Laila Hirvisaari: Minä, Katariina (e-kirja)

En kyllä muista, milloin olisin viimeksi tehnyt niin paljon töitä kirjan eteen kuin nyt. Taisin aloittaa Laila Hirvisaaren Minä, Katariinan, teoksen, joka oli myös Finlandia-ehdokkaana viime vuonna, jo joskus kesällä ja nyt viimein pääsin loppuun. Kiinnostukseni heräsi siitä, että luin kesällä Carolly Ericksonin Minä, Marie Antoinette -teoksen.  Katariina II ja Marie Antoinette elivät samaan aikaan ja Hirvisaaren Katariina kauhistelee useaan otteeseen vallankumouksen uhriksi joutuneen kuningattaren kohtaloa. Kirjojen yhteneväisten nimien lisäksi kirjoissa on muitakin yhtäläisyyksiä. Molemmat naiset ovat vieraalla maalla ja järjestetyssä liitossa, he joutuvat hovin juonittelujen kohteeksi ja molempien arvo on kiinni kruununperillisen syntymisestä. Yhdessä kirjat esittävät varsin eheän kuvan hovielämästä 1700-luvulla. Kaikista ylellisyyksistä huolimatta kateutta kuninkaallisia kohtaan ei tarvitse tuntea. Marie Antoinette tapettiin, Katariina sen sijaan selviytyi vaaran vuosistaan suuriruhtinattarena, nousi valtaan ja hallitsi pitkään.

Minä, Katariina on haastava teos monessakin mielessä. Se kertoo Venäjän keisarinna Katariina II (Katariina Suuri s.1729 k.1796, hallitsija 1762-1796) elämän lapsuudesta aina 33-vuotiaaksi, siis valtaistuimelle nousemiseensa saakka. Tapa, jolla tarina kerrotaan on mielenkiintoinen. Jo iäkäs Katariina loukkaa jalkansa ja jouduttuaan vuoteenomaksi hän päättää aloittaa muistelmiensa valmistelun ylikamariherransa ja ystävänsä Leon Denikinin kanssa. Muutamaa Katariinan yksityistä ajatustenkulkua ja asiakirjalainauksia lukuunottamatta kirja koostuu siis näiden kahden vuoropuhelusta ja menneiden muistelusta. Haastava ratkaisu, mutta erittäin kiinnostava.

Kuten kirjan lukemiseen käyttämästäni ajasta voi päätellä, en suoranaisesti kiirehtinyt kirjaa lukemaan. Se johtui etupäässä siitä, ettei kirjassa tapahtunut juuri mitään. Paitsi että tapahtuihan siinä: Katariina, syntyjään Sophie Auguste Friedrike, eli varsin jännittävän elämän. Mutta ehkä tapa, jolla tarinaa kerrottiin eli keisarinnan paraatimakuuhuoneessa vuosikymmenten päästä jutustellen, aiheutti sen, ettei tapahtumiin samaistunut. Toisaalta juuri samasta syystä kirja oli mitä mainioin luettava pienissä erissä. Luinkin tätä koko syksyn iltaisin lapsia nukuttaessani. Viikkojenkaan tauot eivät häirinneet, sillä näennäisen juonen puuttumisen vuoksi lukeminen oli helppo keskeyttää ja jatkaa myöhemmin. Toisaalta teos sisälsi mielenkiintoisia ja melko syvällisiäkin ajatuksia Katariinan elämästä, silloisen Venäjän ja maailman tilasta ja ihmisyydestä ylipäänsä. Minusta tämä siis on kirja, jota kannattaakin lukea pienissä erissä, makustellen ja mietiskellen.

Hirvisaari maalaa Katariinasta varsin herkullisen henkilökuvan. Vuosikymmenet hallitsijana ovat tuoneet olemukseen arroganttiutta aina koomisuuteen asti, mutta toisaalta keisarinna on myös nainen, äiti ja herkkä ihminen, ainakin välillä. Katariina julistaa myös naiseuden iloja ja ne hetket, jolloin Leon Denikin paheksuu tyrmistyneenä keisarinnan lukuisia nuoria miesystäviä ovat suorastaan hykerryttäviä. Denikin toimii keisarinnan opponenttina ja hänet haastavana henkilöhahmona loistavasti.

Muistan jostain haastattelusta lukeneeni, että Hirvisaari on mennyt todella syvälle luomisprosessiin kirjaa kirjoittaessaan. Se näkyy kirjasta. Kirjailija on tehnyt melkoisen syväsukelluksen hallitsijan mielenmaisemaan ja Venäjän historiaan. Oma tietouteni ajanjakson venäläisestä historiasta on varsin pintapuolista, joten ei ole mitään mieltä arvioida, kuinka hyvin ja uskottavasti Hirvisaari urakastaan selviytyy. Eikä sillä ole merkitystäkään, koska kyseessä on kaunokirjallinen teos.

Minun silmissäni Hirvisaari astui kirjailijana aivan uudelle tasolle tämän kirjan myötä. Finlandiaehdokkuus oli siis ehdottomasti ansaittu. Minä, Katariina on kirja, jota ei lueta sydän pamppaillen, mukana eläen ja sivuja ahmien. Se on myös kirja, jota mitä todennäköisemmin en lue koskaan uudelleen. Mutta se on sellainen kirja, että olen todella iloinen sen lukemisesta. Se on myös kirja, joka on jättänyt mieleen jäljen, joka todennäköisesti säilyy siellä aina.

Laila Hirvisaari: Minä, Katariina
Otava/Elisa Kirja 2011 
602s.