keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

KBF: Tarina on kuollut? Kauan eläköön tarina!


Uusille lukijoille (tervetuloa!) kerrottakoon, että KBF(Käytännön blogifilosofiaa)-keskusteluissa kaikki ovat tervetulleita keskustelemaan mukasyvällisiä kieli poskessa tai sitten esittämään ihan aidosti hienoja ajatuksia otsa kurtussa kulloisenkin aiheen mukaan. Parhaan kommentin kirjoittajalle, jonka siis päätän ylhäisessä diktatuurisuudessani minä, on luvassa palkinto, joka on yleensä kova ja kantikas.

Marisin edellisessä postauksessani siitä, että hyvät tarinat tuntuvat olevan nykykirjallisuudessa katoava luonnonvara (tai ehkä minä luen vääriä kirjoja). Minusta tuntuu, että olen lukenut kuluneen vuoden aikana useita kotimaisia kirjoja, jotka ovat suurin piirtein tällaisia:
*Päähenkilö tai henkilöt ovat jotenkin epäselviä, heillä ei ehkä ole nimiä tai sitten he eivät ehkä ole olemassa ollenkaan. Tai sitten muuten vain ollaan sekaisin.
*Aika on hämärä käsite, kronologia on sotkettu.
* Tai sitten sillä ei ole mitään väliä, koska oikeastaan kirjassa ei ole tapahtumia, jotka vaatisivat aikamääreitä.
*Kirja koostuu tunnoista ja tunnelmista, pohdinnoista ja hajatelmista, kielikukkasista ja ajatusrönsyistä.
*Kirjan luettuaan ei oikein tiedä, mitä tuli lukeneeksi.

Ihan kiva niille, jotka moisesta tykkäävät ja vaihteluna menettelee kaikille. Mutta miksi hyvä, mukaansatempaava juoni tuntuu siirtyneen ns. viihdekirjallisuuden tunnusmerkiksi? Eikö ajatuksia ja tunteita herättävä, kirjallisesti taidokas ja laadukas teos voi sisältää myös hyvän tarinan?

Voihan se, mieleen tulee montakin esimerkkiä: Sinuhe egyptiläinen, Kotiopettajattaren romaani, Saatana saapuu Moskovaan noin alkajaisiksi mainittuna. Edellisten kaltaisia tarinoita on vain pirun vaikea keksiä.

Tunnen ongelman hyvin: ei ole sattumaa, että oma kirjallinen karriäärini koostuu historian tutkimuksesta, toimittajan työstä ja kirjabloggauksesta, missään niissä kun tarinaa ei tarvitse keksiä itse, se pitää vain löytää ja kirjoittaa esille. Kun lapsena ja vielä aikuisenakin meillä oli (on) veljeni kanssa tapana ilahduttaa kotiväkeä kuunnelmilla, oli työnjako selvä: veli keksi juonen ja minä kirjoitin siitä tarinan.

Niin, että ei se niin helppoa ole, keksiä juonta ja kirjoittaa sujuvaa ja kiinnostavaa tarinaa alusta loppuun.

Mitä mieltä olet? Onko tarinoiden aika ollut ja mennyt (muoti-ilmiö vai taitamattomuutta?) vai elävätkö tarinat ja kihelmöivät juonet edelleen nykykirjallisuudessakin kulta-aikaansa?

Ja mikä tärkeintä, mikä on lempitarinasi? Se, jonka muistat ikuisesti, joka veti niskakarvat pystyyn tai liimasi sinut kirjan ääreen? Se, jonka vuoksi valvoit yöt, lakkasit syömästä ja vaelsit kuin elävä kuollut kirja kädessä? Jaa parhaat tarinasi, olivatpa ne sitten statukseltaan ylhäisiä ja nahkakantisia tai majailivatpa alelaareissa ja kioskien pokkarihyllyissä!

Kauan eläköön tarina!


44 kommenttia:

  1. Tuntuu kyllä, että nykykirjallisuus keskittyy kieleen ja kerrontaan juonta enemmän. Toisaalta on ihan pirteää, että löytyy erilaista kerrontaa eikä samoja juonia toisteta uudelleen. Mutta taas TOISAALTA, mikä tahansa juoni kestää uusinnan jos kirjoittaa hyvin. ;) Miulle käy kyllä kumpainenkin - hyvinkirjoitettu ja hajonnut romaani sekä juonellinen taideteos.

    Lempitarinani - Anna Karenina. PAAAALJON juonta (ja minun lempiainekseni kirjasta saadaan esille kun koverretaan se tylsä aines pois). Ja Angela Carterin Sirkusyöt. Luoja, siinäkin kirjassa on kyllä juonta vaikka miten! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varsinkin kotimaisessa kirjallisuudessa olen minäkin aistivinani kielen ja kerronnan kanssa kikkailua. Minuakaan se ei toisaalta häiritse, jos lopputulos on onnistunut, mutta usein tuntuu, ettei mitään erityisen omaperäistä ole saavutettu kuitenkaan.

      Minä koin haaksirikon Anna Kareninan kanssa, en tiedä, miten en päässyt siihen yhtään sisälle. Tuo Sirkusyöt täytyykin laittaa mieleen, kuulostaa kiinnostavalle!

      Poista
  2. Tarinoiden aika ei missään tapauksessa ole ohi. Minusta ne kiinnostavat ihmisiä enemmän kuin koskaan. Sanoisin, että yhä harvempi kirjailija osaa kuitenkaan enää kirjoittaa hyvää tarinaa: Se ei todellakaan ole helppoa, ja sen "liian-kevyen-kirjallisuuden" tarinoista sitten helposti puuttuu jotain muuta, kuten henkilöhahmojen kiinnostavuutta, uskottavuutta (mikä homma Waltarilla onkaan ollut Sinuheen taustoja tutkiessa) tai hyvä kieli.

    En tiedä, miksi erikoisuutta tavoiteleva kirjallisuus on vallannut alaa tarinoilta: Vai onko se? Elokuvissa ja peleissäkin on tarina. Toisaalta ihmiset ovat ehkä lyhytjännitteisempiä kuin ennen ja siksi pitkän tarinan kirjoittajia voi ehkä olla entistä vähemmän. En tiedä.

    Mielenkiintoinen aihe joka tapauksessa, koska pelkästään hyvä tarinakaan ei riitä, se pitää myös osata esittää oikein, ja moisessa kudelmassa on kyllä pitkä työ :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuosta kommentistasi tuli mieleen, että mediahan esittää nykyään "tarinoita", nyt olemme saaneet (joutuneet) seurata Ahde-Räty-tarinaa jne. Eli ilmeisesti tarinat kiinnostavat, mutta muoto muuttuu.

      Hyvä tarina ei tosiaan yksistään riitä ja siinäpä sitä haastetta onkin kerrakseen, että saa kaiken natsaamaan.

      Poista
  3. Oi, mielenkiintoinen aihe! En usko, että tarinoiden aika on mennyt. Ei se ikinä mene, toivottavasti. Mutta ehkä nykyään kirjoitusmaku on erilainen..ja eletäänhän nyt postmodernismin jälkeistä aikaa..

    minä ainakin pidän siis juuri sellaisesta epämääräisyydestä ja kirjoitan sen mukaan, tosin toinen ja kolmas (joka on vasta käsis) romaanini sisältävät jo selkeästi juonen ja henkilöillä on aina ollut nimetkin..

    Monet lempikirjani, jotka ovat 1900-luvun puolivälissä tehtyjä, ovat sellaisia epäselkeitä. Sitten taas on näitä Saatana saapuu Moskovaan -romaaneja, joita rakastan myös. Lempitarinani taitaa olla (jos siis tarinan tasolla puhutaan, sillä ehdottomat suosikkikirjani ovat niitä epäselkeyksiä :D) muuten tuo mainitsemasi Sinuhe. Se oli vaikuttava. Muita ei näin aamutuimaan tule mieleen, mutta onhan niitä, kun vain alkaisi muistisolukkoa kaivella :D

    Hauskaa keksiviikkoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä kun mainitsit kirjoitusmaun! Minäkin voisin kuvitella olevani kirjoittajana sellainen epämääräinen tyyppi, mutta lukijana arvostan selkeyttä. Tai ei tietty epämääräisyyskään haittaa, mikäli se puoltaa paikkaansa.

      Keksikästä viikko sinullekin ;)

      Poista
  4. Oi kyllä! Ja kiitos kun sanot tämän ääneen. Tuo tekemäsi luettelo kirjan ominaisuukista tuntuu tutulta ja myös ehdottomasti kaipaamaan tarinaa.

    En tiedä, tarinatonkin kirja voi olla loistava. Mutta minä kaipaan tarianaa ja uskon sen olevan jotain sisäänrakennettua meissä ihmisissä. Tarina voi syntyä aika pienistäkin aineosasista, sehän voi olla vaikka et päähenkilö käy kaupassa. Mitä siellä tapahtuu onkin sitten jo tarina.

    Minä jotenkin toivoisin,että tarinankertomisperinne jossain muodoissa palaisi "ihan oikeaan" kirjallisuuteen. Toisaalta mietin, että viime vuosien iso kirjailmiöt ovat kuitenkin olleet kaikki tarinoita. Harry Potterit suorastaan satuja, Puhdistus on ihan selkeä juonellinen romaani jne.

    Minun ensimmäiset suuret kirjani ovat olleet Luolakarhun klaani *punastus*, Leon Urisin sotaromaanit, Väinö Linna ja Waltarin löytäminen. Ai että.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Harry Potterit ja Puhdistus kävivät minullakin mielessä.Potterhan on oikea suuren luokan tarina, jota on seurannut puoli maailmaa, joten selvästi ihmiset haluavat uppoutua tarinoiden maailmaan.

      Olen ihan samaa mieltä, että tarinatonkin kirja voi olla todella hyvä. Mutta sitten jos puhutaan keskinkertaisista kirjoista, niin mieluummin lukisin niitä, joissa on kunnollinen tarina kuin, no, ei oikein mitään.

      Poista
    2. Niin ja ole hyvä, hauskaa, että olemme yhtä mieltä:)

      Poista
  5. Hyvien tarinoiden aika ei ole ohi, mutta niitä on vaikeampi ehkä löytää kirjallisuuden monimuotoisuuden vuoksi. On ilahduttavaa, että kirjallisuuden genre on sallivampaa nykyisin!

    Mieleen kotimaisesta tulee vaikkapa Sirpa Kähkösen kirjat. Ne eivät ole minusta viihdekirjallisuutta, mutta niissä on selkeä ja hyvä tarina. Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis on hyvä tarina, vaikka nojaakin Paasilinnaan vahvasti.
    Ulkomaisista käsittääkseni Stockettin Piiat ovat hyvä tarina, mutta ei viihdettä?

    Fantasian puolella tarinatulva on mieletön, mutta se taidetaan laskea viihteeksi...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, kirjallisuus on monipuolisempaa,mikä on tietenkin hyvä asia. Minustakin Kerjäläisessä ja Jäniksessä ja Piioissa oli molemmissa hyvää tarinan kerrontaa, mutta silti muutakin sisältöä, joka nostaa ne viihdekirjallisuuden yläpuolelle.
      Kähköseltä olen lukenut vain Lakanasiivet, milloinhan saisin aikaiseksi lukea lisää?

      Poista
  6. Olen tästä ihan eri mieltä. Hyvien tarinoiden aika ei mielestäni ole lainkaan ohi. Jopa niissä kirjoissa, joissa päähenkilö on anonyymi tai joissa on ajallista siirtymää kaudesta toiseen tai hieman (yli)kikkailevaakin kieltä, on tarina usein se kantava voima.

    Nostan esimerkiksi usean bloggaajan rakastaman, joiden ärsyämän, Joel Haahtelan. Hänen uusin teoksensa Traumbach on juuri osa sitä nykyaikaisten romaanien jatkumoa, joissa on kikkailua henkilöllisyydellä ja kertojan äänellä. Silti juuri tarina on kirjan kantava voima. Teoksen loppuun luettuaan huomaa, miten ehjä ja vaikuttava tarina Traumbachissa on.

    Mielestäni tarinan ei tarvitse aina olla suuri, vaan pienetkin kaaret riittävät kertomaan ehjän ja hienon tarinan. Esimerkkinä mieleeni tulee vaikka Kazuo Ishiguron kirjat, joissa kuvaillaan toki enemmän päähenkilöiden mielenliikkeitä, mutta joissa tarinalla on merkittävä roolinsa. Kertomuksen kaari on ehyt.

    Voisin luetella vaikka kuinka monia uusia ei-viihdekirjoja, joissa tarina on kaiken ydin: Pasi Ilmari Jääskeläisen kirjat, Haruki Murakamin teokset, Emmi Itärannan Teemestarin kirja, Johan Bargumin Syyspurjehdus jne. Tarinan ei tarvitse tulla aina tiiliskiven kokoisessa paketissa, mutta toki siinäkin. Lionel Shriver osaa ainakin Poikani Kevini perusteella kirjoittaa romaanin, joka ei tosiaankaan ole viihdettä, mutta jonka tarina on harvinaisen ehjä, ajallinen kontekstikin on olemassa ja kaiken lisäksi kirja yli 500-sivuisena on vielä pieni tiiliskivikin.

    Minä siis uskon vahvasti tarinan voimaan. Rajat vain venyvät: tarvitsee tarina aika tarkan ajallisen kontekstin? Minun mielestäni ei välttämättä (vaikka en sitä tietenkään pahakseni pane).

    Mikä sitten on oma lempitarinani? Vaikea kysymys. Klassikoista Bronten Kotiopettajattaren romaani sekä Lewisin Velho ja leijona, uudemmista kirjoista ehkä juuri Harjukaupungin salakäytävät.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minun pieni höperö kommenttini pitää sisällään juuri tämän, minkä Katja sulavasti kirjoittaa.

      Vaikka lempitarinaani en osaa nimetä.

      Poista
    2. Kivaa Katja, että olet eri mieltä, siis ihan oikeasti:)

      Siis minä en ole lukenut Haahtelaa, koska lukemani perusteella olen melko varma, että se olisi minusta kauheaa liibalaabaa ja sitten saisin koko blogistanian vihan päälleni bloggaajana, joka ei ymmärtänyt Haahtelaa:)

      Minustakin moni "epämääräinen" kirja voi olla hyvä, jopa loistava, mutta kuten yleensäkin kirjoissa, suurin osa on keskikastia. Ja kuten jo edellä jollekin kommentoin, keskinkertainen tekele ilman juonta tai tarinaa on minulle myrkkyä. Mieluummin luen kirjan, jossa on puutteita, mutta sentään tapahtuu jotain:)

      Poista
    3. Selvennän vielä... Olen yleensä hyvä löytämään tarinan ja aika harvassa ovat loppujen lopuksi ne kirjat, joissa tarinaa ei ole. Mieleeni ei tule yhtään! :) Mutta tarinan suuruus ja draaman kaari on sitten toinen juttu. Tulkinnanvaraisiahan nämä asiat ovat.

      Poista
    4. Minusta blogistania on valmis kuulemaan myös vastaväitteitä, joten sinun pitäisi ehdottomasti lukea ja analysoida myös Haahtelan kirja. :)

      Poista
    5. Tässä komppaan Hannaa. Kyllä blogimaailmaan aina muutama "toisinajattelija" mahtuu. :)

      Poista
    6. "lukemani perusteella olen melko varma, että se olisi minusta kauheaa liibalaabaa ja sitten saisin koko blogistanian vihan päälleni bloggaajana, joka ei ymmärtänyt Haahtelaa:)"

      Amma: Ihan nauruun asti hymyilytti tämä kommentti. (Onko nämä blogistit niin kamalia?) :)

      Poista
    7. Katja, hyvä kun otit draaman kaaren puheeksi. Joskus minusta tuntuu, että jokin tarina toimisi parhaiten ihan perinteisellä ja "tylsällä" tavalla. Eli draaman kaari kärsii siitä, että kikkaillaan liikaa. Mutta kuten todettua, makuasioitahan nämä ovat!

      Voihan Traumbach... tässähän on myös riskinsä siinä, että näiden vuosien jälkeen löydän yllättäen itsestäni herkän runotytön ja huomaan olevani Haahtelan ykkösbändäri... miten maineeni kestää sen?? :D

      Jaakko, oikeasti nämä on hyvinkin suvaitsevaisia ja leppoisia (yleensä);)

      Poista
    8. Pakko kommentoda tähän Haahtela-juttuun! Myös minä välttelen sitä liibalaaban-pelossa. Jotenkin se vaikuttaa liian "herkkämukataiteellislässytykseltä" (anteeksi) :D

      Poista
    9. Morre, pitäisiköhän meidän yhdessä antaa herkkikselle sisimmissämme tilaisuus ja ottaa Haahtela haltuun? :D

      Poista
  7. Mie tunnen oloni jotenkin typeräksi, sillä mie en tunnista tuota, että nykykirjallisuudesta puuttuisivat tarinat tai että ne olisivat katoava luonnonvara. Vaikka tunnistan nuo kohdat, jotka listasit, en silti myönnä, että tunnistaisin itse tarinan kadonneen.

    Tämä kommentti on ehkä turha, mutta jään seuraamaan keskustelua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanan eksistentiaalisen itsekriittinen kommentti! Hyvä, että sait Katjan kautta asian ilmaistuksi:)

      Poista
    2. Voih Amma, naurahdin ääneen sinun hyväntahtoiselle vastauksellesi. :)

      Poista
  8. Täällä on esitetty jo niin huikeita pohdintoja tarinakerronnasta että itse totean vain: Eläköön tarinat! Parhaat lukemani kirjat ovat olleet aina tarinapohjaisia ja oma kirjoitustyylini perustuu tarinankerrontaan hyvin vahvasti. Eikä tarinapohjainen kirja tarkoita suinkaan vain viihdekirjaa ja jotakin kevyttä välipalalukemista vaan monesti tarinan sisään on kätketty koko joukko elämää suurempia ajatuksia ja pureskeltavaa vielä pitkäksi aikaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eläköön tarinat todellakin! Minunkin parhaat kokemukseni ovat tarinapohjaisista kirjoista ja kyllä, hyvä tarina hyvin kerrottuna voi olla erittäin viihdyttävä, mutta silti kaukana ns. viihdekirjasta!

      Poista
  9. Olen vähän kahden vaiheilla. Tunnistan tuon epäselvyyden lisääntymisen, ja vaikka saatan kyllä kuvailemasi kaltaisesta kirjasta pitää hyvinkin paljon, niin suurimmat lukuelämykseni ovat yleensä melko vahvasti tarinavetoisia.

    Toisaalta olen Katjan kanssa samaa mieltä siitä, että sieltä kikkailun ynnä muun ytimestä usein kuitenkin löytyy se tarina. Se on ehkä erilainen kuin "perinteisemmin" kerrottu, mutta se on siellä. Ei tietenkään aina, mutta usein.

    Juuri tarinat ovatkin mulle kirjallisuudessa tärkein asia, vaikka tietysti välitän siitäkin, millaisiin asuihin ne on puettu. Rakastan tarinoita, niin suuria kuin pieniäkin: niitä, joiden kertomiseen tarvitaan kokonainen kirjasarja, ja niitä joita joku ohimennen kertoo vaikkapa eilisen työpäivänsä hauskoista tai kummallisista sattumuksista...

    Olen jossain aiemminkin maininnut blogissani olevan Neil Gaiman -sitaatin "Things need not have happened to be true". Mainitsen taas, sillä (vaikka olen vain varastanut sen muualta enkä voi varmasti tietää mitä se tarkoittaa alkuperäisessä asiayhteydessään) tuo lause kuvaa täydellisesti rakkauttani hyviin tarinoihin. Hyvin kerrottu tarina voi olla kuulijalleen tai lukijalleen totta, vaikka olisikin alusta loppuun kertojansa mielikuvituksen tuotetta.

    Suosikkitarinoita, niitä on monta. Eddingsin Belgarionin ja Mallorean tarut, Piin elämä, Kingin Kuoleman käytävä... Äsh, oikeasti niitä on niin paljon että tuntuu turhalta edes yrittää ryhtyä luettelemaan! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, kun Katja jatkokommentissaan mainitsi draaman kaaren, aloin ajatella, että ehkä ongelma onkin siinä. "Epäselvässä" kirjassa voi olla tarina taustalla, mutta pääseekö se oikeuksiinsa, tuleeko siihen jännitettä? Voi tietysti tulla ja samalla tavoin perinteisemmästä tarinasta "se jokin" voi puuttua.

      Muistan tuon siteeraamasi lauseen jo sinulta aiemmin ja se on kyllä erinomainen! Kiinnostavia ovat myös suosikkitarinasi, minulle kaikki outoja!

      Poista
  10. Minä nojaan enemmän tarinavoittoisiin kirjoihin, eikä niiden aika mielestäni todellakaan ole ohi, onneksi! Rakastan sitä tunnetta, kun tarina lähtee viemään enkä malttaisi laskea kirjaa käsistäni. Esimerkkejä lempitarinoistani on muidenkin mainitsema Oksasen Puhdistus ja myös yksi suurimpia lukukokemuksiani ikinä eli Kingin Musta torni -sarja (mikäli kauhu/fantasiakirja tähän listaukseen sallitaan).

    Silti aika ajoin haluan lukea myös sitä kaunista kieltä, jossa tarina kuitenkin on vahvana taustalla. Tässä kohtaa olisi paikallaan huiskutukset tuonne Helmi-Maaria Pisaran suuntaan ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri tuota minäkin ajan takaa, sitä tunnetta, kun tarina vie... Erinomaisia ovat sinunkin kirjaesimerkkisi!

      Poista
  11. Hihittelin itsekseni listallesi. Tunnistettavia piirteitä. Mutta mielestäni tarina kuitenkin elää ja voi hyvin.

    Hyvällä tarinalla on alku, keskikohta ja loppu. Ajattelen, että tarinat ovat ihmisille tärkeitä siksi, että niiden avulla jäsennetään myös omaa elämää. Elämä ei olekaan satunnaista tapahtumien virtaa, vaan tapahtumia, jotka johtavat toisiin tapahtumiin ja muodostavat tarinan. Ihminen etsii merkitystä olemassaololleen ja elämälleen tarinoiden kautta. Koettelemuksien kautta onnelliseen loppuun, tai ainakin merkitykselliseen.

    Ehkä nämä tarinattomat postmodernit kirjat pyrkivät kuvaamaan osaltaan myös ihmisen sisäistä merkityksettömyyden tunnetta. Entä jos mitään tarinaa ei olekaan? Jos elämä on vain merkityksettömiä tapahtumia ja epämääräisiä sattumia, ja elettyään ei oikein tiedä, mitä tuli eletyksi ja miksi.

    Siksi ainakin minua puhuttelevat tarinat. Oikein hyvän tarinan luettuaan on puhdistunut olo: elämällä on merkitystä, minäkin olen osa jotain tarinaa. En ole merkityksetön hippunen.

    Minuun vaikuttaneita tarinoita ovat ainakin Täällä Pohjantähden alla ja Taru sormusten herrasta, jotka ovat tarinoina kulkeneet mukanani jo parikymmentä vuotta. Viime vuosien tarinaelämyksiä ovat olleet esimerkiksi Piin elämä ja Lasten kirja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olipa niin hienoa pohdintaa, Merenhuiske, että ihan huokailutti.


      Siitä tuli mieleeni eräs äidinkielenopettaja, joka oli joskus tv:ssä haastateltavana. Hän oli huolissaan lapsista ja nuorista, jotka eivät enää osaa kirjoittaa aineeseen tarinaa. Hänestä se johtui siitä, ettei lapsille enää lueta satuja. Sen sijaan monissa aineissa hän näki videopeli-ajattelua, tapahtumat menivät aina uudelle tasolle ja juuri kun luuli, ettei pahemmaksi voi enää mennä, meni kuitenkin.

      Siksi toivon, ettei tarinoiden aika ole ohi. Sillä mitä tapahtuu ihmisille, jos emme tunne enää tarinaa, jossa on alku ja loppu? Katoaako silloin juuri se merkityksellisyyden tunne ja olemmeko kaikki merkityksettömiä hippusia tässä jälkipostmodernissa röpelömaailmassa?
      Kiitos, Merenhuiske, ajatukset lähtivät kommentistasi kiitoon:)

      Poista
  12. Uskon että tarinat ovat ikuisia, ja ihminen haluaa aina kuulla tarinoita. Uskon myös, että hyvät tarinat jäävät elämään, ja siksi tietyistä kirjoista tulee klassikkoja. Hyvää tarinaa ei varmasti tosiaankaan ole helppo kirjoittaa, ja ne epäonnistuneemmat yritelmät unohdetaan ennemmin tai myöhemmin.

    Kirjoittamisen kentän muutoksista tuli mieleen sellaisia ajatuksia, että ehkä osa tarinankertoja-kirjoittajista suuntautuu nykyään elokuviin ja tv-sarjoihin. Niissähän suurimmaksi osaksi nimenomaan kerrotaan tarinoita, ei niinkään haahuilla juonettomasti. Voisiko myös olla, että aikaisemmin kun runous oli luetumpaa, ne kielelliset kokeilijat ja tunnelmoijat suuntautuivat useammin runojen pariin.

    Jos mietitään tarinoita, jotka ovat temmanneet mukaansa niin, ettei juuri ole tullut syötyä tai nukuttua, niin ykkönen taitaa minulle olla Taru sormusten herrasta, jonka luin 14-vuotiaana. Luin koko trilogian aikoinaan kolmessa päivässä, eli ei siinä juuri muuta tullut tehtyä kuin luettua. Muistan vieläkin, kuinka luin viimeisiä lukuja yöllä omassa huoneessani itkien ja vapisten.

    Viime vuoden suosikkikirjani, Toibinin Brooklyn ei ole mitään suurta juonellista vyörytystä, mutta minusta se on hieno, yksinkertainen tarina, kerrottuna ilman mitään kikkailua tai kummallisuuksia. Hyvä tarina voi usein olla puitteiltaan hyvin pienikin, kunhan se koskettaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liisa, mielettömän hyvä kommentti sinultakin. Ja erinomainen ajatus tuo, että ehkä runoilijat ovat siirtyneet romaaneihin ja siksi runouden ja proosan rajat ovat hämärtyneet.

      Minä en ole lukenut Tarua sormusten herrasta, mutta elokuvat olen katsonut ja niistä jäi kyllä kipinä lukea alkuperäinen tarina, joka on varmasti paljon hienompi.

      Minustakin hyvä tarina voi olla järkälemäinen eepos mutta yhtä hyvin myös pienisuuri tarina.

      Poista
  13. Minusta taas tuntuu, että olen viime aikoina törmännyt tosi paljon tarinoiden mahtiin. Tuntuu että esim. b-to-b -markkinointijutuissa jaksetaan muistuttaa että yrityksellä pitää olla tarina, tuotteella pitää olla tarina. Ja näitä tarinoita tosiaan markkinointiviestinnässä myös tarjoillaan.

    Ja pakko on taas tuputtaa The Unwritten -sarjaa. Siinä pureudutaan tarinoihin ja tarinankerronnan mahtiin todella ajatuksia herättävästi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan totta, ulkokirjallisissa asioissa tarina ja brändäys taitavat nykyään kulkea käsikädessä. Päivemmällä mainitsin jossakin kommentissa median, joka haluaa nykyään kertoaa tarinoita, olivatpa ne totta tai ei.

      Poista
  14. Hienoja kommentteja tällä ja mielenkiintoinen aihe!

    Itse en usko, että tarina olisi kuollut, se on vain saanut uusia muotoja. Ja kuten Morre, minäkin olen oikeastaan vain iloinen siitä, että kirjallisuuden genret laajenevat ja yhä useampia ilmaisun muotoja hyväksytään nikottelematta. Toisena ääripäänä on sitten sellainen "elitsimi", joka ehkä nimenomaan edellyttää tarinan häivyttämistä ja mahdollisimman post-post-modernia tyyliä, jotta kirjaa voi pitää taidokkaana tai edes lukemisen arvoisena. En viittaa tällä kehenkään tiettyyn ihmiseen tai tahoon, mutta joskus olen oikeasti kohdannut ihmisiä, jotka tuhahtelevat millään tasolla viihdyttävyyttä tarjoaville lukukokemuksille, sillä liian helppoa ei saa olla! Ja liian helppoa se on, jos rahvaskin sen ymmärtää.

    Hyvää tarinaahan ei kuitenkaan mikään voita. Piste. Kun tempautuu mukaan vieraaseen maailmaan, jonka joku taitava ihminen on luonut, kun huomaa hengästyvänsä ja ahmivansa rivejä rivien perään päästäkseen aina vain uudelle sivulle ja saadakseen tietää, mitä vielä tapahtuu - en tiedä melkeinpä mitään sen parempaa.

    Lapsuuden lukukokemukset olivat omaa luokkaansa, mutta aikuisiällä olen kokenut ehkä parhaan tarinani Harry Potterin kanssa. Suhtauduin koko velhotouhuun todella skeptisesti, mutta sitten lopulta kesällä 2004, ylioppilaskirjoitusten jälkeen päätin tylsyyksissäni "vähän vilkaista" ensimmäistä osaa......

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minuakin tuollainen elitismi risoo. Olin todella iloinen kun Hirvisaari oli F-ehdokkaana, vaikka en itse ole montaa kirjaa lukenutkaan. Mutta puoli Suomea lukee, kyllä sillä pitäisi jo saada kunnioitusta!
      Minulle muuten kävi Pottereiden kanssa aika lailla samoin kuin sinulle...

      Poista
  15. Itse luen kirjoja ensisijaisesti juurikin tarinan vuoksi ja oon tosiaan törmännyt siihen, että tuntuu, että kielellä kikkailua ja ties mitä muuta kirjoista löytyy, mutta ei enää kunnon tarinaa.

    Tottakai on kiva, että kaikenlaisia erilaisia teoksia erilaisine juttuineen löytyy, mutta kunnon tarinoita alkaa vain tulla ikävä haha :D

    Itse olen tosiaan unohtanut muun elämän lukiessani Pottereita. Se on vaan sellainen maailma ja tarina, joka vie mennssään.

    VastaaPoista
  16. Meitä Pottereiden ystäviä tuntuu olevan paljon:
    Ehkä se on niin kuin joku jo täällä arveli, että kirjallisuuden kenttä on niin moninainen, että perinteisiä tarinoita on vaikeampi löytää kuin ennen.

    VastaaPoista
  17. Hmm. ne tarinalliset kirjatkin ovat kokeneet muutoksia, se kaari on olemassa vaikka sitä ei välttämättä esitetä kaarimaisesti että alussa jumala loi taivaan ja maan ja lopussa he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti. Aloitetaan jostain kohtaa ja esitellään se kaaren alkuosa sitten takautuvasti ja vihjailevasti, ja loppukin saattaa olla hivenen epämääräisesti vihjaileva sen sijaan että sanotaan suoraan että tässä näin sitten tapahtui.
    Sekalaisessa vanhemmassa kirjallisuudessa (1800-luku, puhun nyt sinusta) tuollainen aika jurnuttava tapa että kaikki piti sanoa ja kronologisessa järjestyksessä käy pitemmän päälle nyppimään eli arvostan sitä että tuota kaarta saa muokkailla uuteen järjestykseen, vaikka toki siitäkin tulee rasittava pakkopaita jos ei enää saa tehdä niitä alusta-loppuun-tarinoita.

    Päämäärätön haahuilu ärsyttää kyllä, mutta olen muuten aika ahkerasti kaivamassa niitä tarinoita sellaisistakin paikoista joissa ne eivät ole kovin selkeitä (ja joskus luen niitä myös sellaisiin teksteihin joihin kirjailija ei niitä ole laittanut).

    Tarinallisuus tuli kuitenkin mieleen tässä pari päivää sitten kun nyt ollaan taas brittien Idolsissa näköjään rakentamassa sellaista, Susan Boylen jalanjäljissä...että sellaista tosi-TVtä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, sinällään minulla ei ole mitään esimerkiksi aikarakenteen kanssa kikkailulla, jos se tukee tarinaa. Nyt vain tuntuu olevan paljon samantyyppisiä kirjoja liikkeellä ja joskus simppeliys saattaisi olla parempi ratkaisu.

      Esimerkiksi juuri lukemani Forsgrenin Perintö on hyvä esimerkki siitä, että aikarakenteen sekoittaminen toi tarinaan uuden ulottuvuuden, mutta ei kuitenkaan vienyt huomiota pääasialta.

      Poista
  18. Lempitarinoita on paljon, mutta "Se, jonka muistat ikuisesti, joka veti niskakarvat pystyyn tai liimasi sinut kirjan ääreen"-tarinoita ovat ainakin Kolmastoista kertomus, Tyttö ja hänen varjonsa, Harry Potterit, Ystäväni Owen Meany, Nimeltään Grace ja Amerikkalainen tyttö.

    En usko, että tarinat ovat kuolleet, täytyy vain etsiä oikeasta paikasta ja vältellä haahuilevia nimettömiä päähenkilöitä (joille tosin on myös oma paikkansa ja aikansa) :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, täytyy jatkaa etsimistä, nyt tällä hetkellä kyllä kaipaan selkeyttä. Kivaa, Harry Potterit lukuunottamatta taas ihan uusia kirjavinkkejä!

      Poista

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...