa myös Queenin vanhoille herroille sekä itse maestro Mercurylle, jonka kuva heijastui jättiscreeniltä useaankin otteeseen. Ennen kaikkea Lambert osasi kuitenkin laulaa pelkäämättä ja kappaleet omiin nimiinsä ottaen. Ja kapasiteettia riitti, Lambertin ääniala on, mikäli mahdollista, ehkä vielä Mercuryakin laajempi.

Queen on aina panostanut näyttävyyteen. Valot eivät varmasti jättäneet ketään kylmiksi.
                                    

Kun kokonaisuuteen lisätään toinen toistaan rakkaammat hittibiisit ja upea lavatekniikka laservaloineen, ei kokonaisuudelta voi paljon enempää toivoa. Saatoin olla perjantaina elämäni parhaalla keikalla ja se on aika paljon sanottu. Toisaalta, eipä vähempää voinut odottaakaan. Ennen kaikkea yli kahdenkymmenen vuoden odotus on nyt osaltani tietyllä tavalla päättynyt. Olen nähnyt ja kuullut Queenia livenä, ja se oli hienoa, vaikka kokoonpano ei ollutkaan alkuperäinen. Yhä edelleen kyllä toivon, että joskus jossakin tuolla pilvien päällä pääsen kuuntelemaan Freddien enkelikuoroa, mutta siihen asti olen äärimmäisen tyytyväinen tähän. Nautin Adam Lambertin, Brian Mayn, Roger Taylorin ja kumppaneiden esiintymisestä niin paljon, etten olisi ehkä voinut tykätä alkuperäisestä enää yhtään enemmän.

Konsertti päättyi kultaiseen glitterisateeseen ja perinteiseen päätökseen: God save the Queen!


Youtubessa löytyy keikalta videotaltiointeja vaikka millä mitalla. Kännykällä kuvatut videot eivät yleensä anna oikeutta sen paremmin soitolle kuin laululle, mutta hieno fiilis niistä välittyy. Päädyn linkkaamaan tässä yhteen videoon, joka mielestäni osoittaa Lambertin taidon ottaa yleisönsä. Tästä olisi Freddiekin ylpeä!


                                      
Kun nyt aloitin, laitetaan vielä toinen. Perusteluja ei varmaan kaivata.


4 kommenttia:

  1. Oi kyllä! Minäkin pääsin toteuttamaan haaveeni samaisella keikalla. Hieno, hieno ilta! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oli kyllä. Luulen, että meitä oli siellä aika monta, jonka unelmat toteutuivat pitkän odotuksen jälkeen <3

      Poista
  2. Oli kyllä ihan mahtava keikka! Olin siellä siskoni kanssa, hän on aina sanonut ihan samaa mitä tuolla ylhäällä kirjoitit, että hänkin jo noin nuorena suri sitä ettei koskaan voi nähdä bändiä livenä. Ja toki minäkin, vaikka olinkin Freddien kuoleman aikaan vain reilun parin kuukauden ikäinen! Mutta hieno keikka oli, vaikka näin juuri ja juuri 160cm pitkänä ihmisenä en ihan hirveästi tahtonut aina lavalle nähdä... Onneksi pelkkä kuunteleminenkin oli antoisaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä olen pitkä ihminen, mistä olin kiitollinen useaan otteeseen. Ajattelin, että lyhyemmät eivät varmasti paljon näe. Onneksi screenit ainakin teltan etupuolella toimivat hyvin.

      Jännä juttu, aika monen kanssa olen vaihtanut viime päivinä ajatuksia ja yhteistä tuntuu olevan jo hyvin nuorena syntynyt suhde Queeniin ja toistaalta epätoivo siitä, että Freddie jäi näkemättä. Sanoisin, että loppujen lopuksi aika harvinaisia piirteitä molemmat.

      Poista

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...