Hella W

Nyt täytyy kehua aviomiestä. Hän kun aivan yllättäen ehdotti iltapäivällä, että lähtisin tänä iltana elokuviin tuulettamaan päätä. Oli katsonut minulle jo elokuvankin valmiiksi, Hella W:n. Ajatelkaa! Saa kadehtia aivan vapaasti! Saattoi ojassa olla kyllä omakin lehmä, ehkäpä taka-ajatuksena oli, että vaimo olisi tentti- ja hormonihöyryissään vähän vähemmän peräpäästään hellän nallen kaltainen elokuvaillan jälkeen. Ja oli varmasti oikeassa.

Koska minulta on joskus pyydetty blogiin myös elokuvia, ajattelin nyt nopsasti postata tästä, kun kerrankin pääsin suht tuoreen elokuvan katsastamaan. Sitä paitsi Hella Wuolijoki sopii hyvin tällä hetkellä yöpöytälukemistossani olevaan kirjaan, johon palaan, jahka saan sen luettua.

Hella Wuolijoki oli äärimmäisen kiinnostava ja ristiriitainen ihminen. Maan rikkaimpia naisia, asui kartanossa, mutta vakaumuksellinen sosialisti. Hänen epäiltiin vakoilevan vähän vaikka kenen laskuun, mutta loppujen lopuksi hänet pidätettiin jatkosodan aikana venäläisten kanssa vehkeilystä ja tuomittiin elinkautiseen maanpetoksesta. Sodan jälkeen hänet vapautettiin ja hänestä tuli kansanedustaja ja Yleisradion pääjohtaja. Ehkä parhaiten hänet kuitenkin nykyään  muistetaan rakastettujen Niskavuori-näytelmien ansiosta, joita voidaan pitää melkoisina kansallisina monumentteina.

Elokuvan pääpaino on sotaa edeltävissä ajoissa ja toisaalta jatkosodassa. Punaisena lankana toimii Hannu-Pekka Björkmanin esittämän Valpon etsivän liki henkilökohtaiselta vaikuttava Wuolijoen jahtaaminen. Tiina Weckström esittää pääosaa uskottavasti ja erityisesti esille nousee Hellan tyttärenä Matleena Kuusiniemi, joka (ilmeisesti aiheetta) on kantanut omassa mielessäni ikuista Levottomat-leimaa.

Wuolijoen taustalla kattavan ja lopullisen vastauksen antaminen Wuolijoen elämänmittaiseen mysteeriin on ylipäänsä mahdotonta, eikä ohjaaja Juha Wuolijoki ole onneksi yrittänytkään sitä tehdä. Elokuva jättää lukijalle loppujen lopuksi enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, mutta tässä tapauksessa se on pelkästään hyvä asia. Joskin monissa kritiikeissä elokuvaa on moitittu pinnallisuudesta ja sekavuudesta, mutta omasta mielestäni tietty sirpaleisuus sopi päänhenkilön ristiriitaisuuteen hyvin. Draamankaarellisesti oli varmasti järkevää lopettaa elokuva Wuolijoen vapautumiseen, mutta toisaalta merkittävä ajanjakso poliitikkona jäi elokuvassa kokonaan käsittelemättä.

Erkki Tuomiojan kirjoittama Häivähdys punaista on ollut lukulistallani jo iät ja ajat ja nyt se kyllä nousi kiireellisyysjärjestyksessä aimo harppauksen korkeammalle, sen verran uteliaaksi olo jäi.

Jk. Yhtä asiaa tosin ihmettelen: miksi kaikkien kotimaisten historiallisten elokuvien musiikki on samasta tuubista puristettua mahtipontista pauhinaa? Aivan kuin olisin ollut katsomassa Timo Koivusalon Täällä Pohjan tähden alla uudestaan.