Eeva Joenpelto: Kaakerholman kaupunki


Anni on nuori torpantytär, isän tyttö, ainokainen, joka haaveilee koulunkäynnistä ja paremmasta elämästä. Koulusta on kuitenkin äidin ja olosuhteiden vaatimuksesta luovuttava ja se on ensimmäinen kerta elämän mittaisessa sarjassa, kun unelma repäistään pois Annilta. Vielä on kuitenkin kaunista jäljellä ja kun Överkoolin helluntaihäihin saapuu vilkkuvasilmäinen kulkija, Eljas, syttyy rakkaus, joka kantaa pitkälle, muttei kuitenkaan riittävän kauas. Heikkotahtoisen ja laiskansutjakan muonamiehen vaimon osa ei ole helppo, varsinkin, tupaan ilmestyy vuosittain uusi suu ruokittavaksi. Mutta silloinkaan elämä ei vielä ole näyttänyt kaikista kovimpia puoliaan.

Eeva Joenpellon esikoisromaani Kaakerholman kaupunki on yhtä aikaa ylistyslaulu suomalaiselle mökinmuijalle ja toisaalta nyrkinisku Suomi-filmin romantisoidulle maailmalle, jossa tuntemattoman hurmurin mukaan lähtenyt piikatyttö elää elämänsä onnellisena loppuun asti. Todellisuus on jotakin vallan muuta: kovaa työtä, toistuvia raskauksia ja synnytyksiä. Lasten mukana irtoavia hampaita ja pullahtavia suonikohjuja, haaveita paremmasta elämästä ja unelmien romuttumista ja viimein tyytymistä harmauteen. Ja kun jossakin vaiheessa, paljon myöhemmin, kaikki on viety: maailmalle, hautaan, kuka minnekin, on Annilla silti monta syytä olla kiitollinen. Sillä jollei olisi annettu, ei olisi mitään otettavaakaan ollut.

Tänään tulee kuluneeksi 95 vuotta kirjailja Eeva Joenpellon syntymästä. Joenpelto on monille tuttu lukuisista teoksista, ehkä  kaikista eniten Lohja-sarjasta. Hänen esikoisromaaninsa on monille varmasti tuntemattomampi, muttei se ole ollenkaan häpeäksi kirjailijan tuotannolle. Joenpellon vahvuudet: elävä ihmisten ja ympäristön kuvaus, ovat jo tässä teoksessa vahvasti läsnä. Ehkä kirjan alkupuolella jopa vähän liikaakin, sillä yhtä, suuren maailman mittakaavassa mitattuna mitätöntä, elämänkaarta kuvaava tarina viipyilee ja polveilee välillä turhankin pitkällisesti muualla kuin eteenpäin vievässä tarinassa. On kuin lukisi juuri kirjoittamisen riemun löytäneen priimusoppilaan tekstiä, jossa hän haluaa esitellä kaikki temppunsa. Mutta toisaalta, osittain juuri sen takia, ei lukija voi olla uppoutumatta Kaakerholman harmaan kylän ihmiskohtaloihin. Eritoten Annin, jolle toivoisi vain ja ainoastaan kaikkea hyvää, mutta jolle on kovin raskas taakka annettu kannettavaksi.

Ilmaisu on vahvaa ja vertauksellista. Siinä missä Kaakerholmaa ja sen ihmisiä kuvastaa harmaus: Kaakerholman kaikki väriasteet, tasaisen harmaa, ruskean harmaa, juovikkaan harmaa, kauhtuneen harmaa, symboloi muuttuvaa maailmaa maantie, jota se toki edustaa myös konkreettisesti. Kaakerholman näennäisen hiljaisuuden, jota kuitenkin täyttää väen paljous, lasten temmellys ja mökinmuijien pajatus, katkaisee lähestyvä dynamiitin jyly. Sitä mukaa kuin työmaa taas loittonee Kaakerholmasta, hiljenee myös kylä. Tällä kertaa pysyvästi. Kuvatessaan kuolevaa kylää teos on hämmentävän ajankohtainen. Vuonna 1950 ilmestynyt romaani sopisi suurilta osin kuvaamaan myös 1960-luvun murrosta, EU:n aiheuttamaa 1990-luvun kuoliniskua pientiloille tai nykypäivänä jatkuvaa maaseudun autioitumista. Autioituvia ja historian hämärään vaipuvia mökkejä ja kyliä riittää.

Kaakerholman kaupunki ei ole hyvän mielen romaani. Välillä se on pikemminkin pakahduttava ja tunteisiin menevä. Joenpelto on kiivas kuin Minna Canth, häivähtääpä Hurskas kurjuuskin aika ajoin. Mutta kuinka kauniisti ja kypsästi Joenpelto kirjoittaa! On hämmentävää, että joku niin realistinen, lähes inhorealistinen, voi olla yhtä aikaa niin kaunista. Liikuttavimmillaan tarina on Annin ja hänen kehitysvammaisen poikansa Rafelin suhdetta kuvattaessa. Mökinmuija, kouluja käymätön nainen, jonka unelmat ovat yksi kerrallaan kuolleet ja hänen puhumaton poikansa. Mutta ennen kaikkea äiti, karhuemo valmiina puolustamaan poikastaan ja lapsi imemässä rakkautta äidistään. Sen puhtaampaa rakkautta ei ole.

***

Kirjabloggaajat ovat muistaneet Eeva Joenpeltoa lukemalla kevään aikana hänen tuotantoaan. Bloggaukset julkistetaan tänään. Linkit kaikkiin bloggauksiin löydät Tuijata-blogista.

Eeva Joenpelto: Kaakerholman kaupunki
WSOY 1950 (1983).
382s.

Kommentit

  1. Luimme näköjään saman romaanin :) Olet hienosti analysoinut Joenpellon tekstiä. Mietin omaani postausta kirjoittaessani, että ymmärsinkö aikakauden oikeaksi mutta eikös ne kyläläisten ampumiset kuitenkin liittyneet 1918 tapahtumiin eikä 1930-luvun, kun ei ehkä niin kauaksi menty kirjan lopussaan. Tuota eikös Eeva olisi täyttänyt tänään 95 vuotta, ei ihan vielä 100 vuotta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, tarkistin vielä illalla tätä kirjoittaessani Joenpellon syntymävuoden, mutta silti sain sen kääntymään väsyneessä päässäni sadaksi. Kiitos huomiosta, nyt se on korjattu 😊
      Kyllä kirjassa kuvataan vuoden 1918 tapahtumia. Sota ja espanjantauti kuvataan selvästi. Tarinan päätös tosin liudentuu, varsinaisesti tarina jatkuu varmaankin jonnekin 20-luvulle, mutta alun hautajaiskohtauksesta en ainakaan minä erottanut, tapahtuiko se välittömästi vai vasta vuosikymmeniä myöhemmin. Siinä mielessä historiallinen konteksti on löyhempi kuin esimerkiksi Lohja-sarjassa, jossa todelliset historialliset tapahtumat ovat keskeisessä tapahtumassa. Kaakerholma sen sijaan on ajattomampi tarina mielestäni: kaakerholmia on kaikissa ajoissa.

      Poista
  2. Kiva kun olet lukenut Joenpellon varhaistuotantoa. Minä luin keväällä Helena Ruuskan kirjan Eeva Joenpelto. Elämän kirjailija ja mietin silloin, rohkenisiko ottaa jonkin Joenpellon luettavaksi. Tykkäsin hänen tuotannostaan todella paljon. Lohja-sarja voisi olla mukavaa kesälukemista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anneli, suosittelen Lohja-sarjaa sinulle lämpimästi! Minä luin sarjan parikymppisenä ja se oli aika mullistava kokemus. Luulen, että Joenpellon tyyli on sellainen, mikä puhuttelee eri tavoin eri ikäisenä. Houkuttelisi lukea sarja nyt tai vähän myöhemmin uudestaan, siitä ehkä avautuisi ihan uusia asioita.

      Poista
    2. Minulta myös vahva suositus Lohja-sarjalle, jonka voisin itsekin ottaa jälleen uudelleen luettavaksi. Joenpelto kuvaa niin tarkasti ihmisiä, että kirjat ovat täysin ajattomia, kuten tässä Ammakin toteaa. Ihan huikeaa tekstiä! Parikymppinen tytönhupakko (=minä) ei vielä läheskään kaikkea tajunnut, mutta sai silti mahtavan lukukokemuksen.

      Poista
  3. Ylistyslaulu ja nyrkinisku! Hienosti kuvaat minulle tuntematonta kirjaa. Joenpellosta on moneksi, ja sittenkin samaksi. Hurjan kiehtova kirjailija ja ilmiö; minäkin olen lukenut Helena Ruuskan. Juuri aloitin Lohja-sarjan, sen ekalla kirjalla. Ja sana vahva kaikuu mielessä, no, vahvasti. Ettäkö ne vanhat ihmiset... jotka oikeasti ovat itseä nuorempia elämishetkellään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, sinulla on paljon hyvää edellä.
      Ja se vanhuus. Tässä kirjassa päähenkilö tuntee itsensä kuolemaan valmiiksi mummoksi alle neljäkymppisenä!

      Poista

Lähetä kommentti