maanantai 30. toukokuuta 2011

Hanna Tuuri: Orapihlajapiiri

Ihan aluksi, kiitos kaikille teille onnentoivotuksista, ne lämmittävät mieltä todella!

Palaankin bloggailemaan jo vähän etuajassa. Muututtuani kokopäiväiseksi maidontuottajaksi on lukuharrastuksellekin jäänyt mukavasti aikaa :)



Sairaalakassiini olin pakannut (onneksi) kaksi kirjavaihtoehtoa: John Berendtin Venetsia - Pudonneiden enkelten kaupunki ja Hanna Tuurin Orapihlajapiirin. Berendt kieputteli minut pikkusormensa ympärille Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa -kirjallaan, joten tartuin innolla myös hänen seuraavaan dokumenttiromaaniinsa. Liekö sitten johtunut post-synnyttäneestä pöhköstä tilasta vai mistä, en päässyt ollenkaan Venetsia-tunnelmaan, joten tämä kirja odottaa pinossa parempaa tulevaisuutta. Sen sijaan Hanna Tuuri onnistui heti viemään minut mukanaan irlantilaiseen Knocknamurran kyläyhteisöön, jossa on olen vieraillut pitkin viikkoa nautinnollsesti kirjaa säännöstellen.

Kirsi ja Anni ovat kuopiolainen äiti ja tytär. Kirsi päättää aloittaa elämänsä alusta ja muuttaa työskentelemään ja asumaan Irlantiin kehitysvammaisten yhteisöön. Murrosikäiselle Annille muutto vieraaseen maahan on kova paikka. Kirja seuraa äidin ja tyttären sopeutumista uuteen elämään ja maahan molempien näkökulmasta. Äiti-tytär-suhteen lisäksi keskeisiä teemoja ovat yhteisöllisyys: sen voima ja ongelmat sekä suvaitsevaisuus. Tuuri kuvaa Tammen talon monenkirjavaa asukaskuntaa rehellisesti mutta hellyydellä. (En tiedä, muistanko nyt ihan väärin, vai jakaako Kehitysvammaliitto tmv. järjestö tunnustuspalkintoja suvaitsevaisuuden ja tietouden lisäämisestä? Jos jakaa, tässä olisi mielestäni teos, joka sellaisen palkinnon olisi ansainnut.)

Kirjan nuorisokuvaus hieman hämmensi: Tuurin maailmassa teinit kirjoittavat kirjeitä, harrastavat kuorolaulua ja keräävät kiviä. Realistista tai ei, se tuntuu mukavalta. Muutenkin kirja on vaikeistakin aiheista huolimatta kauttaaltaan levollinen ja kaunis. Tarinassa ei ehkä tapahdu paljoa, mutta toisaalta siinä tapahtuu ihan kaikki mahdollinen ja tarvittava. Orapihlajapiiri on pienisuuri tarina tavallisista ihmisistä, jokainen vain on tavallinen omalla tavallaan. Minua tarina ainakin kosketti syvältä, mutta ennen kaikkea se jätti hyvän ja maailmaasyleilevän mielen. Siispä suosittelen kirjaa ihan jokaiselle lämpimästi. Itse osallistun tällä kirjalla Satun Apiloita ja omenankukkia -haasteeseen, osallistu sinäkin!

Orapihlajapiiristä ovat kirjoittaneet ainakin Lumiomena ja Hanna.

Tiistaina sitten arvotaan, vielä ehtii osallistua!

torstai 26. toukokuuta 2011

Täällä nukutaan...


ja valvotaankin aika paljon. Ennen kaikkea syödään.

Täällä hypistellään kaikkea vaaleanpunaista. Totutellaan ja tutustellaan. Pötkötellään.

Vähän luetaankin. 

Ja tilaisuuden tullen pistäydytään toisten blogeissa.

Muuten täällä voi olla tavallista hiljaisempaa. Taustalla kuitenkin hääritään ja kaikki kommentit otetaan edelleen ilolla vastaan, vaikka niihin ei ehdittäisi aina vastaamaan.

Palaan ensi viikolla arpomaan. Osallistukaahan siis, aikaa tiistaihin asti!


Rakkaudella,
Amma

maanantai 23. toukokuuta 2011

Retro Jim Harrison

Kuva www.jimharrison.com

Käsi ylös, kenelle Jim Harrison on entuudestaan tuttu? Minulle ainakaan ei ollut, mutta eipä se kyllä vielä paljoa kerro. Vuonna 1937 syntynyt Harrison on pitkän linjan amerikkalainen kirjailija, joka on jo vuosikymmenien ajan kirjoittanut niin runoutta, fiktiota kuin esseitäkinWikipedian mukaan häntä on kutsuttu luonnonvoimaksi, verrattu tyyliltään Hemingwayhyn ja huomioitu harvaan asuttujen seutujen ja sen asukkaiden kuvaus eräänä keskeisenä elementtinä miehen tuotannossa.

Pätee, pätee ja pätee, sanoisin ainakin retrohaasteeseen lukemani Syystarinoiden perusteella.

Kirja sisältää kolme pienoisromaania, joissa jokaisessa päähenkilönä voisi olla Clint Eastwood. Ei kovin lupaavalta kuulostava määritelmä minun kohdallani, sillä olen aina inhonnut länkkäreitä, mutta tällä kertaa Ammaankin upposi.

Ensimmäisessä, Kosto-tarinassa päähenkilö menee ja rakastuu meksikolaisen mafioson nuoreen ja kauniiseen vaimoon. Sehän ei tunnetusti ole kovin hyvä juttu. Henkihieveriin piestynä hän lähtee etsimään ja pelastamaan meksikolaisesta preeriamaisemasta rakastaan ja tietysti kostamaan inhalle aviomiehelle. Ihmettelin pitkään, miksi tämä tarina kaikessa karuudessaan ja machomaisuudessaan vetosi minuun, kunnes tajusin, että tässä oli kunnon Kill Bill-meininkiä. Itse asiassa tarina oli aika pitkälti sama kuin Quentin Tarantinon tuplaelokuvassa, mutta toisin päin käännettynä ja ilman japanilaista miekkailua.

Seuraava tarina, Mies, joka luopui nimestään, on perinteisempi moderni (mikä sanapari!) kuvaus keski-ikään tulevan miehen avio- ja elämänkriisistä. Eli siis aihepiiri on sama kuin retrohaasteen ensimmäisenä osana lukemani Claes Anderssonin Ihminen, sielunsa kaltainen -kirjassa. Tässä tarinassa törkeästi rahaa öljybisneksessä tahkonnut liikemies päättää panna elämänsä täysremonttiin, luopua omaisuudestaan ja työpaikastaan, kierrellä vähän maailmaa ja pössytellä marihuanaa. Vähän erilainen näkökulma siis kuin samoihin aikoihin aiheesta kirjoittaneella Anderssonilla!

Kirjan varsinainen nimitarina kertoo montanalaisesta karjankasvattajaperheestä, jonka kolme poikaa lähtevät vapaaehtoisina ensimmäiseen maailmansotaan. Poikien ja tämän isän elämänvaiheita seurataan seuraavien vuosikymmenten läpi. Erityisesti huomio keskittyy raivoisaan Tristaniin, joka ehtii seilata niin maailman meriä kuin sotkeutua kieltolain aikaiseen viinatrokaukseenkin. Western ja machomaisuus ei tästäkään tarinasta lopu kesken, mutta aihepiiri huomioonottaen se on aika ymmärrettävää.  


Syystarinoista on tehty 1990-luvulla elokuva (Brad Pitt, Anthony Hopkins, Aidan Quinn), joka jostakin syystä on suomennettu nimellä Intohimon tuulet.

Kuvalähde Wikipedia.

Myös Kosto on päätynyt elokuvaksi tähdittäjänään Kevin Costner. En ole kumpaakaan leffaa nähnyt (sattuuko jollakin olemaan kokemuksia?), mutta jotenkin epäilen, että niminäyttelijöistä huolimatta Harrisonin rauhallista, anttituurimaista epäsuoraa kerrontaa ei näissä ole aivan tavoitettu.

Kuvalähde Wikipedia
Summa summarum, koska minä pidin kaikista ennakko-oletuksista huolimatta tästä kirjasta, voin suositella tätä kenelle hyvänsä. Ennio Morricone vain soimaan, niin hyvä siitä tulee. Lisäksi huomionarvoista on, että Harrisonin ote sisältää samanlaista kaihoa metsiin ja luonnon keskelle, mikä meille suomalaisille on hyvin ominaista. Itse asiassa monet tarinoiden henkilöistä ovatkin joko intiaanien tai skandinaavisiirtolaisten jälkeläisiä. Siksi Harrisonin tarinoinnissa lienee jotakin sellaista, mikä vetoaa erityisen hyvin meihin suomalaisiin.

PSST! Vierittele sivua alaspäin ja ilmoittaudu arvontaan, mikäli et ole sitä vielä tehnyt! Palkintona ääni- tahi e-kirjoja, valokuvataidetta ja kesäromantiikkaa!


PSSSSST! Lisäsin tunnisteisiin oikealle oman tunnisteen KBF Käytännön blogifilosofia-keskusteluille. Näin halukkaat pääsevät helpommin lukemaan vaikka kaikki vanhat keskustelut peräjälkeen.

perjantai 20. toukokuuta 2011

Yksi palkitseminen ja uusi arvonta!


Kuten kuvasta näkyy, tilanne on nyt siinä pisteessä, että saatan hetkellisesti hävitä taajuksilta hyvinkin nopeasti. Tai sitten en. Elämme jännittäviä aikoja! Tässä odotellessa saatan kuitenkin alulle jo kevättalvella lupaamani arvonnan! Kirjallisuuden perusopintojen todistus on onnistuneesti plakkarissa ja muutenkin kaikki on mallillaan, joten haluan jakaa riemua myös ihanille ja uskollisille lukijoilleni, jotka ovat kanssaeläneet ja jaksaneet kiinnostua viikosta toiseen jatkuvista klassikkopäivityksistäkin!

Säännöt ovat tutut ja turvalliset:
1. arpa lukijoille tai sellaiseksi kirjautuville: kerrothan kommentissasi, mitä eniten odotat tulevalta kesältä!
2. arpa linkittämällä

Kerrothan myös, monellako arvalla olet mukana! Arvon voittajan tämän kuun viimeisenä päivänä, tai jos satun olemaan juuri silloin jakaantumassa, sitten kunhan kynnelle kykenen!

Palkintoja on kolme: pääpalkintona 20 euron arvoinen lahjakortti Elisa Kirja-palveluun, josta itselleen voi ladata joko e- tai äänikirjoja, lohdutuspalkintoina valokuvataiteilija Mikko Savolaisen (ei sukua!) Minun Unkarini -teos ja Tuija Lehtisen Mies vailla sydäntä- kirja.Savolaisen teos sisältää kuvien lisäksi runoilija Sándor Csoórin runoja ja on uutta vastaavassa kunnossa, Lehtisen kirja puolestaan on käytetty ja retroista retroin, mutta kuntonsa ja romanttisen kepeän sisältönsä puolesta mitä parhainta kesämökkilukemistoa :)

Ja sitten viime viikkoiseen KBF-keskusteluun: kiitos kaikille kommentoineille! Bloggerin sekoilujen myötä valitettavan moni kommentti hävisi jonnekin bittiavaruuden syövereihin, mutta onneksi palasitte jatkamaan keskustelua uusin ajatuksin! Tällä kertaa haluan ojentaa parhaan kommentin palkinnon

Teresitalle,

joka peräänkuulutti kirjasta yllätyksellisyyttä. Ollakseen hyvä, kiinnostava ja viihdyttävä kirjan ei tarvitse olla automaattisesti "korkeaa" tai "matalaa" kirjallisuutta, mutta sen tulee yllättää lukijansa jotenkin: uudella näkökulmalla, ajatuksella, tunteella, mielleyhtymällä... Hieno oivallus Teresita, kiitos sinulle siitä! Palkinnoksi lähtee kelpo kesäviihdettä, nimittäin Outi Pakkasen Yöpuisto-pokkari.Toivottavasti se tarjoaa sinulle jonkinlaisen yllätysmomentin :) Ilmoitathan minulle yhteystietosi, niin laitan paketin tulemaan!


Mikäli pysyn yhtenä kappaleena, palaan vielä viikonlopun aikana retrohaasteeni seuraavaan osaan! Siihen asti, oikein aurinkoista ja kesäistä viikonloppua!

keskiviikko 18. toukokuuta 2011

Nerea Riesco: Ars Magica


Muistan, kuinka kerran eräs kollega kertoi olleensa luennolla, joka käsitteli natseja ja juutalaisvainoja. Hän ihmetteli, miten nimeltämainitsematon historiantutkija oli onnistunut pitämään niin mielenkiintoisesta ja tunteita herättävästä aiheesta niin puisevan luennon.

Jostakin syystä tämä keskustelu tuli useaan kertaan mieleeni Nerea Riescon Ars Magicaa lukiessani. Vaikka nyt kyllä liioittelen ja olen epäreilu. Ars Magica on paikoitellen oikein mielenkiintoinen romaani noitavainoista ja inkvisition työskentelystä 1600-luvun Espanjassa. Siitä huolimatta tällaisista aineksista olisi voinut saada aikaiseksi paljon paremmankin kirjan. Mutta tämä onkin nyt tylsän historianopettajan näkökulma asiaan.

Mielestäni kirjan perusongelma on siinä, ettei Riesco ole oikein osannut päättää, mistä näkökulmasta aihetta lähestyisi. Ilmeisesti inkvisiittori Salazarin muistiinpanoihin perustuva historiallinen lähestymistapa ei ole vaikuttanut tarpeeksi myyvältä, joten mukaan on lisätty myös parantaja Mayon ja noviisi Iñigon rakkaustarina ja lukuisia asiaan perehtymättömälle turhan monimutkaisia hovin valtakähmintäkäänteitä. Yleisesti ottaen tapahtumia ja henkilöitä tuntui olevan liian paljon neljäsataasivuiseen kirjaan. Sisällön pohjalta olisi saanut ainakin kolme kirjaa: yhden, joka olisi käsitellyt inkvisiittorin tutkimuksia ja armonjulistusmatkaa, yhden rakkausromaanin Mayosta ja Iñigosta ja yhden Salazarin ja kuningatar Margaretan kirjeenvaihtoon perustuvan teoksen. Nyt kaikki oli samassa paketissa ja lisämaustetta toivat vielä keskiaikaiset loitsut, taiat ja reseptit, jotka toivat kirjaan oman sinänsä mystisen, mutta vähän hämmentävän lisänsä: mikä oli aasiksi taiotun ihmisen funktio kokonaisuuden kannalta?

Kenelle kirjaa sitten suosittelisin? Jos noidat ja keskiajan noitavainot kiinnostavat, muttet ole asiaan hirveästi aiemmin perehtynyt, löytyy kirjasta varmasti paljon uutta ja kiinnostavaa tietoa. Mieleni tekisi kuitenkin  suositella esimerkiksi Carlo Ginzburgin Ecstasies -teosta, mikä on mielestäni hyvä osoitus siitä, että hyvä historiantutkimus voi usein olla keskinkertaista viihdettä viihdyttävämpää.

Sinänsä harmi, sillä Riescolla olisi ollut kaikki eväät paljon parempaan suoritukseen. Toimittajana hän on osannut käsitellä aineistoaan hyvin ja mikäli hän olisi luottanut siihen, että itse aihepiiri on riittävän kiinnostava ilman kaiken mahdollisen asiaan liittyvän mukaanottamista, lopputulos olisi voinut olla hieno. Siitä osoituksena kirjan lopetus, jossa hän jo hieman uskaltaa heittäytyä pohtimaan noituutta laajempana yhteiskunnallisena ilmiönä. Sitä olisin kaivannut lisää. Koska tämäkin kirja on jo saavuttanut suosiota useassa maassa, uskallan odottaa kirjailijalta jatkossa vielä paljon parempaa.

Lue myös Morren arvio!

maanantai 16. toukokuuta 2011

Naskali by Juha Numminen

Oikeastaan minun piti seuraavaksi kirjoittaa noidista, mutta hyvä dekkari tuntui sopivan vesisateeseen paremmin. Sitä paitsi päivät ovat olleet niin kiireisiä, ettei pako keskiaikaiseen Espanjaan ole ollut kovin helppoa. Sen sijaan olen kärsinyt viime viikkoina loppuraskauden unettomuudesta, joten minulla on ollut öisin runsaasti ylimääräistä aikaa ja ajan kuluksi olen keksinyt äänikirjat. Se on osoittautunut suoranaiseksi pelastukseksi, sillä olen itse huomattavasti vähemmän kiukkuinen kuin jos olisin pyörinyt tuntikausia nihkeissä lakanoissa tyhjän panttina, lisäksi muu perhe saa nukuttua huomattavasti paremmin kun en kävele olohuoneen lattialla ympyrää puolta yötä :)

Mutta se yöelämästäni! Kuuntelin siis Naskalin äänikirjana, mikä tietysti jonkin verran hankaloittaa kirjan arviointia, sillä itse kuunteluelämys vaikuttaa pakostakin elämykseen. Sanottakoon saman tien, että näyttelijä Lars Svedberg oli lukijana aivan loistava, millä varmasti on oma osansa saamaani erittäin positiiviseen ensikuvaan Juha Nummisen tuotannosta.

Sulo Naskali on KRP:ssä työskentelevä poliisi, joka elää kesää, jolloin sattuu ja tapahtuu. Ensin hän selviää perheineen täpärästi kesämökkinsä tuhopoltosta, sen jälkeen hän saa tehtäväkseen selvitellä kadonneen iskelmälaulajan mysteeriä, pian hänen ex-kihlattunsa kuolee ja mihin Naskali seuraavien viikkojen ajan meneekään, tuntuu paikalta aina löytyvän ruumiita. Tämä johtaa siihen, että keltainen lehdistö alkaa juosta Naskalin kintereillä ja  tituleerata tätä vähemmän imartelevasti Kohu-Naskaliksi.

Naskali on dekkariksi juoneltaan ilahduttavan monitasoinen kirja. Numminen kuljettaa useampaa ketjua päällekäin: laulajan katoamista, ex-kihlatun murhaa, uskoon tulleen pikkurikollisen elämän muutosyrityksiä ja Naskalin kaveriporukan välisiä jännitteitä murhien sotkiessa tavalliset tennis- ja saunakuviot. Kaiken taustalla kulkee vielä yksi juoni, kymmenen vuotta aikaisemmin murhatun Leenan tapaus. Vaikka moninaisuus voi kuulostaa sekavalta, ei se sitä ole. Uskallan sanoa sen varmasti, olenhan kuunnellut kirjaa usean viikon ajan lähinnä hämärän rajamailla kello aamuneljän ja -kuuden välillä, eikä minulla satunnaisista torkahteluista huolimatta ole ollut vaikeuksia pysyä juonessa mukana.

Sulo Naskali on kerrassaan sympaattinen poliisihahmo. Ehkä sympaattisin kaikista suomalaisista kollegoistaan. Hän on pahasti ylipainoinen, sosiaalisesti paikoin aika kömpelökin hahmo, auttamattoman tavallinen suomalainen mies. Kuitenkin häntä verhoaa jokin salaperäinen verho, mikä lopulta on kai vain sitä, että hän on oikeasti henkeen ja vereen omaa etuaan ajamaton poliisimies. Voi kuulostaa kliseiseltä ja saada jo joltakin niskakarvat nousemaan pystyyn, mutta itse olin kyllä lopulta aika aseeton Naskalin kuivakan puurtaja-charmin edessä.

Jos siis joku etsii kesälukemistoonsa mainiota kotimaista dekkaria, voin suositella tätä lämpimästi. Se ei ehkä pureudu kovinkaan syvällisesti yhteiskunnallisiin asioihin, mutta ei toisaalta ole perinteinen yksiulotteinen murhamysteerikään. Erinomaista viihdettä, sanoisin minä.

Siihen liittyen, osallistukaahan edelleen alla olevaan KBF-keskusteluun ja aukaiskaa sanainen arkkunne korkeasta ja matalasta kirjallisuudesta (tai kulttuurista yleensä). Jaan parhaan kommentin palkinnon loppuviikolla!

lauantai 14. toukokuuta 2011

Käytännön blogifilosofiaa (KBF) 7 : Viihdytkö korkealla vai matalalla?

EDIT:  Uusi KBF-keskustelu palasi yön aikana takaisin, sen sijaan siihen kirjoitetut kommentit eivät. Todella mälsää, sillä moni oli ehtinyt kirjoittaa pitkän ja hienon vastauksen keskusteluun. En tiedä, voivatko kommentit vielä palautua ihmeellisesti jostakin, miten muiden blogeissa, tulivatko kommentitkin näkyviin? Jos kommentteja ei löydy, on pakko pyytää, että mikäli jaksatte/viitsitte, kirjoittaisitte kommentinne uudestaan, vaikka sitten tiivistetyssä muodossa... :/ Joka tapauksessa olisi kiva saada mielipiteenne esiin, sillä keskustelussa nousi jo esiin monia hienoja juttuja. Tämä lähtee nyt ulos istututushommiin, palaan ruudun ääreen illemmalla!

Jos olisin tiennyt, että Käytännön blogifilosofiasta tulee sarja, olisin ehkä pysähtynyt miettimään nimeä hieman tarkemmin. Koska en kuitenkaan kyennyt tällaiseen kauaskatseisuuteen, lanseeraan täten käyttöön lyhenteen KBF, toisaalta yleisen käytettävyyden vuoksi, toisaalta siksi, että keskustelujen aihepiirit ovat jo kauan aikaa sitten astuneet pelkän blogimaailman rajojen ulkopuolelle. Siis KBF!

Viime kuussa pohdimme suhdettamme uuteen ja vanhaan kirjallisuuteen. Keskustelu oli hedelmällistä ja se poiki omalta osaltani Retrohaasteen, johon ilahduttavan moni on ilmoittanut tilanteen salliessa osallistuvansa. Kiitos siitä! Tälläkin kertaa haluan herättää keskustelua kirjallisuusmieltymyksistä, mutta hieman toisesta näkökulmasta.

Lähisukulaiseni, joiden kannustukseen ja alastomaan rehellisyyteen voin aina luottaa, kiusoittelevat minua silloin tällöin siitä, että luen "omituista", "hienoa" ja "liian korkealentoista" kirjallisuutta. Määritelmät ovat minusta hassuja. Mielestäni luen ihan tavallista kirjallisuutta ja vieläpä varsin monipuolisesti. Ok, myönnettäköön, että harrastan klassikkoja ja niitä on tullut luettua jo ihan opiskelujenkin tiimoilta, mutta en mielestäni kaihda myöskään ns. viihdekirjallisuuteen tarttumista.

Tajuan kuitenkin palautteen pointin. Muistan, että kiinnitin samaan huomiota silloin, kun aloin kirjablogeja enemmän lukemaan. Ilkka Remes saattaa juhlia myyntitilastojen kärjessä, mutta ei kirjabloggauksien määrässä. Myöskin monet muut "jokakodinjoulupaketti"-kirjat saattavat jäädä blogeissa vähemmälle huomiolle. Kysymys kuuluukin, olemmeko me kirjasnobeja?

Mikä Sinun suhteesi ns. korkeaan tai viihdekirjallisuuteen on? Luetko molempia? Onko José Saramago ja Arto Paasilinna mielessäsi samalla viivalla? Missä ylipäänsä menee korkean ja matalan raja tai onko sitä olemassakaan? Tarkoittaako se, että kirja on kepeä ja viihdyttävä, automaattisesti sitä, että se on jotenkin huonompi: eikö kirjallisuuden yksi keskeinen funktio kuitenkin ole viihtyminen ja arjen kuvioista irtautuminen? Vai onko se kerta kaikkiaan niin, että valtavirran maun mukainen kirjallisuus on usein purkkaa aivoille?

Sana on vapaa, käyttäkää sitä tavanomaiseen tapaanne monisanaisesti! Kuten viimeksi lupasin, myös tällä kertaa jylhän itsevaltaisesti valitsemani kommentti saa kirjapalkinnon!

perjantai 13. toukokuuta 2011

Blogger is back

Turhauttavan päivän jälkeen uusia postauksia pääsee sentään jo lähettämään! Tässä kaikille muillekin tiedoksi linkki, jonka Bloggerin sivuilta löysin. Eli lyhyesti, blogit siirrettiin ongelmien vuoksi eilen keskiviikon tilaan ja siksi kaikki sen jälkeen tehdyt postaukset ovat väliaikaisesti poissa. Näitä palautetaan pikku hiljaa takaisin. Joten "Keep calm and carry on", hengitetään syvään ja lähdetään unille (tai saa jääkiekkoakin katsoa, jos haluaa). Jospa huomenna postaukset olisivat palanneet itse kunkin blogiin. Tervetuloa jatkamaan KBF-keskustelua sitten!

T.Amma


maanantai 9. toukokuuta 2011

Tunnustus


Sain Valkoiselta kirahvilta tämän ihanan keväänvihreän tunnustuksen, kiitos!!

Tehtävänantona on tunnustaa itsestään seitsemän asiaa. Aika paljon asioita olen tunnustellut jo aiemmin, joten nämä seitsemän tulevat ajatustenvirtatekniikalla. Lisäsin mukaan kuvia, niiden paljastusarvo lienee itse tunnustuksia suurempi, kun yleensä kuvitan tekstejä varsin maltillisesti.

1) Akuutein asia mielessäni juuri tällä hetkellä ovat jalkani sekä hyttyset, mäkäräiset ja kaikki muut vastaavat ötökät, joille olen yliherkkä. Siitä syystä jalkani eivät ole ollenkaan näin rentoutuneessa tilassa, vaan kevään ensimmäisten puremien myötä turvoksissa ja kutiavat. Auts!


2. Olen luonteeltani realisti. Minulla on tapana tehdä varasuunnitelmia a,b,c jne, siltä varalta, ettei kaikki menekään niin kuin olen ajatellut. Siitä huolimatta pidän itseäni optimistina. Tykkään uskoa siihen, että asiat aina järjestyvät. Nykyään olen tullut vähän nirsoksi seurani suhteen: negatiivisten ihmisten seurassa tuntee nääntyvänsä itsekin.

3. Tykkään leipoa ja vielä enemmän syödä leivonnaisia. Se on paheeni. Annan sen itselleni anteeksi, sillä en tupakoi, enkä käytä alkoholia. Kyllä joku pahe pitää ihmisellä olla.



4. Jos jostakin olen turhamainen, niin hiuksistani. Niitten väri on ikuisessa käymistilassa ja vuosien varrella vaihdellut aivan vaaleasta punertavan kautta tummanruskeaan. Tällä hetkellä olen blondihko.


5. Myös sisustuskuume vaivaa mieltäni alituiseen. Peruskorjattavassa omakotitalossa kohteet eivät lopu ihan heti kesken, mutta onneksi saan kiksejä myös pienemmästä näpertelystä.


6. Tämän pikkumiehen kanssa vietän päiväni. Joidenkin viikkojen päästä tiimiin tulee uusi jäsen, saas nähdä, mitä tapahtuu!


7. Jonkun verran sopeutumista vaaditaan myös näiltä kaveruksilta!




Olen tullut seuranneeksi vähän huonosti, missä tämä tunnustus on jo kiertänyt, joten en lähetä sitä tällä kertaa erityisesti kellekään, vaan heitän ilmaan ja toivon, että kaikki kiinnostuneet ottavat kopin!

lauantai 7. toukokuuta 2011

Retro -83, osa 1: Claes Anderssonin Ihminen, sielunsa kaltainen

Aivan ensiksi, hyvää äitienpäivää kaikille ihanaisille äideille ja mummoille!



Vaikka se päivän teemaan ei kovin hyvin sovikaan, sukellan tänään ensimmäisen retrotoukohaastekirjani myötä keski-ikäisen miehen sielunmaisemaan. Tai ehkä se sopii äitienpäivään oikein hyvin, sillä Anderssonin päähenkilö Krister Bergh on paitsi psykiatri, myös aviomies ja isä.

Kirja kertoo suomenruotsalaisesta miehestä, jonka elämä menee päin persettä. Anteeksi ruma sana, mutta Anderssonin karun ja paljaan kielenkäytön (suomennos Elvi Sinervo) jälkeen häveliäs viittaus pyllyyn tai mäntyyn tuntuisi sievistelyltä. Joka tapauksessa, Krister läpikäy yhtä aikaa sekä aviokriisiä että keski-iän kriisiä ja lisäksi näiden yhdistelmänä syntyvää yleistä eksistentiaalista kriisiä. Asiaa ei tunnu auttavan se, että Krister on psykiatri, jonka pitäisi periaatteessa ymmärtää jotakin näiden asioiden päälle. Myös koko perhe oirehtii: Kristerin vaimo laihtuu ja poika keittää perheen lemmikkimarsun hengiltä. Lopulta Krister yrittää päättää päivänsä, mutta nousee kuitenkin syvistä laaksoista ja alkaa hitaasti kivuta ylöspäin.

Kirjassa ei tapahdu kovinkaan paljoa. Tarkastelun pääpaino on Kristerin ajatuksissa ja kokemuksissa. Henkilökohtaisen tunnekonkurssinsa lisäksi hän pohtii sota-aikaista lapsuuttaan, vanhoja tyttöystäviä ja entisiä potilaita. Vähä vähältä Andersson rakentaa Kristerin alitajuntaa palapelin tavoin esille.

Oli aika hauskaa, että satuin lukemaan tämän kirjan juuri Rakkauden aikakirjan jälkeen. Teosten teemoissa on nimittäin paljon samaa: molempien päähenkilöt ovat elämänsä risteyskohdassa, toinen  vain on nainen, toinen mies. Näkökulma ei kuitenkaan voisi olla paljon erilaisempi. Siinä missä Rakkauden aikakirja on somistettu mystiikalla, historialla ja uskonnolla, lähestyy Andersson aihetta tiukan tieteellisesti, yhteiskunnallisesti ja psykologisesti.

En ole lukenut aiemmin Anderssonia, mutta minulla oli aika valmis mielikuva siitä, miten hän kirjoittaa. Olin oikeassa. Anderssonin boheemi vasemmistointellektuellin ääni kuuluu tekstissä vahvana. Totuuden nimissä on sanottava, että välillä minulla ei ollut hajuakaan, mistä Andersson kirjoitti, mutta toisaalta pidän aina positiivisena piirteenä sitä, että kirjailija yliarvioi - ei aliarvioi - lukijansa älyä ja yleissivistystä.

Kaiken kaikkiaan Ihminen, sielunsa kaltainen oli mielenkiintoinen  ja nopealukuinen kirja,  oman aikansa lapsi siinä mielessä, että ydinsodan uhka, rauhanmarssit ja saksalaisterroristit saavat varsin merkittävän osan Kristerin pohdinnoissa.Andersson on pätevä ja lahjakas kirjoittaja, mutta ei tämä kirja toisaalta mitään kovin suurta ihastuksen huokaustakaan minussa herättänyt. Siispä en erityisesti kehota ketään tätä lukemaan, mutta en kyllä kielläkään :)

keskiviikko 4. toukokuuta 2011

Rakkauden aikakirja


Kovin usein minulle ei käy niin, että kirjan luettuani en tiedä, mitä minun pitäisi siitä kirjoittaa. Onneksi. Turkkilaisen Elif Shafakin Rakkauden aikakirja tuntuu kuitenkin olevan sellainen kirja. Yritän kuitenkin.

Kirja liikkuu kahdessa eri ajassa: 1200-luvun Turkissa ja 2000-luvun Yhdysvalloissa. Urautunut kotiäiti Ella aloittaa työt kirjallisuusagentuurille ja saa luettavakseen Suloisen rienauksen, käsikirjoituksen, joka kertoo 1200-luvulla eläneiden dervissi-Shamsin ja Rumin, oppineen, mystikon ja runoilijan tarinan. Kirjaa lukiessaan Ella ottaa hetkellisestä päähänpistosta yhteyttä kirjan kirjoittaneeseen Aziziin ja tämä yhteydenotto muuttaa hänen elämänsä peruuttamattomasti.

Rakkauden aikakirja on ehdottomasti taitavasti kirjoitettu kirja. Sellainen, jota voi vilpittömästi suositella ihan kenelle tahansa. Klassikkoainesta. Shafak käyttää vaihtuvan näkökulman tekniikkaa ja kirjassa onkin lukuisia kertojia. Olen lukenut viime aikoina vähän turhan monta tällaista teosta, joten ratkaisu tuntui puuduttavalta. Se ei kuitenkaan ollut tämän kirjan vika, päin vastoin, en ymmärrä, miten muuten tarinan olisi voinut kertoa. Niin hyvin kuin sen syvyyksiin uppouduinkin, jätti se minut kuitenkin tunnepuolella aika lailla kylmäksi. Se on surullista, kun kirjan johtoajatuksena kuitenkin on rakkaus ja sen universaalius. Tarina sisältää Shamsin neljäkymmentä elämää, uskontoa ja rakkautta käsittelevää sääntöä, paljon elämänfilosofista ja ontologista pohdintaa ja näkökulmia uskontoon suufilaisen, eri uskontojen näkemyksiä sulauttavan perinteen hengessä.

Välillä minusta tuntui siltä kuin olisin lukenut modernia new age-henkistä elämäntaito-opusta, johon oli  taitavasti lisätty mielenkiintoinen kaunokirjallinen juoni ja kosolti itämaista keskiaikaista mystiikkaa. Eivätkä ne elämäntaidolliset rakkaus-voittaa-kaiken-osuudet edes olleet sen ihmeellisempiä kuin mitä Jari Sarasvuokin opettaa (eikä minulla siis ole mitään Sarasvuota vastaan).

Kirjan vahvuus on sen luomassa miljöössä ja tunnelmassa, minkä takia voi antaa anteeksi paljon ja suuhun jäävä maku on ehdottoman positiivinen. Sen sijaan henkilökuvaus, erityisesti Ella, jää jotenkin kaukaiseksi. Kuvaavaa on, että luen (sinällään hauska sattuma) parhaillaan Claes Anderssonin kuvausta keski-iän kriisiä potevasta miehestä ja olen jo parinkymmenen sivun aikana päässyt paljon Ellaa paremmin hänen päänsä sisälle.

Loppupäätelmäni on se, että tämä on ehdottomasti oikean ajan ja paikan teos. Voin kuvitella, että sopivassa elämäntilanteessa, pohtiessaan oman elämänsä suuntaa ja tehtyjä ratkaisuja, tämä on varmasti äärimmäisen hieno ja vavisuttavakin kirja. Mutta jos lukija ei itse ole juuri siinä pisteessä omassa elämässään, jää kirja auttamatta "ihan hyvä kirja se oli"- tasolle. En tiedä, tarkoittaako se, ettei kirja saanut kolmatta silmääni avautumaan, että olen oman elämäni Ella, joka pysähtyy kahdenkymmenen vuoden päästä ihmettelemään, mitä ihmettä olen siihen saakka elämässäni puuhannut. Toivottavasti en, vaikka olenkin nykyisessä kakkavaippa-arjessani turhan kiireinen miettimään maailmankaikkeuden ykseyttä kovin pitkiä aikoja. Suotakoon se minulle anteeksi.

Lukuisat bloggaajat ovat arvioineet teosta erittäin ansiokkaasti, tässä muutama tärppi:

Leena Lumi
Mari A.
Susa
Elma Ilona
Anni.m

tiistai 3. toukokuuta 2011

Hyvää kirjan ja ruusun päivää!

http://office.microsoft.com/en-us/images/

Vaikka minusta onkin vähän epäilyttävää, että mies saa kirjan ja nainen ruusun, mutta ei se mitään, pidän kyllä ruusuistakin.

Ei minulla tällä kertaa muuta. Olen syvällä kirjassa, palaan pian!

Amma

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...