maanantai 31. joulukuuta 2012

The Best of


Vuoden parhaimmat kotimaiset uutuuskirjat paljastan 2.1. Blogistanian Finlandia-äänestyksessä ja vastaavasti ulkomaiset 1.2. Blogistanina Globalia -ääntenjaon yhteydessä. Koska kuitenkin olen lukenut tänä vuonna monta erinomaista vanhempaa kirjaa, tässäpä teille vuoden parhaita kirjakokemuksiani kronologisessa järjestyksessä. Tietokirjoista teen vielä ensi vuoden puolella oman koosteensa, joten tässä kaunokirjallista parhaimmistoa:



























Olenpas lukenut paljon hyviä kirjoja tänä vuonna! Ja tässä ei siis ollut niitä hyviä, vaan aivan parhaat esiteltynä! Toivottavasti ensi vuosi on yhtä hyvä kirjavuosi. Vuonna 2012 luin paljon Antti Tuuria ja Sirpa Kähköstä. Ajattelin, että voisin ensikin vuonna keskittyä yhteen tai kahteen kirjailijaan, jotka ovat minua jo pitempään kiinnostaneet. Rustasin siis tuohon sivupalkkiin kyselyn asiasta, esitähän mielipiteesi!

Tänään tulee kuluneeksi kolme vuotta siitä, kun perustin blogini. Aikaisempina vuosina olen juhlinut blogisynttäreitä melko suureellisesti, mutta tänä vuonna ajattelin mennä matalammalla profiililla. Jonkinlainen synttäripostaus ja -arvonta toteutunee kuitenkin tammikuun aikana, ei huolta!

Haluan kiittää kaikkia lukijoita ja yhteistyökumppaneita sekä ihania blogiystäviä ympäri Blogistanian kuluneesta vuodesta sekä toivotta ihanaa ja elämyksellistä vuottan 2013! Aapelin päivänä saammekin jännittää niin Blogistanian Finlandian kuin Savonia -palkinnon voittajaa, jännittävä vuosi heti alusta alkaen siis!

Amma

lauantai 29. joulukuuta 2012

Gordon F. Sander: Usein unohdettu Suomi


Vuoden viimeinen kirja on tässä. Kuten arvelinkin, en paljon ehtinyt joulunpyhinä lukea. Jo perinteeksi muodostuva joulukuume naulitsi television ääreen ja terveinä hetkinä aika meni rattoisasti läheisten parissa. Mutta jo aiemmin aloittamani Usein unohdettu Suomi -kirjan sain kuitenkin luettua loppuun. Tai siis suorastaan ahmin. Mainio päätös kirjavuodelle!

Gordon Sander on amerikkalainen toimittaja. Useiden vuosikymmenten ajan hän on toiminut nimenomaan Suomen ja muiden Pohjoismaiden, myöhemmin myös Baltian erikoismiehenä. Suomeen Sander ihastui saapuessaan tänne ensimmäisen kerran vuonna 1977. Suomi oli syrjäinen, erikoinen, eksoottinen ja rehellisen omalaatuinen, "niin surullisesti laiminlyöty ja usein unohdettu", kuten Monty Python totesi. Amerikassa Suomi jäi aina pois Euroopan sääkartalta. Sander päätti tehdä asialle jotakin ja alkoi kirjoittaa reportaaseja maasta, jonka luontoon, pääkaupungin (joka tuolloin oli vielä kaukana suurkaupunkimaisuudesta) ilmapiiriin, ihmisiin ja kulttuuriin hän ihastui.

Sanderilla oli myös poikkeuksellinen kyky satuttautua Suomeen silloin kun tapahtui jotakin merkittävää. Niinpä hän oli Helsinki-Vantaan lentokentällä seuraamassa, miten kahden neuvostoliittolaisen tekemä konekaappaus päättyi heidän osaltaan huonosti, samoin hän seurasi George Bushin ja Mihail Gorbatšovin huippukokousta ja muutamaa vuotta myöhemmin työskenteli shokissa välittäessään tietoja Estonian uppoamisesta.

Kirja on mielenkiintoista luettavaa ja kaikesta päätteän Sander tuntee Suomen hyvin. Hän kirjoittaa paljon Suomessa tapahtuneesta asenneilmaston muutoksesta, kertoo kohtaamisistaan Aki Kaurismäen kanssa ja ystävyydestään tämän luottonäyttelijän, Matti Pellonpään kanssa. Monet muistelot vievät hämärään yöelämään ja ehkä joskus liiankin henkilökohtaiselle tasolle kiinnostaakseen satunnaista lukijaa. Kuitenkin hänen kuvauksensa Suomesta ja suomalaisista, rakkaus Ahvenanmaan saaristoon, suomalaiseen muotoiluun sekä synkkään luonteeseen, joka Sanderin kuvauksessa muokkautuukin äärimmäiseksi itsetietoisuudeksi, on kertakaikkisen kiinnostavaa.

Monessa kohtaa tunsin olevani myös eri mieltä kirjoittajan kanssa. Vaikka Sanderin kokemukset Suomesta ovat laajat, väittäisin, että joiltakin osin ne ovat myös värittyneet pääkaupungin ja sen kulttuurieliitin kautta. Hän itse kirjoittaa Ruotsista, ettei sitä voi ymmärtää pelkästään Tukholmasta käsin ja sama pätee mielestäni hyvin vahvasti myös Suomeen. Toivottaisinkin Sanderin tervetulleeksi esimerkiksi tänne Itä-Suomeen tutustumaan paikalliseen todellisuuteen, sillä epäilemättä hän sen jälkeen tuntisi tämän maan ja sen kansan vieläkin paremmin.

Toisaalta minun on myös myönnettävä, että itsekin tarkastelen asioita oman putkeni läpi. Ja vaikka kuinka ajattelin muutamissa kohdissa, että Sander ei pysty ulkomaalaisena ymmärtämään kaikkia vivahteita, aloin myös epäillä, että ehkä hän ulkopuolisena pystyi erottamaan juuri ne olennaiset?

Niin tai näin. Usein unohdettu Suomi on kiinnostavaa ja kiehtovaa luettavaa. Sanderin tekstiä lukiessa kotoisa Suomi tosiaankin kuulostaa varsin eksoottiselta maalta. Pidin myös siitä, ettei kirjasta tullut ollenkaan sellainen maku, että se on kirjoitettu liehittelymielessä. Uskon, että kirja toimii aivan yhtä hyvin myös ulkomaalaiselle lukijalle, todennäköisesti myös avaa Suomesta sellaisia asioita, jotka täkäläisille ovat itsestäänselvyyksiä, mutta muille omituisuuksia.

Gordon F. Sander: Usein unohdettu Suomi
Gummerus 2012
Suom. Simo Liikanen
n.300s.

sunnuntai 23. joulukuuta 2012

Satuhetki: Pikkupupun lahjatoive


Tätä Rebecca Harryn kirjaa olemme lukeneet viime päivinä lasten kanssa uudestaan ja uudestaan. Hyväntuulinen pikkupupu asuu talvisen metsän keskellä. Joulupukille hänellä on vain yksi lahjatoive: kunpa hän saisi oman ystävän.

Pikkupupu aloittaa matkansa satumaisen kauniin ja hyytävän kylmän talvimaiseman halki kohti Pohjantähteä, jonka alla Joulupukin talo on. Hän kohtaa viluisen karhunpoikasen, ketupojan, jolla ei ole yhtään joulukoristetta sekä vasat, jotka ovat eksyneet. Lopulta Joulupukin talo löytyy ja Pikkupupun toivekin toteutuu ylitsevuotavaisesti.

Pikkupupun lahjatoiveen on suomentanut Anu Valkama ja kustantanut Karisto. Upeat, suuret ja hopeankimalteiset pakkaskuvat ja sydäntälämmittävä tarina  henkivät joulun satumaista tunnelmaa ja tekevät kirjasta täydellistä pikkulapsiperheen lukemista  näin joulunaikaan, muttei miksei ympäri vuodenkin.

Tarina muistuttaa myös siitä, että todellisuudessakin monet viettävät joulunsa yksin, ilman sukulaisia tai yhtään ystävää. Pienikin ele, muistaminen tai puhelinsoitto aattona merkitsee heille paljon.

Pikkupupun myötä haluan toivottaa kaikille lukijoille ihanaa, valoisaa ja tunnelmallista joulua! Toivon, että vietitpä joulua yksin tai suuressa joukossa, se on rentouttava ja onnellinen. Blogin pariin palaan pyhien jälkeen, ihan sen mukaan, ehdinkö suklaansyönnin ja joululaulujen lomassa lukemaan. Lukupinkka on kunnianhimoinen, mutta totta puhuen taidan vähän laiskotella lukemisen(kin) suhteen :)


Rebecca Harry: Pikkupupun lahjatoive
Karisto 2012
Suom. Anu Valkama
29s.

keskiviikko 19. joulukuuta 2012

Pete Suhonen: Hitlerin kylkiluu


Ruoppaaja Jaakko Muttilainen, Agronomi Hjalmar Hildén ja konstaapeli Pietari Parviainen muodostavat Sinivalkoisen veljeskunnan Porvooseen. Suunnitelmat ovat suuret, ensin valloitetaan veteläksi käynyt kunnallispolitiikka, sitten aloitetaan kansallisosialismin voittokulku maanlaajuisesti. Triumviraatti etsii kukin boostia politiikkaan ja elämäänsä omalla tavallaan: maksullisista naisista, viinan liikakäytöstä tai varisten ampumisesta. Kun maa alkaa poltella Parviaisen ja Muttilaiselle läheiseksi käyneen Elisa-prostituoidun jalkojen alla, on aika siirtyä vesille. Tarkkaan ottaen eteläiselle Itämerelle etsimään Adolf Hitlerin haudaksi muodostunutta pelastusvenettä.

Pete Suhosen Hitlerin kylkiluu on veijariromaani, törkeä satiiriseikkailu, kuten takakannessa kuvataan. Mikään ei ole Suhoselle liikaa. Jo alusta saakka jutut liikkuvat puuduttavan paljon navan alla, mutta vauhti vain kiihtyy loppua kohden. Paha saa palkkansa ja henkilöiden matkan pää on useimmiten brutaali, banaali ja sysimustaakin mustemman huumorin sävyttämä.

Kirjasta jäi kaksijakoinen fiilis. Kirjan kieli oli makuuni aivan liian ronskia ja vaikka henkilöt olivatkin karikatyyrejä, ärsyttivät ne silti. Myös tiivistys olisi aika ajoin ollut paikoillaan. Esimerkiksi sinänsä olennaisen henkilöhahmon, saksalaisen hampurikuningas Samuel Rotburgerin vammaisuudella ja sadistisuudella mässäily saavutti jo absurdit mittasuhteet.

Toisaalta kirjassa oli myös paljon hyvää. Silloin kun tarina kulki, se kulki loistavasti. Pidin erityisen paljon siitä, että vaikka veljeskunnan jäsenet olivat vastenmielisiä ja tekivät pahoja tekoja, huomasin loppua kohti toivovani heille kuitenkin kaikkea hyvää. Vahva keskinäinen lojaliteetti ja liikuttava, haparoiva rakkaustarina saivat sen aikaan. Eipä sillä, että Suhonen olisi suonut henkilöhahmoilleen onnellisia loppuja. Tällainen näkökulman vaihtelu ja lukijan sympatian kanssa leikittely oli mielestäni ehdottomasti kirjan parasta antia.

Odotin kirjan olevan enemmän poliittinen satiiri kuin mitä se oli. Dokumentteihin pohjautuva versio Hitlerin kohtalosta oli kiinnostava ja kiehtova, mutta muuten poliittisuus oli tarinassa varsin päälleliimattua. Kirja olisi voinut kertoa aivan mistä tahansa kännissä koheltavasta porukasta. Terävämmällä yhteiskunnallisella otteella tarina olisi saanut ulottuvuuksia, jotka nyt jäivät puuttumaan.

Lopulta en kovinkaan paljon kirjalle lämmennyt, mutta epäilemättä en olekaan otollisinta kohdeyleisöä. Käydessäni läpi toisten bloggareiden tuntoja havaitsin, että Hitlerin kylkiluu on herättänyt paljon samantyyppisiä tunteita kuin itsellänikin:

Booksy ei tiennyt, kenelle uskaltaisi kirjaa suositella,
Henna piti kirjaa yhtä aikaa hillittömän hauskana ja äärettömän traagisena,
Suketus ei naurahtanut kertaakaan,
Sallalle heräsi halu lukea Hitler-tutkimusta kirjan kuvioiden uskottavuutta arvioidakseen.

Erikoismaininta Markus Pyörälälle kirjan kuvasta. Kansi on yksinkertaisuudessaan hieno ja paljastaa uusia merkityksiä tarinan edetessä. Tosin puolitoistavuotias tyttäreni näkee kuvassa itsepintaisesti Titi-nallen... mikä mainio vertauskuva veljeskunnan poliittisesta kiihkeydestä; kun johonkin oikein kovasti ja itsepintaisesti uskoo, Hitlerkin näyttää Titi-nallelta! :)

Pete Suhonen: Hitlerin kylkiluu
Wsoy 2012
474s.

sunnuntai 16. joulukuuta 2012

Laila Hirvisaari: Minä, Katariina (e-kirja)


En kyllä muista, milloin olisin viimeksi tehnyt niin paljon töitä kirjan eteen kuin nyt. Taisin aloittaa Laila Hirvisaaren Minä, Katariinan, teoksen, joka oli myös Finlandia-ehdokkaana viime vuonna, jo joskus kesällä ja nyt viimein pääsin loppuun. Kiinnostukseni heräsi siitä, että luin kesällä Carolly Ericksonin Minä, Marie Antoinette -teoksen.  Katariina II ja Marie Antoinette elivät samaan aikaan ja Hirvisaaren Katariina kauhistelee useaan otteeseen vallankumouksen uhriksi joutuneen kuningattaren kohtaloa. Kirjojen yhteneväisten nimien lisäksi kirjoissa on muitakin yhtäläisyyksiä. Molemmat naiset ovat vieraalla maalla ja järjestetyssä liitossa, he joutuvat hovin juonittelujen kohteeksi ja molempien arvo on kiinni kruununperillisen syntymisestä. Yhdessä kirjat esittävät varsin eheän kuvan hovielämästä 1700-luvulla. Kaikista ylellisyyksistä huolimatta kateutta kuninkaallisia kohtaan ei tarvitse tuntea. Marie Antoinette tapettiin, Katariina sen sijaan selviytyi vaaran vuosistaan suuriruhtinattarena, nousi valtaan ja hallitsi pitkään.


Minä, Katariina on haastava teos monessakin mielessä. Se kertoo Venäjän keisarinna Katariina II (Katariina Suuri s.1729 k.1796, hallitsija 1762-1796) elämän lapsuudesta aina 33-vuotiaaksi, siis valtaistuimelle nousemiseensa saakka. Tapa, jolla tarina kerrotaan on mielenkiintoinen. Jo iäkäs Katariina loukkaa jalkansa ja jouduttuaan vuoteenomaksi hän päättää aloittaa muistelmiensa valmistelun ylikamariherransa ja ystävänsä Leon Denikinin kanssa. Muutamaa Katariinan yksityistä ajatustenkulkua ja asiakirjalainauksia lukuunottamatta kirja koostuu siis näiden kahden vuoropuhelusta ja menneiden muistelusta. Haastava ratkaisu, mutta erittäin kiinnostava.

Kuten kirjan lukemiseen käyttämästäni ajasta voi päätellä, en suoranaisesti kiirehtinyt kirjaa lukemaan. Se johtui etupäässä siitä, ettei kirjassa tapahtunut juuri mitään. Paitsi että tapahtuihan siinä: Katariina, syntyjään Sophie Auguste Friedrike, eli varsin jännittävän elämän. Mutta ehkä tapa, jolla tarinaa kerrottiin eli keisarinnan paraatimakuuhuoneessa vuosikymmenten päästä jutustellen, aiheutti sen, ettei tapahtumiin samaistunut. Toisaalta juuri samasta syystä kirja oli mitä mainioin luettava pienissä erissä. Luinkin tätä koko syksyn iltaisin lapsia nukuttaessani. Viikkojenkaan tauot eivät häirinneet, sillä näennäisen juonen puuttumisen vuoksi lukeminen oli helppo keskeyttää ja jatkaa myöhemmin. Toisaalta teos sisälsi mielenkiintoisia ja melko syvällisiäkin ajatuksia Katariinan elämästä, silloisen Venäjän ja maailman tilasta ja ihmisyydestä ylipäänsä. Minusta tämä siis on kirja, jota kannattaakin lukea pienissä erissä, makustellen ja mietiskellen.

Hirvisaari maalaa Katariinasta varsin herkullisen henkilökuvan. Vuosikymmenet hallitsijana ovat tuoneet olemukseen arroganttiutta aina koomisuuteen asti, mutta toisaalta keisarinna on myös nainen, äiti ja herkkä ihminen, ainakin välillä. Katariina julistaa myös naiseuden iloja ja ne hetket, jolloin Leon Denikin paheksuu tyrmistyneenä keisarinnan lukuisia nuoria miesystäviä ovat suorastaan hykerryttäviä. Denikin toimii keisarinnan opponenttina ja hänet haastavana henkilöhahmona loistavasti.

Muistan jostain haastattelusta lukeneeni, että Hirvisaari on mennyt todella syvälle luomisprosessiin kirjaa kirjoittaessaan. Se näkyy kirjasta. Kirjailija on tehnyt melkoisen syväsukelluksen hallitsijan mielenmaisemaan ja Venäjän historiaan. Oma tietouteni ajanjakson venäläisestä historiasta on varsin pintapuolista, joten ei ole mitään mieltä arvioida, kuinka hyvin ja uskottavasti Hirvisaari urakastaan selviytyy. Eikä sillä ole merkitystäkään, koska kyseessä on kaunokirjallinen teos.

Minun silmissäni Hirvisaari astui kirjailijana aivan uudelle tasolle tämän kirjan myötä. Finlandiaehdokkuus oli siis ehdottomasti ansaittu. Minä, Katariina on kirja, jota ei lueta sydän pamppaillen, mukana eläen ja sivuja ahmien. Se on myös kirja, jota mitä todennäköisemmin en lue koskaan uudelleen. Mutta se on sellainen kirja, että olen todella iloinen sen lukemisesta. Se on myös kirja, joka on jättänyt mieleen jäljen, joka todennäköisesti säilyy siellä aina.

Laila Hirvisaari: Minä, Katariina
Otava/Elisa Kirja 2011 
602s.

torstai 13. joulukuuta 2012

Enni Mustonen: Yllätysperintö


Kaipasin välipalalukemiseksi jotakin kevyttä, helppolukuista ja turhat ajatukset tyhjentävää. Pitkästä aikaa tuntui, ettei pieni romanttinen vivahdekaan olisi pahitteeksi. Tänä syksynä on tullut liikuttua niin paljon sota- ja poliittinen murha akselilla, että nyt piti saada jotain ihan muuta.

Aloin lukemaan Laura Paloheimon Klaukkalaa, mutta jouduin toteamaan sen, minkä olen jo pitkään tiennyt. Chic lit ei ole oikein minun juttuni, ei myöskään kotimaisena versiona. Siispä nappasin kirjastosta mukaani Enni Mustosen Yllätysperinnön, kirjan, jonka takakansi lupasi kevyttä ympäristöä maaseutuympäristössä. Mitäpä sitä taustojaan kieltämään: navettahaalarit ovat tulleet minulle aikojen saatossa tutummaksi kuin merkkilaukut ja tiedän enemmän utaretulehduksista kuin kauneusleikkauksista.

Yllätysperinnössä viittä vaille valmis agronomi Anna saa kuulla veljensä kuolleen auto-onnettomuudessa. Veljeltä jää kotitilalla kesken puolivalmis navetta, kotiin suremaan vaimo, tytär ja reumainen äiti. Anna palaa kotiin järjestämään asioita kuntoon ja jatkamaan tilanpitoa. Talvesta ei tule helppo, varsinkin, kun monivuotinen suhde Saksassa työskentelevään Ramiin kuihtuu. Mutta suomalaisella sisulla Anna pärjää päivästä toiseen. Surutyön ohella suhdekiemurat painavat Annan mieltä. Ajatuksissa pyörii kaksikin lapsuudenkaveria, joista toinen on jopa naimisissa, joskin onnettomasti.

Jossakin vaiheessa huomasin lukeneeni kirjan jo aiemmin. En muistanut tapahtumista juuri mitään, ne vain tuntuivat epämääräisen tutuilta. Ehkä ei erityisen mairitteleva meriitti kirjalle, mutta siitä huolimatta viihdyin kirjan parissa hyvin. Pitipä se oikein ahmaista loppuun yön pimeinä tunteina. Sanoisinkin, että Mustosen kirjoista pitävät pitävät tästäkin ja jos sydän sattuu sykkimään maaseudulle, on tämä taattua lukemista. Erikoiskiitosta voikin antaa asiantuntemuksesta: karjatilallisen elämää on kuvattu uskottavasti poikimisia ja sairauksia myöten.

Yllätysperintö on julkaistu vuonna 2003 ja liki kymmenen kulunutta vuotta näkyvät kirjassa paikoitellen. Esimerkiksi postimyyntiostoksista tehdään ihmeellisen suuri numero. Topakka Anna on myös kaikessa reippaudessaan hyvin annipolvamainen, paikoin tahattoman koominenkin hahmo. Onneksi hän on sentään itsellinen 2000-luvun nainen. Sitä paitsi eihän lukiessa kaikkea tarvitse niin vakavasti ottaa.
Etsin itselleni viihdykettä, kevyttä ja kotoista lukemista ja sitä myös sain. Romantiikkakin oli niin laimeaa, että se ei häirinnyt imelyydellään edes minua :)

Kysymys kuuluukin, tehdäänkö tällaisia maalaistytöille sopivia nollauskirjoja enää nykyään, vai onko urbaani yhteiskunta jo tehnyt nämä  aivan vanhanaikaisiksi? Vinkkejä otetaan vastaan!

Enni Mustonen: Yllätysperintö
Otava 2003
280s

maanantai 10. joulukuuta 2012

Joululahjavinkki: runoverhot!

Pahoittelen kuvalaatua, joulukuun illan valo on armollinen ainoastaan rypyille, joita näyttää olevan todellisuutta enemmän!

Kaikenlaista kirjoihin ja kirjallisuuteen liittyvää tavaraa on tullut kuluneen vuoden aikana esiteltyä. Esimerksi Ylpeys ja ennakkoluulo -paidat, kirjakassi ja Minna Canth -huoneentaulu ovat olleet esillä. Tässä vielä yksi vinkki, joka luulisi olevan monen (ainakin minun) kirjallisuudesta ja sisutuksesta kiinnostuneen mieleen.

Etsin loppusyksystä pienen pintaremontin valmistuttua olohuoneeseemme uusia verhoja. Sellaisia, jotka olisivat tarpeeksi paksuja peittääkseen, mutta riittävän ohuita päästääkseen valoa sisälle. Sellaisia, jotka neutraalilla sävyllä sopisivat talveen ja kesään siltä varalta, etten jaksa vaihtaa verhoja. Tai joihin voisi yhdistellä eri värisiä valoverhoja mielialan mukaan. Ja saisivathan nuo olla kauniitkin, sellaiset, jotka sopisivat talon ja sen asukkaiden henkeen. Kolusin kaikki mahdolliset nettikaupat ja oman paikkakunnan suosikkikaupat, kunnes löysinkin sopivat verhot - Prismasta.

Ja tässä ne ovat. S-ryhmän House Poem- pellavaverhot täyttivät kaikki kriteerit ja ovat justiinsa minun näköiset. Ja mikä parasta, verhojen teksti ei ole mitä tahansa puppugeneraattorin liibalaabaa, vaan niissä toistuu Eino Leinon Rauha. Sopii hyvin myös kaltaiselleni runorajoitteiselle ;) Sitä paitsi tuntuu, että kun arjen kiireiden keskellä pysähtyy lueskelemaan runon säkeitä, siirtyy rauhallinen ja kiitollinen tunnelma omaankin mieleen:


Mitä on nää tuoksut mun ympärilläin?
Mitä on tämä hiljaisuus?

Mitä tietävi rauha mun sydämessäin,
tää suuri ja outo ja uus?



Minä kuulen, kuink' kukkaset kasvavat
ja metsässä puhuvat puut.
Minä luulen, nyt kypsyvät unelmat
ja toivot ja tou'ot muut.



Kaikk' on niin hiljaa mun ympärilläin,
kaikk' on niin hellää ja hyvää.
Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin
ja tuoksuvat rauhaa syvää.

-Eino Leino: Rauha

perjantai 7. joulukuuta 2012

Riikka Pulkkinen: Totta (äänikirja)


Silloin tällöin kirjanystävien kesken tulee puhetta siitä, miten kirjailijan persoona vaikuttaa kirjan lukemiseen, tai jopa siihen, lukeeko kirjaa ollenkaan. Hyvä esimerkki on Sofi Oksanen, joka tuskin jättää ketään kylmäksi, vaikka lähes kaikki varmasti voivat myöntää, että kyseessä on lahjakas kirjailija. Jostakin syystä minä en ole tuntenut vetoa Riikka Pulkkisen teoksiin ja nimenomaan jokin Pulkkisen olemuksessa on aiheuttanut tämän vierastamisen. En osaa perustella tunnetta rationaalisesti, sillä hän ei ole ärsyttävän oloinen. Jokin hänen olemuksessaan on kuitenkin saanut minut uskomaan, etteivät hänen teoksensa ole minua varten. Monet kuitenkin vannovat Pulkkisen nimeen ja toisaalta, mikä on ehkä sitäkin tärkeämpää, monet taas eivät lämpene ollenkaan. Kun mielipiteet jakautavat selvästi, ei aivan tyhjänpäiväisestä kirjailijasta voi olla kyse, joten olihan tuotantoon tutustuttava.Valitsin matalan kynnyksen reitin eli äänikirjan. Totta -kirjasta on kirjoitettu paljon ja tarina tuntui minusta kiinnostavalta. Mutta suurin kysymys mielessäni oli kuitenkin, olinko ennakkoasenteineni oikeassa!

Arvatkaas mitä? En osaa  vastata! Totta jätti jälkeensä hyvin ristiriitaisen tunne-elämyksen. En tiedä, olisinko jaksanut lukea kirjaa perinteisenä kirjana. Minulla ei myöskään ollut mitään palavaa intoa kuunnella kirjaa, vaan maltoin hyvin odottaa, että välillä sairastelun ja huonojen kelien lamaannuttanut lenkki-into palaisi (kuuntelin nimittäin kirjaa juoksulenkeillä). Lenkin jälkeen minulla ei myöskään ollut tunnetta, etten olisi malttanut lopettaa kuuntelemista.

Mutta. Toisaalta kirjan tunnelma oli ihana. Pidin helsinkiläisestä miljööstä, menneisyyden ja nykyisyyden vyyhdestä. Pidin akateemisuudesta ja "paremman väen" kauniista kuplasta. Jos olisin lukenut kirjaa, olisin ripotellut hiirenkorvia ja alleviivauksia sinne tänne: niin kauniita lauseita ja ajatuksia teksti sisälsi. Tarinan eteneminen kahdessa aikatasossa oli kiinnostavaa. Joskin 60-luvulla tapahtuva kolmiodraama ei ollut yhtä kiinnostava kuin nykyhetkessä tapahtuva hiljainen, koskettava, mutta samalla kotoisan arkipäiväinen jäähyväinen kuolevalle äidille.

Kaikki alkoi mekosta. Elsan tyttärentytär Anna löysi isoäitinsä kaapista mekon. Mekko kuului Eevalle, perheen lastenhoitajalle 1960-luvulla. Naiselle, jota Martti ei koskaan unohtanut, jonka Elsa halusi unohtaa ja  tytär Eleonoora tosiaan unohti.

Elsan, Eevan ja Martin kolmiodraamassa minua kosketti se, että tapahtumien vaikutus pieneen lapseen oli niin ilmiselvää. Että pieni ihminen jäi kärsimään aikuisten pelatessa vaarallisia pelejään. Epämiellyttävyys tosin ei tee tarinasta huonoa. Kuvaus oli hyvä, mutta ärsyttävä. Enemmän pidin Eevan ja Annan yhtäläisyyksistä. Molemmat nuoret ja itsenäiset naiset jakoivat rakkauden ja luopumisen tuskan tunteet tavalla, jota kirjan muut henkilöt eivät voisi tunnistaa saati ymmärtää. Pidin valtavan paljon Elsan kuivasta huumorista ja elegantista kuolemisesta (voiko näin sanoa, apua!) sekä äidin ja tyttären kirpeästä suhteesta vielä ja erityisesti väistämättömän edessäkin.

Kirjasta jäi ristiriitainen jälkimaku, koska tarina henkilöineen todella oli ristiriitainen. Mikään ei ollut aivan mustaa tai valkoista. Ristiriitainen oli myös Elsa Saisio lukijana. Hänen tapansa heittäytyä tarinaan, pikemminkin alleviivata kuin neutralisoida, sopii kirjan henkeen, mutta varmasti myös häiritsee monia. Itsekin välillä huokailin ihastuksesta, välillä kirskuttelin hampaitani Saision eläytymisen edessä.

Että pidinkö kirjasta vai en. No en tiedä. Koin kirjan parissa kauniita hetkiä, jopa oivalluksen aaltoja. Mutta siitä huolimatta minulle ei jäänyt sen suurempaa paloa lukea lisää Pulkkista. Että olisiko se sitten tosiaan niin, että ei ollut ihan minun juttu tämä. Ehkä. En tiedä.

Kirjasta löytyy mielipiteitä suuntaan ja toiseen ympäri Blogistaniaa. Lisäkseni ainakin Kirsi on kuunnellut kirjan äänikirjana.

Ps. Kirjan kauniin kannen on suunnitellut Aino-Maija Metsola. Pisteet hänelle, se sopii hyvin tarinaan ja on jotenkin tavattoman inspiroiva. Värit huokuvat elinvoimaa, mutta toisaalta hallitsevin väri on violetti, katumuksen ja syntien tunnustamisen väri.  Harmi, että äänikirjaa kuunnellessa kansitaiteesta ei pääse kunnolla nauttimaan.

Riikka Pulkkinen: Totta
Otava 2010, äänikirja 2011
Lukijana Elsa Saisio
10h 33min

tiistai 4. joulukuuta 2012

Kirjabloggaajien joulukalenterin neljäs luukku: Minna Canthin salongissa

Kirjabloggaajat haluavat ilahduttaa lukijoitaan yhteisellä joulukalenterilla. Eilen kolmas luukku aukesi Sinisen linnan kirjastossa ja huomenna Kirjavassa kammarissa. Tänään haluan jakaa kanssanne hetken Kuopion Korttelimuseon Minnan salongissa.


Kirjakantti -tapahtuman yhteydessä Lions Club Kuopio Canthin naiset lukivat kaksi Minna Canthin novellia Minnan salongissa. Tunnelma ja miljöö olivat kohdillaan, eikä Canthin kynän jälki vanhene koskaan. Kuulimme Eräänä sunnuntaina- ja Lapsenpiika- novellit.


Eräänä sunnuntaina kertoo minä-muotoisen kertojan, perheenäidin sunnuntaipäivästä. Heti aamusta alkaen mieli on oudon levoton, eikä saavuta lepopäivän tunnelmaa. Lapset riekkuvat ja suusta meinaa päästä kova sana. Kertoja päättää kuitenkin lähteä etsimään ravintoa sielulleen jumalanpalveluksesta. Kirkon opetukset tuntuvat kuitenkin ontoilta ja kristinuskon vastaisilta. Lopullisen hyvänolon tunteen kertoja saa korkealla kalliolla, kaupungin ja Kallaveden ollessa jalkojen juuressa. Kertoja näkee kuitenkin myös pahoinvoinnin: sairaalasta hitaasti raahustavat sairaat.




Lapsenpiika kertoo nuoresta Emmistä, joka on hienossa perheessä lapsenpiikana. Onnettomuudekseen väsynyt tyttö sattuu nukahtamaan kehdon viereen, lapsi tippuu lattialle ja kolauttaa päähänsä. Kun rouva huomaa mustelman, saa Emmi lähteä talosta. Emmi on hyväsydäminen ja vakaasti uskoo siihen, että paremman väen ihmiset ovat todellakin hyviä ja aina oikeassa. Hieman hän ihmettelee, miksi piika sitten on niin paha. Siihen topakka Silja -piika vastaa:
”Sentähden, että meidän täytyy valvoa niin paljon. Ennätämme tehdä puolta enemmän syntiä. Katsos herrasväki kun nukkuu pitkään aamusilla tuonne yhdeksään ja kymmeneen, niin jää vainen moni paha työ tekemättä.”

Minnan terävä kynä sivaltaa säätyläisiä ankarasti ja pureutuu aikanaan merkittävään ongelmaan. Emmin on pakko saada uutta työtä ja pestuusunnuntaina kirkonmäellä väki arvostelee piikatarjokasta kuin karjaa. 





Vahva oikeudenmukaisuuden vaatimus ja lähimmäisenrakkauden osoittaminen tekevät Canthin teksteistä mitä sopivinta lukemista joulunaikaan. Teemat ovat yllättävän ajankohtaisia edelleen, vaikka maailma paljon on muuttunutkin. Myös itse teksti on kaunista ja sopii 2000-lukijan suuhun. Samaa voi sanoa myös Minna Canthin kakusta, joka sopii mausteidensa puolesta joulunaikaan täydellisesti. Haluan jakaa jokaiselle teille palasen kakusta,ohjeen ja osoitteen, josta löytyy niin tämä kuva kuin lisätietoa Minna Canthista. Vieraile siis täällä Kanttilan kulttuurikeskuksen kannatusyhdistyksen sivuilla!


Minna Canthin kakku
2 dl siirappia
2 dl sokeria
2 munaa
4 dl hyvää kermaa
6 dl vehnäjauhoja
1 rkl pomeranssinkuorta
1 tl neilikkaa
1 tl inkivääriä
2 tl soodaa
4 rkl sulatettua voita

Sekoita kuivat aineet ja siirappi vuorotellen joukkoon. Lisää viimeisenä sulatettu voi. Kaada taikina voideltuun noin kahden litran vuokaan. Paista ensin 1/2 tuntia 175 asteessa ja sitten 1/2 tuntia 150 asteessa.

sunnuntai 2. joulukuuta 2012

Marraskuun metkut


Jos jotakin positiivista pimeästä marraskuusta haluaa etsiä, niin ainakin sen, että lukemiselle jää aikaa. Ulkoilla ei tee mieli yhtään enempää kuin on pakko ja säädyllistä, pimeinä iltoina tuntuu vain luontevalta käpertyä sohvaan teekuppi kädessä ja kirja toisessa. Muutenkin tämä oli minulle aktiivinen blogikuukausi, kiitos kynsilakkojen, KBF:n ja Kirjakantin.

Marraskuussa luin:
Nyt vittu nukkumaan: tästä tuli heittämällä pöyristyttävän suosittu postaus. Itse asiassa se on noussut järisyttävällä erolla kaikkien aikojen suosituimmaksi postaukseksi blogissani ja taitaa pysyä siellä pitkään (ko. kirjan jatko-osaan ehkä),

Hietakehto: Sirpa Kähkösen uusin jatkaa Kuopio-sarjaa tällä kertaa maaseudulla. Kähkösen tyyli on varmaa ja vakuuttavaa, kirja onkin yksi Savonia-palkintoehdokkaista.

Kosmonautti: Katri Lipsonin muutaman vuoden takainen esikoinen ihastutti. Nyt en oikeastaan enää muista, mitä tapahtui, mutta lukukokemuksen muistan hyvin.

Storybook on Helsinki and Beyond: Upea kuvateos kansallisromanttisessa hengessä.

Vieraan lapsi: Alan Hollinghurstin romaani oli tämän kuukauden pisin. Kirjassa oli paljon hyviä aineksia, mutta kokonaisuus ei lopulta kuitenkaan toiminut.

Onnemme tiellä: Kuukauden päätteeksi luin toisen Savonia-ehdokkaan. Asko Jaakonaho kertoo koukuttavasti ja tunteita herättävästi tositapahtumiin perustuvan tragedia Heinävedeltä maailmansotien välisenä aikana.

Käytännön blogifilosofisessa keskustelussa puhuttiin kirjablogeista ja siitä, mitä ne ovat itse kullekin antaneet. Parhaan kommentin palkinnon saa tällä kertaa Katri (Le Petite lectrise), joka kirjoitti mm. näin:
Kirjablogit eivät suinkaa korvaa lukemista, vaan täydentävät sitä ihanasti. Kerrankin saa luvan kanssa hihkua tai haukkua tai itkeä jotain kirjaa ja mikä parasta - aina joku jossain ymmärtää. 


Tässä kiteytyy mielestäni hyvin se, mikä kirjablogeissa ja koko blogiyhteisössä on niin hienoa. Kiitos Katri (laitatko minulle yhteystietosi palkitsemista varten) ja kiitos muut! Seuraavan kerran filosofoidaankin sitten ensi vuoden puolella. Teema on jo valmiina mielessä!

Vinkkaan joka kuukausi oikeassa sivupalkissani muutamiin aiemmin esittelemiini kirjoihin. Tarkoitus on nostaa esille vähän vanhempaakin kirjallisuutta ja tarjota vinkkejä lukemista etsiville. Tässä kuussa tarjoilen kattauksen brittiläisen kartanon tapaan:

Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi
Kate Morton: Paluu Rivertoniin

Näitä olisi näköjään ollut enemmänkin, osa kaksi brittiläisistä kartanoista siis ensi vuonna!




LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...