maanantai 30. toukokuuta 2016

Robert Galbraith: Pahan polku


Ennen kuin pystyin kirjoittamaan uudesta Robert Galbraith -dekkarista Pahan polku mitään, minun piti tarkistaa, mitä mieltä olen ollut aiemmista osista, Käen kutsusta ja Silkkiäistoukasta. Olen kuvannut tuntemuksiani esimerkiksi kuvauksilla 'ristiriitainen olo' ja 'olen kahden vaiheilla'. Edelleen olen sitä mieltä, että  Galbraithin aka J. K. Rowlingin kerronta on paikoin turhan runsasta: henkilöitä, paikkakuntia, kertomuksia, takaumia ja juonikulkuja on paljon. Kirjan toisella päähenkilöllä, yksityisetsivä Cormoran Strikella on ilmiömäinen nimimuisti, mutta minulla valitettavasti ei ole (itse asiassa se on aika surkea). Niinpä ensimmäiset sata sivua olivat melkoista tuskien taivalta, ennen kuin henkilöt tulivat kunnolla tutuiksi ja sain ne jotenkuten sijoitettua mieleni kartalle.

Mutta palataanpa vielä ajassa taakse päin (minuun on näköjään myös iskenyt hinku takaumiin). Käen kutsuun tartuin aikoinaan vain ja nimenomaan siksi, että kyseessä oli Rowlingin kirjoittama teos. Silkkiäistoukan luin, edelleen kirjailijan, mutta myös edellisen osan herättämän mielenkiinnon vuoksi. Pahan polun poimin lukulistalle kuitenkin yksinomaan kiinnostuksesta tarinan jatkoon, enkä suoraan sanottuna aina edes muistanut lukevani Rowlingin dekkaria. Pisteet siis kirjailijalle, joka on ainakin osittain onnistunut karistamaan painavan velhonviitan olkapäiltään!

Kun se-minkä-voisi-jo-jättää-välillä-mainitsematta kuitenkin tuli tuotua esiin, niin jatketaan siitä. Jo Harry Potter -saagassa Rowling nimittäin näytti kykynsä kuvata pahuutta. Ajatellaanpa vaikka Dolores Pimentoa, joka mielestäni kaikessa vaaleanpunaisuudessaan ja pörröisyydessään edustaa pahuutta kaikista julmimmassa ja katalimmassa muodossaan. Uudenlainen, realistinen vaihde aihepiiriin löytyy Paikka vapaana -teoksesta ja sen jälkeen Galbrait-dekkareista. Uusimmassa kirjassa astutaan kuitenkin, totta tosiaan, pahuuden poluille ja todella vastenmielisille sellaisille.

Kirja alkaa raflaavasti, kun Striken kollega Robin saa paketissa katkaistun naisen jalan. Strike pystyy heti nimeämään useammankin henkilön menneisyydestään, jolla on sekä kieroutuneita taipumuksia että riittävän paljon kaunaa häntä kohtaan moisen teon motiiviksi. Tutkinta aloitetaan, mutta ruumiita löytyy lisää ja pian on selvää, että Robin on suuressa vaarassa.

Pahan polku ei sovellu herkille lukijoille. Kirjoissa ei ole ikämerkintöjä kuten elokuvissa, mutta joku varoitustarra tässä voisi olla. Kirjassa seurataan salaperäistä sarjamurhaajaa, joka Striken tuhoamisen lisäksi saa tyydytystä naisten ruumiinosien leikkelemisestä. Käsitelläänpä kirjassa myös sellaisia kevyitä aiheita kuin pedofiliaa, lähisuhdeväkivaltaa ja apotemnofiliaa eli pakottavaa tarvetta tai fetissiä omien ruumiinosien amputaatioon. Kirjan ihmissuhteet noudattavat samaa kaavaa: alistuva nainen ja dominoiva, alistava mies. Osaltaan, joskin hyvin paljon kevyemmässä mittakaavassa, samaa aihepiiriä työstää Robin, joka elää keskellä parisuhdekriisiä ja toisaalta odottaa Strikelta tasaveroisempaa kohtelua.

Jo Silkkiäistoukassa Striken ja Robinin välillä kipunoi ja tällä kertaa siellä ja täällä näkyi jo orastavia liekkejä. Vaikka kirja ei ole missään määrin romanttista höpönlöpöä, tuovat ihmissuhdekiemurat kaivattua kepeyttä muuten niin raskaaseen aihepiiriin.

Haastavasta alusta huolimatta Pahan polku palkitsee lukijansa. Ensimmäisen sadan sivun jälkeen sekä minä että etsivät pääsivät vauhtiin ja viimeiset parisataa sivua olimme jo lennossa. Ennen kaikkea tämä on taidokkaan juonenkuljetuksen ansiota, mutta myös taitavasti luotujen ja kuvattujen henkilähahmojen synnyttämää kiehtovuutta. Robinin ja Striken maailmaa ei voi parhaalla tahdollakaan kutsua kauniiksi, mutta ehkä juuri siksi se on niin kiinnostava.

Toisaalla:
Kirsi piti tätä sarjan parhaana kirjana. Olen samaa mieltä.
Tiina oli samoilla linjoilla, mutta oli tyytymätön lopetukseen.
Reta Anna Maria oli pettynyt, mutta haluaa tietää, mihin hahmojen elämä vie seuraavaksi.
Norkku kuunteli kirjan englanninkielisenä äänikirjana. Jännitys säilyi loppuun asti.

Robert Galbraith: Pahan polku (Career of Evil 2015)
Otava 2015
423s
Suomentanut Ilkka Rekiaro
Arvostelukappale


1 kommentti:

  1. Minä taas pidin tästä vähän vähemmän kuin kahdesta aiemmasta osasta, vaikka pidin silti. Väkivaltaa ei olisi tarvinnut kuvata niin paljon.

    VastaaPoista

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...