lauantai 14. toukokuuta 2011

Käytännön blogifilosofiaa (KBF) 7 : Viihdytkö korkealla vai matalalla?

EDIT:  Uusi KBF-keskustelu palasi yön aikana takaisin, sen sijaan siihen kirjoitetut kommentit eivät. Todella mälsää, sillä moni oli ehtinyt kirjoittaa pitkän ja hienon vastauksen keskusteluun. En tiedä, voivatko kommentit vielä palautua ihmeellisesti jostakin, miten muiden blogeissa, tulivatko kommentitkin näkyviin? Jos kommentteja ei löydy, on pakko pyytää, että mikäli jaksatte/viitsitte, kirjoittaisitte kommentinne uudestaan, vaikka sitten tiivistetyssä muodossa... :/ Joka tapauksessa olisi kiva saada mielipiteenne esiin, sillä keskustelussa nousi jo esiin monia hienoja juttuja. Tämä lähtee nyt ulos istututushommiin, palaan ruudun ääreen illemmalla!

Jos olisin tiennyt, että Käytännön blogifilosofiasta tulee sarja, olisin ehkä pysähtynyt miettimään nimeä hieman tarkemmin. Koska en kuitenkaan kyennyt tällaiseen kauaskatseisuuteen, lanseeraan täten käyttöön lyhenteen KBF, toisaalta yleisen käytettävyyden vuoksi, toisaalta siksi, että keskustelujen aihepiirit ovat jo kauan aikaa sitten astuneet pelkän blogimaailman rajojen ulkopuolelle. Siis KBF!

Viime kuussa pohdimme suhdettamme uuteen ja vanhaan kirjallisuuteen. Keskustelu oli hedelmällistä ja se poiki omalta osaltani Retrohaasteen, johon ilahduttavan moni on ilmoittanut tilanteen salliessa osallistuvansa. Kiitos siitä! Tälläkin kertaa haluan herättää keskustelua kirjallisuusmieltymyksistä, mutta hieman toisesta näkökulmasta.

Lähisukulaiseni, joiden kannustukseen ja alastomaan rehellisyyteen voin aina luottaa, kiusoittelevat minua silloin tällöin siitä, että luen "omituista", "hienoa" ja "liian korkealentoista" kirjallisuutta. Määritelmät ovat minusta hassuja. Mielestäni luen ihan tavallista kirjallisuutta ja vieläpä varsin monipuolisesti. Ok, myönnettäköön, että harrastan klassikkoja ja niitä on tullut luettua jo ihan opiskelujenkin tiimoilta, mutta en mielestäni kaihda myöskään ns. viihdekirjallisuuteen tarttumista.

Tajuan kuitenkin palautteen pointin. Muistan, että kiinnitin samaan huomiota silloin, kun aloin kirjablogeja enemmän lukemaan. Ilkka Remes saattaa juhlia myyntitilastojen kärjessä, mutta ei kirjabloggauksien määrässä. Myöskin monet muut "jokakodinjoulupaketti"-kirjat saattavat jäädä blogeissa vähemmälle huomiolle. Kysymys kuuluukin, olemmeko me kirjasnobeja?

Mikä Sinun suhteesi ns. korkeaan tai viihdekirjallisuuteen on? Luetko molempia? Onko José Saramago ja Arto Paasilinna mielessäsi samalla viivalla? Missä ylipäänsä menee korkean ja matalan raja tai onko sitä olemassakaan? Tarkoittaako se, että kirja on kepeä ja viihdyttävä, automaattisesti sitä, että se on jotenkin huonompi: eikö kirjallisuuden yksi keskeinen funktio kuitenkin ole viihtyminen ja arjen kuvioista irtautuminen? Vai onko se kerta kaikkiaan niin, että valtavirran maun mukainen kirjallisuus on usein purkkaa aivoille?

Sana on vapaa, käyttäkää sitä tavanomaiseen tapaanne monisanaisesti! Kuten viimeksi lupasin, myös tällä kertaa jylhän itsevaltaisesti valitsemani kommentti saa kirjapalkinnon!

23 kommenttia:

  1. Ensinnäkin, tosi mukavaa että KBF jatkuu :).

    Minusta on ihan luontaista, että kirjablogistit ovat lievästi kirjasnobeja. Paljon lukiessahan maku kehittyy, ihan niin kuin vaikka viiniä juodessa, ja sitä alkaa kaivata vähän moniulotteisempia kokemuksia eikä aina vain sitä helppoa ja kevyttä.

    Itse yritän lukea melko monipuolisesti, ihan jo siksikin että kaikenlaiset kirjat kiinnostavat, mutta kiireisinä aikoina kun ehtii lukemaan vain pätkittäin, tulee helposti tartuttua melko keveisiin kirjoihin. Klassikoihin tai muihin vähän vaikeammiksi epäilemiini kirjoihin tartun mieluiten, jos tiedän niille olevan aikaa.

    Korkeaa ja matalaa kirjallisuutta on mielestäni aika turhaa lähteä tiukasti rajaamaan, eikä kaikki paljon myyty kirjallisuus tietenkään välttämättä ole huonoa. Vähän tuo Arto Paasilinnan käyttäminen toisena ääripäänä särähti korvaan, koska mielestäni Paasilinna on tätä sarjaa "ei profeetta omalla maallaan". Esimerkiksi Ranskassahan hän on todella luettu ja käsittääkseni myös laadullisesti paljon arvostetumpi kuin Suomessa.

    Täällä maistuu siis niin makea purkkakirjallisuus kuin vähän nieleskelyäkin vaativat romaanit, tunnelman mukaan.

    VastaaPoista
  2. Kyllä, luen molempia ja kyllä se rajakin varmaan jossain on, muttei siitä tarvitse liikaa välittää :-) Mutta luulen, että ihmiset, jotka lukevat paljon, myös odottavat kirjalta jo niin paljon, etteivät ehkä ihan simppeleimmät viihdepläjäykset kerta kaikkiaan enää riitä, vaan siksi mennään myös niitä tikkaita korkeammalle - jotta aivot ja mieli saavat haastetta. Mutta hyvä viihdehän on parasta mitä on. Sitä vain on vaikea löytää, siis viihdettä, joka ei ole tylsää tai typerää, vaan oikeasti ja fiksusti hauskaa. Himoshoppaajat ainakin olivat hauskoja...entä Cecilia Samartin, onko se korkeaa vai matalaa? Viikonlopuksi olen lainannut uusimman Jane Greenin ja Cecilia Aherniakin hypistelin. Toisaalta luin juuri Mario Vargas Llosaa ja Orhan Pamukia, sekä pari tietokirjaa tässä välissä. Joten ihan laidasta laitaan.

    VastaaPoista
  3. Onpas taas kiinnostava aihe!

    Tunnustan avoimesti oman mielipiteeni; minusta kirjallisuudenopiskelu on melkoista kirjasnobismia. Joskus suorastaan kuulee, kun luennoitsijat sylkäisevät sanan "populaarikirjallisuus", joka tarkoittaa jotakin alhaista, merkityksetöntä, suoranaista hapatusta olevaa roskakirjallisuutta.
    Vasta kirjallisuudenopiskelijana tulin allergikseksi tietynlaiselle kirjasnobismille juuri tämän ympäröivän asenteen vuoksi.

    En moiti niitä, jotka lukevat vain ns. korkeakirjallisuutta. Makunsa kullakin ja miksi väkisin lukea tyyliä, josta ei tykkää?
    Mutta moitin niitä, jotka arvostelevat ja arvottavat ihmisen lukuharrastusta sen mukaan lukevatko he korkeakirjallisuutta vai sitä populaarikirjallisuutta.
    Minusta jokaiselle kirjallisuudelle on aikansa, paikkansa ja lukijansa.

    Katson itse lukevani molempia. Molemmista löytyy myös suosikkikirjailijoita. Valintaani vaikuttavat lähinnä kirjan aiheet (kauhu, vampyyrit, romantiikka...) ja miljööt (fantasiamaailma, historia), ei niinkään kirjan statusarvo.

    VastaaPoista
  4. Tämäkin on sellainen aihe, joka on leijunut blogosfäärissä, kiva kun tartuit siihen, Amma :).

    Oma kokemukseni on, että seuraamissani blogeissa kirjoitetaan enemmän ns. viihteestä tai hömpästä kuin ns. korkeakirjallisuudesta. Tuo viihteen rajahan on vähintääkin liukuva, samoin lukuromaanin: jotkut tarkoittavat viihteellä kioskikirjallisuutta, toiset kaikkia muita kirjoja kuin taideromaaneja. Toisille lukuromaani on synonyymi viihteelle, toisille se tarkoittaa "luettavaa" kirjallisuutta, siis sellaista joka on aika helppoa kerronnaltaan ja kieleltään.

    Luulen, että kevyemmistä kirjoista blogataan enemmän siksikin, että niitä ehtii lukea enemmän kuin ns. vaikeaa :). Itse olen pohjimmiltani ns. korkeakirjallisuuden ystävä, mutta toistaiseksi olen tainnut blogata enemmän ns. hömpästä (hömppä ei ole minulle haukkumasana vaan hellittelynimi, ainakin yleensä :). Pienten lasten äitinä on vaikea keskittyä pidemmän aikaa johonkin Pamukin syvälliseen tiiliskiveen, siksikin noita kevyempiä kirjoja on viime aikoina tullut luettua enemmän.

    Minusta viihdyttävät kirjat eivät ole huonompia ja korkeakirjallisuuskin voi olla, ja usein onkin, viihdyttävää. Tykkään hömpästä, mutta mielellään kevysti kirjoitetut kirjat saisivat myös olla suht kevyistä aiheista. Joskus kirjailija tarttuu kipeään ja poliittisesti arkaan aiheeseen, mutta kyvyt eivät riitä asian käsittelyyn. Hyvä tarkoitus ei riitä tekemään kirjasta moraalisesti hyvää kirjallisuutta; joskus kirjailija saattaa tahtomattaan esim. vahvistaa stereotypioita jostakin syrjitystä kansanryhmästä. Ja korostan vielä, että hyvä, "korkea" kirjallisuus ei tarkoita samaa kuin vaikea kirjallisuus, ja ns. taideromaanitkin voivat kertoa arkisista, kepeistä ja iloisista aiheista.

    Tiivistettynä: matalalla en viihdy, mutta kepeässä ja aurinkoisessa kylläkin :)

    VastaaPoista
  5. Morre, tuossa mitä sanoit yliopistomaailman snobistisuudesta on varmasti paljon perääkin, mutta toisaalta esim. yleisen kirjallisuuden professori Pyrhönen on tutkinut dekkareita, sarjamaisuutta, populaarikirjallisuutta ja gotiikkaa. Muitakin populaarikirjallisuutta tutkivia on, mutta Pyrhönen nyt tuli ensimmäisenä mieleen.

    Tessan viinivertaus oli hyvä, ja Arjan kanssa olen samaa mieltä siitä, että hyvää viihdettä on vaikeampi löytää kuin hyvää "korkeakijallisuutta".

    VastaaPoista
  6. Amma, minulla oli tämä keskustelu vähän aikaa sitten blogissani.Tämä on kiinnostavaa ja tätä voisi jatkaa vaikka kuinka...Ajattelin tällä kertaa sanoa kuin tajunnanvirralla enempiä miettimättä ja toivon, että kukaan ei loukkaannu, tämähän on vain minun subjektiivinen mielipiteeni.

    Siis minä en lue mitään Paasilinnoja enkä Päätaloja tms. En ole lukenut edes yhtään suomalaisen painoskuningattaren kirjaa ja vaikka katsoin televisiosta Hovimäki -sarjan, en ole pystynyt lukemaan kirjoittajalta yhtään kirjaa. Olen yrittänyt, mutta en pysty. Elämäni aika on rajallinen ja kun luen, haluan, että se tuntuu jossain: päässä tai vatsassa tai vaikka iholla tai sen alla.

    No, sitten Saramagot & co. En lue mitä 'ylhäältä' tyrkytetään. Kuljen omia polkujani, löydän omat kirjani.

    Pyrin myös lukemaan melkein laidasta laitaan, mutta en ihan. Blogini alussa sain kuulla valitusta, kun en tee Ilkka Remestä. Olin lukenut ennen bllogia Pahan perimä, joka oli minusta hyvä, mutta se kirja kannettiin eteeni ja melkein pakotettiin lukemaan. Nyt ei edes remes kiinnosta...Voi olla, että menetän jotain tai sitten en.

    Sitten dekkarit. Snobbailijat pitävät dekkareita roskakirjallisuutena ja tästä aiheesta voisin kirjoittaa kirjan. Kukaan ei jaksa lukea, jos lataan tähän nyt tästä aiheesta kaiken. Lyhyesti: Luen dekkareita ihan siinä kuin vaikkapa tutkijoiden kirjoja vieraista uskonnoista tai siinä, missä luen Skahespearea. Vahvalla itsetunnolla ja nauttien! On muuten todettu, että dekkarien lukijat vastustavat eniten väkivaltaa! Minä en joskus voi katsoa kun Midsomerissa on jotain raakaa. Viimeksi neljä isompaa lasta poltti tupakalla pientä poikaa ja sitten hukuttivat tämän. Todella kauheaa. En vastusta englantilaisia rikossaarjoja, mutta kylläkin raakoja ja kovatempoisia amerikkalaisia, joista on helppo tajuta, että jos keskenkasvuinen mieli niitä katsoo, tulee rumaa jälkeä.

    Hieno kirjallisuus...korkeakirjallisuus...hiekkaan piirretty viiva, jonka seuraava allto jo pyyhkii pois. Vaan onko näin kuienkaan. Kaikella laadulla on kriteerinsä, mutta se häilyy sen mukaan keneltä kysytään. Jonkun mielestä on kauhean korkeakirjallista lukea Simone de Beauvoiria, jonkun mielestä jo Hemingway on jotain...

    Sain korkeakirjallisuusviruksen pari vuotta sitten ja luovutin pois kaikki Graham Greenen kirjat. Kadun syvästi!!! Nyt pidän hyvänä kirjaa, joka sekä viihdyttää että antaa ajattelemisen aihetta. Se voi olla tiedostava, mutta voi se aiheuttaa pohdintaa muutenkin. Minusta ihan hyvä esimerkki hyvistä kirjoista joita tuskin kukaan nostaa korkeakulttuurisiksi ovat Fletcherin kirjat Meriharakat ja Noidan rippi. Ne viihdyttävät ja ovat lumoavan kauniita, mutta ainakin minussa ne aiheuttivat myös pohdintaa.

    Kaikkein mieluisinta minulle on maaginen realismi, kuten vaikkapa Punainen morsian sekä kakki, missä sekoittuvat mystiikka, historia, romantiikka ja seikkailu. Tästä maailman kaikkeuden paras esimerkki on Geraldine Brooksin Kirjan kansa!

    Ainoa kommentti, jonka muistan omasta vastaavasta keskustelustani, oli se, kun joku lukijani sanoi, että 'kaikki luokitukset ja rajat pois.' Ehkä hän oli oikeassa. Ainakin siten kirjallisuus olisi Rajaton Riemu!

    VastaaPoista
  7. Hieno aihe ja mielenkiintoista keskustelua täällä sinulla jälleen Amma!

    Minusta tuntuu, että liikuskelen enemmän korkealla kuin matalalla. Toisaalta moni klassikko on vielä lukematta ja lukuromaaneista pidän. Kirjoista, joiden parissa voi viihtyä, mutteivät ole kuitenkaan sitä suurinta viihdettä. Liiallinen hempeily tai surkea kieli tökkäävät lukemisen minulla hetimmiten. En myöskään oikein viihdy romanttisemmassa tyylilajissa.

    Aika vaikea on kuitenkin tehdä rajaa korkean ja matalan välille. Kumpaan lajiin kuuluvat esimerkiksi Adichie tai Shriver. Paasilinna on mielestäni humoristina klassikko. Kai niin voi jo sanoa? Ja mikä tosiaan on klassikko? Miten arvioida nykykirjallisuutta tässä mielessä?

    VastaaPoista
  8. Mielenkiintoinen aihe taas kerran:) Niin kuin muutama onkin jo todennut, kun lukee paljon niin maku kehittyy. Esimerkiksi vuosia sitten tutustuin pikkuhiljaa jännityskirjallisuuteen ja kuin itsestään hyllystä mukaan valikoitui juuri sitä helppoa höttöä. Tähän mennessä on tullut luettua niin monta jännäriä, että niiltä odottaa sisällöllisesti paljon enemmän. Sama kaava käy melko lailla kaikkeen kirjallisuuteen - siis omalla kohdallani.

    Pyrin lukemaan mahdollisimman laaja-alaisesti sekoitellen klassikkoja, jännitystä ja fantasiaa, nuorten kirjoja, paljon hälinää aiheuttaneita kirjoja, rakastettuja suomalaisia teoksia jne. Loppujen lopuksi eniten ratkaisee kuitenkin kirjan aihe. Loputtomasti en jaksa lukea kirjoja vain niiden tietynlaisen statuksen takia vaan puhdas mielenkiinto kirjan aihetta kohtaan ratkaisee. Nyt jos kuitenkin muistelen vaikka lähikuukausina lukemiani kirjoja, niin kovin matalalta ei ole menty eli en ole ainakaan juuri nyt kaivannut tyttöhömppää, kevyttä jännitystä tai huumoria. Toisaalta en ole myöskään lennetty korkeallakaan vaan edelleen on monet korkealentoiset (tai ne jotka omat ennakkoluuloni on sanellut korkealentoisiksi) kirjat lukematta. Kultainen keskitie, kyllä sitä tulee kuljettua.

    VastaaPoista
  9. En osaa tarkalleen sanoa minkätasoista kirjallisuutta luen. Olen huomannut, että minulla on oikeastaan vain yksi kriteeri lukemisessa ja se on ennalta-arvaamattomuus. Kirjan pitää yllättää jollain tavalla.

    Tämä sulkee pois Nora Robertsin ja Debbie Macomberin (vaikka jälkimmäisen pokkareita olen välipaloina lukenut). En vain pysty lukemaan kovin montaa sellaista teosta, joista tietää jo ensimmäisten sivujen perusteella miten ne päättyvät. Kirjassa pitää siis olla jokin koukku tai kuningasajatus, joka aiheuttaa kuohuntaa pään sisällä eikä jätä heti rauhaan vaikka kirja olisi ollut luettuna jo jonkin aikaa.

    Siihen tunteeseen addiktoituu. Ja sen voi aiheuttaa minkäkorkuinen kirjallisuus hyvänsä. Huomaamani suunta tosin on, että kevyempi kirjallisuus toistaa itseään kohtuullisen paljon. Johtuuko tämä sitten siitä, että kioskeihin kaivataan uusia teoksia koko ajan, joten laitetaan sama rakkaustarina uuteen aikakauteen ja vaihdetaan päähenkilön hiusten väriä, jotta saadaan nopeasti taas tarina kansiin ja kaupan hyllylle. En tiedä, mutta siltä se vähän tuntuu.

    Lukemisessa on kuitenkin hienointa juuri se, että se on niin subjektiivinen kokemus, joka liittyy myös muihin seikkoihin kuin pelkästään kirjan sisältöön. Esimerkiksi Siilin eleganssi ja Aikamatkustajan vaimo, jotka olivat itselleni aivan mahtavia lukukokemuksia, ovat saaneet blogeissa ristiriitaisen vastaanoton. Minulla kummatkin kirjat osuivat semmoisiin aikoihin, että muut tapahtumat ympärilläni täydensivät kokemusta ja kirjoista tuli juuri tällaisia ahaa-elämyksiä. Kumpaakaan en luonnehtisi kovin korkeaksi tai matalaksi kirjallisuudeksi. Osuvaksi vain.

    Toisaalta jonkun mielestä olen jo kauhea snobi pelkästään siksi, että yleensä luen, kun taas toisen mielestä kirjahyllyni ei sisällä tarpeeksi arvokkaita klassikkoteoksia eli en ole oikea bibliofiili. (Kummatkin kommentit olen kohdannut.)

    Toisin sanoen, en pelkää korkeita paikkoja, mutta huomaan pyrkiväni aina ylemmäs, koska sieltä on monesti paremmat näköalat ja raikkaampi ilma ;)

    VastaaPoista
  10. Oletpa jälleen ikuisten kysymysten äärellä! Jospa ensi kerralla miettisimme, mikä on elämän tarkoitus. ;) Vaikka kysymys tietysti on irrelevantti, elämän tarkoitushan tietysti on lukea HYVIÄ kirjoja. Mikä sitten on hyvää kirjallisutta, onkin jo visaisempi pulma, kuten kirjoititkin. Peruskysymys siis filosofisessakin mielessä!

    Lyhyen aikaa olemassa olleesta blogistanikin voi jo päätellä, että edustamme jokseenkin samanlaista linjaa: luemme kaikkea, mikä kiinnostaa. Ainakaan minulle sillä ei ole väliä, onko kirja tunnustettu klassikko vai bestsellerlistan päiväperhonen. Jos jokin seikka on herättänyt mielenkiintoni, luen kirjan, jos vain on aikaa. Minua eivät enää kahlitse edes tenttikirjalistat, joten olen sillä tavoin etuoikeutettu. Toisaalta voisi olla vapauttavaa, jos joku olisi laatinut valmiin, noudatettavaksi määrätyn lukulistan, josta ei saisi lipsua. Kirjamaailmassa seikkaillessa kun usein on houkutuksia liiankin kanssa.

    Lukuvalintoihin vaikuttaa niin moni seikka. Seuraavan kirjan valitseminen on usein mielialakysymys. Raskaan kirjan jälkeen on mukava lukea jotakin kevyttä. Luen myös usein paria kirjaa rinnan (sekä kuuntelen autossa kolmatta). Silloinkin on mukavaa, jos kirjat ovat keskenään erilaisia.

    VastaaPoista
  11. Hyvä kysymys, mahdoton vastata!

    Minusta tuntuu, että oma kirjamakuni on vuosien varrella - ehkä vähän takaperoisesti - laajentunut sinne viihteellisempään suuntaan sen sijaan, että olisin tullut valikoivammaksi ja keskittynyt "laadukkaaseen" "korkeakirjallisuuteen". En esimerkiksi ennen ollut juurikaan kiinnostunut chick lit -kirjoista tai romanttisesta viihdekirjallisuudesta, mutta nykyään tartun rentouttavaan hömppään toisinaan ihan mielelläni.

    VastaaPoista
  12. Taidan viihtyä parhaiten just siinä välissä, eli ihan höttöisin hömppä tai alatyyli ei jaksa kiinnostaa, eikä toisaalta myöskään ne kaikkein filosofisimmat tai vaikeatajuisimmat opukset.

    Ja hiukan allerginen olen myös kokeilevalle kirjallisuudelle. Ideat on usein hauskoja, mutta jaksaako joku tosiaan lukea vaikkapa jotain hakukoneromaania? En minä ainakaan.

    VastaaPoista
  13. Joku niissä kadonneissa kommenteissa sanoi hyvin, että kun lukee paljon alkaa vähitellen vaatia kirjoiltakin enemmän. Itse en ainakaan jaksa lukea 50 dekkaria vuodessa, vaikka jännäreistä tykkäänkin. Kaipaan vaihtelua. Lukeminen on minun harrastukseni ja olen koko elämäni lukenut hurjasti. Olisihan se outoa, jos oma lukumaku ei sinä aikana yhtään kehittyisi. Itse tykkään lukea kaikenlaista, toisinaan kevyttä ja toisinaan korkeakirjallisuutta. Monista ns. vaikeimmista kirjoista tykkään juuri siksi, että niissä on vähän haastetta. Eihän kutomistakaan harrastava jaksa kutoa tuhatta kertaa sitä samaa vihreää villasukkaa. En näe tässä mitään snobbailua.

    Ylipäätään minua välillä hämmästyttää kuinka paljon Suomessa pelätään sitä, että joku snobbailisi tai olisi jossakin asiassa parempi tai oppineempi kuin muut. Mikä siinä on, että kaikkien kuuluisi olla samanlaisia ja tykätä samoista asioista?

    Minä en koe, että kirjablogeissa luettaisiin pelkkää korkeakirjallisuutta ja ilahdun aina, kun joku kirjoittaa jostakin vanhasta klassikosta. Aika harvoin niistä pääsee missään muuten juttelemaan, joten hyvä, että edes täällä blogeissa! :-)

    VastaaPoista
  14. Kirsi, elämän tarkoitus! Sehän onkin loistava aihe, laitetaanpas ylös ;) Minäkään en jaksa lukea kovin montaa raskasta kirjaa putkeen. VÄlillä otan tietoisesti jonkin järkäleen ja sitten sen jälkeen palaudun jonkin kevyen avulla.

    Luru, tuohan on todella viehättävä ajatus, että noinkin päin voi käydä: löytää kevyt kirjallisuus. Kyllä "hömpälle" mielestäni on sijansa ja paikkansa, niin kuin elämässä muutenkin on hyvä osata löysätä ruuvia välillä.

    Erja, tuntuu tutulta, varmaan minäkin olen siellä jossakin keskivälillä. Joskus on kyllä mukava haastaa itsensä ja kokeilla jotakin, joko itselle tai koko kirjallisuudelle uutta, mutta yleensä tulee kyllä nopeasti palattua omalle mukavuusalueelle.

    Reeta Karoliina, ehkä onkin vähän hassua ajatella, että jokainen lukisi jotakin tietyntyyppistä kirjallisuutta. Varmasti jokaiselle meille tulee ns. kausia, jolloin tulee luettua vaikka jotakin genreä ja sitten kun se menee ohi, etsii ihan jotakin muuta seuraavaksi.
    Mielenkiintoinen näkökulma tuo snobbailun pelko, mutta eikös se ole aika tyypillistä suomalaisille, että parempi pysyä keskivertomassassa kuin erottua jotenkin - joku voi vaikka luulla, että pitää itseään muita parempana, jos on kiinnostunut valtavirrasta poikkeavista jutuista?

    VastaaPoista
  15. Luin juuri koko KBF-sarjan kommentteineen läpi, ja KIITOS; onpa harvinaisen hieno ketju ja hienoja, mietittyjä kommentteja. Harmittelen vain, että osuin siihen vasta nyt. Nyt tekisi mieli kommentoida moneenkin ketjuun, mutta säästän sinut ja muut lukijasi siltä.

    Oma tämänhetken blogini on uusvanha, se oli aiemmin nimellä Koskikara, nyt Koskikara2. Väliin mahtui puolentoista vuoden tauko, enkä uskonut enää bloggaavani, koska lopettamisen syitäkin oli niin paljon. Mutta jos lukee kirjablogeja - ja miten niitä voisi olla lukematta, jos kirjallisuus kiinnostaa - harrastus ja mukanaolo koukuttaa.

    Hieno, korkea ja matala - on ns. ikuisuusaihe. Sen parissa olen vuosien mittaan vaihtanut mielipidettä ammattipoliitikon tahtiin.

    Nyttemmin ajattelen, että jossakin vaiheessa tietyt perustavat klassikot olisi luettava, jotta uusi kirjallisuus saa itselleen sille kuuluvan kaikupohjan. Jotta ymmärtää mistä on tultu ja mitä kirjailijat ovat kirjoittamisen keinoista keksineet.

    Mutta uskon myös, että kannattaa olla itselleen armollinen. Jos kirja tökkii, sen saa jättää odottamaan. Väkinäinen lukeminen pilaa lukemisen ilon. Joskus myös niin, että joku klassikko tuntuu vaativan jonkin verran elämänkokemusta, jotta se avautuisi koko rikkaudessaan. Ainakin minulle tällainen oli Tolstoin Sota ja Rauha, joka 21-vuotiaana ei ollut lainkaan niin upea kuin 35-vuotiaana. Nyt se pitäisi ehkä lukea taas.

    Sitten siitä "matalasta". Se on välttämätöntä aluskasvillisuutta kaikelle kirjallisuudelle. Ilman sitä, minusta ei kai koskaan olisi tullut lukuhullua. Sen tuhannet lumoavat juonet - kunnes eräänä päivänä herää ajatukseen: "olen jo lukenut tämän, vaikka se ilmestyi eilen". Silloin tajuaa oppineensa kevyen kirjallisuuden kaavat ja tietää tarinoiden pohjat. Siitä on se seuraus, että heikot elokuvatkin päätyvä samaan jonoon: olen jo nähnyt tämän.

    Ja muutenkin, mistä kaikki elokuvat tehtäisiin, ellei matalammasta kirjallisuudesta. Onko "Tuulen viemää" muka muuta kuin kevyehköä viihdekirjallisuutta historiamausteilla?

    Ja sitten, matalan ja vähäarvoisen ylivallan jälkeen tulee snobistinen vaihe.
    Ja sitten: vaihe, jossa ymmärtää kaiken kirjallisuuden olevan tarpeellista

    ja lopulta, ehkä, se että lukee vähemmän itse kirjoja kuin niiden oheismateriaalia, kirjallisuuskeskusteluja, kirjallisuuslehtiä, esittelyjä ja vaikka mitä. Lukee yhä hitaammin ja vähemmän. Näin ainakin on oma lukijanpolkuni kiemurrellut.

    Nyttemmin teen taas paluuta klassikkolistojen niihin kirjoihin, jotka ohitin viimeksi. Mutta ainoastaan niihin en enää pitäydy, esim. päivän dekkariannos kuuluu kuvioihin.

    VastaaPoista
  16. Minä olin se, joka sanoi, että kun lukee paljon, alkaa myös vaatia lukemiseltaan enemmän (kommentti oli kadonnut)- siksi kehitys "alhaisesta" "korkeammalle" on luonnollinen. Yhtään viihdettä väheksymättä, yhdyn täysin Helin mielipiteisiin. Kaikkea tarvitaan, eri tilanteissa, eri lukijavaiheissa. Itse luen mahdollisimman laidasta laitaan, niin viihdettä kuin nobelistejakin. En missään nimessä halua jumiutua tiettyyn lajiin tai "asteeseen". Hyvää fiksua viihdettä, joka ei ole typerää tai liian ennalta-arvattavaa, on vain tosiaan vaikea löytää. Uusia Tuulen viemiä tarvittaisiin :-)

    VastaaPoista
  17. Hyvä valikoima monenlaista myös mulle, kiitos. Nautin niin kauniista kielestä kuin kunnon rymistelyseikkailustakin, ja ties mistä muusta.

    Hömppää ja chick litiä en tosin pahemmin lue, mutta siinä ei ole kyse arvostuksen puutteesta vaan ihan vain siitä että kyseiset kirjallisuudenlajit eivät oikein ole mua varten. Viihdemielessä itselleni paremmin toimivat dekkarit, Da Vinci -koodille sukua olevat mysteerien selvittämiset ja yliluonnollinen hömppä Charlaine Harris -tyyliin. Mikä taas ei tarkoita, että edellämainitut välttämättä olisivat PELKKÄÄ viihdettä, onhan varsinkin dekkareissa usein hyvinkin ajatuksiaherättäviä teemoja. Toisaalta taas jokin korkeakirjallinen teos saattaa olla myös hyvin viihdyttävä. Rajanveto on siis aika turhaa, sanoisin. Kirja voi olla niin monella tavalla hyvä.

    Siinä ei ole mielestäni mitään snobbailevaa että kertoo vaikkapa pitävänsä jonkin Nobel-voittajan tuotannosta. Snobbailun puolelle mennään vasta sitten jos samaan hengenvetoon antaa ymmärtää että Ilkka Remes on idiootteja varten. :)

    VastaaPoista
  18. Blogger ei tykkää minusta enää.. nyyh. Tämä on nyt neljäs kerta kun yritän kommentoida keskustelua, mutta jospa se nyt näin maanantain kunniaksi onnistuisi :)

    Täällä on tullut jo esille samoja asioita, joita minullekin tuli aiheesta mieleen. Yleensäkään minun ei tule kirjaan tarttuessani kovasti mietittyä, että onko joku klassikko tai ei. Minulla ei ole mitään must-read klassikko-listaa, vaan luen mitä mieleen juolahtaa.

    Etsin kirjoista vain yhtä asiaa. Ja se on yllättävyys. En tarkoita pelkästään sitä, etten arvaa kuinka millainen loppuratkaisu kirjassa on, vaan myös sitä millaisia tunteita kirja minussa herättää. Tähän tietysti aina liittyy se aika ja ympäristö, jossa kirja tulee luettua, mutta pääosin kuitenkin yllättävyys on kirjan itsensä ansiota.

    Ns. kioskikirjallisuus ei yllätä muutaman kirjan jälkeen enää laisinkaan. Sen tähden siihen ei tule juurikaan tartuttua. Joku sanoo, että se on hyvää aivojen nollausta. Ja varmaan toimiikin en väitä vastaan. Minulla on sitten varmaan vaan pahemman luokan tippaleipäaivot, koska itse nollaan aivoni sillä, että saan niille jonkun ongelman ratkaistavaksi. Olkoon se sitten vaikka jonkun kirjan juoneen liittyvä ongelma. Eli ei tarvitse olla mikään davinci-mysteeri. Vaan sellainen koukuttavuus, että aivot eivät pääse kirjasta irti.

    Kirjan pitää koukuttaa ja yllättää, että se on mielenkiintoinen. Sen pitää häiritä unta ja valveillaoloa... Useimmilla klassikoiksi koetuilla teoksilla on tällainen vaikutus, koska niitä ei saa pikaisella lukemisella puhki.

    Minua on sanottu snobiksi jo ihan sen takia, että yleensä luen. Tosin se mielestäni kertoo enemmän kommentoijasta kuin minusta. Olen myöskin saanut vähätteleviä kommentteja osakseni, koska en ole lukenut yhtäkään venäläsitä mestaria enkä edes Sinuhea.

    Onneksi kirjat eivät arvostele, joten voin edelleen lukea mitä haluan :) Korkealta näkee paremmin, sen tähden tulee matalalta sinne ponnisteltua aina välillä :)

    VastaaPoista
  19. Heli, tervetuloa mukaan! Kiva, että löysit keskustelut nyt, parempi myöhään kuin ei milloinkaan :) Kiitos myös hienosta vastauksestasi, todella mielenkiintoinen näkökulma, tuollainen kirjallisuuden harrastamisen elämänkaari.Tuulen viemää on myös hyvä esimerkki. Siitä tuli itselleni mieleen ajatus siitä, että on lopulta aika sattuman kauppaa, mikä kirjallisuus päätyy klassikoksi, mikä ei. Siihen vaikuttaa niin moni muukin seikka kuin se, miten kirja on kirjoitettu. Esimerkiksi Austenit ovat klassikkoja, mutta oikeastaanhan ne ovat aika kevyttä kirjallisuutta (äärimmäisen hyvin kirjoitettuja toki).

    Arja, mikähän siinä on, että viihdettä on tarjolla (muuallakin kuin kirjallisuudessa) enemmän kuin koskaan, mutta laadun löytäminen on vaikeaa? Tuskailin tätä asiaa pitkään sketsiviihteen parissa. Pitkäänhän sketsiohjelmat televisiossa olivat tasoa "laitetaan hassu hattu päähän ja isketään kananmuna päähän"-tyylisiä typeryyksiä. Ero vaikkapa 70-luvun Parempi myöhään-sarjaan on kuin yöllä ja päivällä. Onneksi nyt on uusien tekijoiden myötä alkanut tulla myös älykkäitä sketsiohjelmia uudestaan. Noh, eksyin aika kauas kirjallisuudesta. Mutta halusin siis sanoa, että hyvän ja älykkään viihteen löytäminen on tosiaan välillä vaikeaa :)

    Satu, niin, olennaista kirjan hyvyyden arvioinnissa on kai se, että se on hyvä siinä, miksi se on tarkoitettu. Jos lukee viihdekirjallisuutta tarkoituksenaan viihtyä, on onnistumisen mittari kai lähinnä siinä, tuottaako se viihde-elämyksen. Jos taas etsii kirjalta jotakin muuta sisältöä, arvostelukriteerit ovat erilaiset. Sekä klassikoista (kuten mainitsemistasi nobelisteista) että viihdekirjallisuudesta (dekkarit ovat erinomainen esimerkki) on liikkeellä aika paljon harhaluuloja. Että Nobel-kirjallisuus on kamalan vaikeaa ja korkealentoista tai että dekkarit ovat yhtä höttöä. Siksi omiakin asenteita ja lukutottumuksia olisi aika ajoin hyvä päivittää.

    Teresita: yllättävyys, tosiaan! Sitä minäkin etsin. Joskus jokin kirja on todella hyvä, mutta jos se ei ole päässyt jotenkin yllättämään (enkä minäkään puhu sinänsä juonesta), se jää helposti ihan kiva-asteelle. Siksi monet parhaista lukukokemuksista ovatkin sellaisia, että kirjaan tarttuessaan ei ole ollut paljon ennakko-odotuksia. Minäkään en muuten ole lukenut Sinuhea. Yritin kerran ala-asteella, mutta olin vielä liian nuori ja sain Sinuhe-trauman. Olen kyllä jo hankkinut opuksen itselleni kirpparilta ja vakaasti päättänyt tarttua siihen. Kunhan aika on sopiva... :)

    VastaaPoista
  20. Harmi että kommentit hävisivät! Nyt tuli ihan uusia ajatuksia, oli kiva lukea tästä ketjusta Helin kommentti, joka mielestäni kuvasi hyvin "korkean" ja "matalan" suhdetta. Toki samoja vanhoja juonia kierrätetään niin viihteessä kuin taiteessakin; esim. Ch. Bronten Kotiopettajattaren romaanilla ja lähes kaikilla harlekiiniromansseilla on sama juoni :). Eli ei se juonesta kiinni ole, mutta jotain uutta jokainen "hyvä" kirja pystyy lukijalle antamaan, oli se sitten kielen, kerronnan tai kirjan herättämien ajatusten tasolla.

    Itse luen sekä "korkeaa" että "hömppää" (en ehkä varsinaista Roberts-viihdettä enkä juurikaan chiclittiä, koska ei vain uppoa), ehkä pohjimmiltani olen enemmän ns. laatukirjallisuuden ystävä.

    VastaaPoista
  21. Pienen mökin emäntä: harmi tosiaan, muistan, että sinäkin kirjoitit vaikka mitä hienoa, mutta en kunnolla, että mitä... :/ No, jospa tällaiset häiriöt olisivat harvinaisia!

    Olen samaa mieltä, että koskettaakseen kirjan pitää pystyä tarjoamaan lukijalle jotakin uutta jollakin tasolla. Se kai selittää aika pitkälle myös sitä, miksi joku kirja on toisen mielestä mahtava, toisen mielestä taas ei mitenkään erikoinen?

    VastaaPoista
  22. Minäkin luen korkealta ja matalalta, mutta olen joskus oman blogin puolella pohtinut, että jos viihtyy mainiosti jonkun oikein korkeakirjallisen klassikon parissa, niin eikös silloinkin ole kyse viihteestä? :) Olen siis viihdyttänyt itseäni sekä Dostojevskillä että harlekiineilla...

    Koska olen tämänkin vuoden puolella lukenut mm. Barbara Cartlandia, niin selvää lienee että hömppä uppoaa minuun. Mutta nimenomaan hyvä hömppä. Ja hyvän, oikeasti viihdyttävän viihteen etsiminen on välillä melkoista neulan kaivamista heinäsuovasta.

    Snobbailupelko taitaa olla selkärangassa, koska ei-lukevien tuttavien seurassa vieläkin on joku alitajuinen pelko siitä, ettei pidä mennä möläyttämään lukeneensa Tolstoita, Brontëa, Sapfoa, Villonia tai yhtään mitään. Katsovat vielä pahasti...

    Minähän olen Sinuhen lukenut ainakin kolme kertaa, se on oikein viihdyttävää lukemista, suosittelen. :)

    VastaaPoista
  23. Taisi olla minunkin Sinuhe-traumani vain sen syytä, että olin yksnikertaisesti liian nuori ymmärtämään yhtään mitään. Muistaakseni pääsin sivulle 25 :) Minäkin olen tosin jo tarttunut härkää sarvista, pyysin kirjaa joululahjaksi pri vuotta sitten, kun oli Waltarin juhlavuosi. Eli kirjahyllyssä se nyt odottelee.

    VastaaPoista

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...