Kevätloma Luxemburgissa

Huhtikuu oli kuukausi, jonka aikana oli vaikea pitää arjen rytmistä kiinni ja se näkyi myös blogin puolella. Ryydyttävä kuumetauti ja mahatauti sotkivat kumpikin kokonaiset viikot. Kolmas viikko meni kuitenkin onneksi positiivisemmissa merkeissä, nimittäin pienellä kevätlomasella Luxemburgissa, jonne suuntasin yhdessä mieheni kanssa. Nyt, pari viikkoa loman jälkeen sain viimeinkin siirrettyä kuvat koneelle ja maltoin istahtaa koneen äärelle kirjoittamaan reissustamme. Valmistaudu siis varsinaiseen kuvapläjäykseen!

Luxemburgin kaupunkia hallitsee rotko, Grund, jonka molemmin puolin rinteille, ja myös rotkon pohjalle, kaupunki on levittäytynyt. Ensimmäiset linnoitukset ovat jo roomalaisten perua ja uudet hallitsijat ovat aina rakentaneet linnoituksia eteenpäin. Kerroksia - niin kirjaimellisesti kuin historiallisesti - on siis lukemattomia. Ja uutta rakennetaan koko ajan. 

Olimme Luxemburgissa kirjailija Max Mannerin vieraana. Hän täytti viime vuonna vuosia ja merkkipäivän kunniaksi arpoi matkan nykyiseen asuimaahansa. Onni sattui minun kohdalleni, joten huhtikuussa lensimme Amsterdamin kautta noin Ahvenanmaan kokoiseen Luxemburgiin. Tähän maahan eivät turistien suuret virrat löydä, mikä on toisaalta harmi, mutta toisaalta myös viehättävää. Lukuunottamatta ruuhka-aikoja Luxemburgin kaduilla tuntui siltä kuin olisi ollut Helsingissä - sunnuntaina. Maa antoi muutamassa päivässä kodikkaan, turvallisen ja siistin vaikutelman, mutta ennen kaikkea meitä viehättivät henkeäsalpaavan kauniit maisemat, joiden katselemiseen ei ehtinyt kyllästyä. Isäntämme piti meitä kuin kukkaa kämmenellä, esitteli niin pääkaupunkia kuin sitä ympäröivää maaseutuakin. Ajelimme Luxemburgissa useiden viehättävien pikkukylien läpi, ihastelimme vanhoja keskiaikaisia linnoja ja linnoituksia, katselimme silmäkantamattomiin ulottuvia viiniviljelmiä ja vehreitä, mäkisiä peltomaisemia. Luxemburg tuntui monessa suhteessa olevan kuin suoraan satukirjasta. Jotakin kertoo jo sekin, että heti ensimmäisenä aamuna meitä ajoi vastaan, kukapa muukaan kuin itse suurherttua Henri itse, joka oli lähtenyt linnastaan ajelulle (ei sentään hevosvankkureilla, SE olisi ollut jo vähän liikaa, mutta todennäköisesti täysin mahdollista)!

Maalaistyttönä koin maaseudulla ajelemisen kovin sykähdyttävänä. Kaikkialla oli niin kaunista ja -tosiaan - satukirjamaista. Itse asiassa monet maisemat olivat aivan kuin lapsena omistamassani Saapasjalkakissa-kirjassa. Siinä Saapasjalkakissa juoksee maalta kohti pahan kuninkaan linnaa ja valmistaa kyläläiset puhumaan isäntänsä puolesta. Maiset tuntuivat olevan suoraan kirjan kuvituksesta (tai paremminkin toisinpäin). Ja kun näin Viandenin linnan - no, ei tarvitse miettiä, mistä Disney on hakenut innoituksensa. Linnassa onkin kuvattu monia elokuvia.

Suoraan linnan alapuolella oli kerrassaan liikuttava pieni kylä, jonka läpi meni tie, joka vei suoraan linnan pihalle. Miltähän tuntuisi katsella tällaisia näkymiä joka päivä? Kylässä oli myös kirjallinen ulottuvuus, sillä Viktor Hugo vietti siellä useita kertoja aikaansa. Talo on edelleen olemassa ja palvelee hotellina.

Toki minkään maan todellisuus ei ole pelkästään kultakirjaimin kirjoitettua prinsessasatua ja olikin kiinnostavaa kuulla, millaista arkielämä lilliputtivaltiossa on. Yhtymäkohtia tämän hetken kuumimpiin suomalaisiin puheenaiheisiin oli helppo vetää. Reissuamme edeltävinä viikkoina Suomessa keskusteltiin laajasti Panaman papereista. Toisaalta maahanmuuttokeskusteluun tuli perspektiiviä, kun kuulimme, että Luxemburgissa lähes puolet asukkaista on ulkomaalaisia. Yhtenä Euroopan Unionin keskuspaikoista Luxemburgiin on sijoitettu monia keskeisiä hallintoelimiä.

Suurherttua Henrin virkapalatsi sijaitsee aivan Luxemburgin vanhan kaupungin keskustassa. 

Magnoliat kukkivat kaikkialla.

 Luxemburgin sotahistoria jää usein maailmanhistoriassa suurvaltojen liikkeiden varjoon. Pienempien kohtalona on jäädä jalkoihin. Luxemburgille näin kävi molemmissa maailmansodissa. Kävimme amerikkalaisten sotilaiden hautausmaalla. Valkoisten ristien ja tähtien suorat rivit olivat pysättävä näky.

Luxemburgin lisäksi ehdimme keskustella myös kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta. Max kertoi omasta tiestään kirjailijaksi sekä siitä, miten hänen kirjansa syntyvät. En ole itse hänen teoksiaan lukenutkaan, mutta keskustelujemme aikana kiinnostus heräsi ja miehelläni on jo Bandiitti iltalukemisena.

Kaiken kaikkiaan loma Luxemburgissa oli todella hieno kokemus. Jonakin päivänä voisin kuvitella palaavani lasten kanssa, vuokraavani auton, ajelevani vielä enemmänkin maaseudulla ja pyörähtäväni ehkä johonkin naapurimaahankin. Luxemburgista kun on lyhyt matka moneen paikkaan! Se ehkä onkin Luxemburgissa kovin erikoista. Se on keskellä ja lähellä kaikkea, mutta kovinkaan moni siellä ei ole käynyt tai sitten ajaa maan ohi sen kummemmin ympärilleen katsomatta. Kannattaisi. Mutta toisaalta, satumaathan ovat aina vähän salaisuuksia.

Kiitos Maxille kutsusta, isännöinnistä ja opastuksesta!