tiistai 15. elokuuta 2017

Leena Lehtolainen: Viattomuuden loppu




Maria Kallion luo on aina ilo palata. Maria ja muut keskeiset hahmot ovat niin rakkaita, että oikeastaan dekkarijuoni tuntuu sivuseikalta. Suurin kiinnostuksen kohteeni on, mitä hahmoille mahtaa kuulua tällä kertaa.

Tällaisen havainnon tein viime viikolla lukiessani 14. Maria Kallio -romaania. Kalliosta on tullut vanhempi ystävätär, esikuva, joka tarjoaa kurkistusikkunan tulevaan. Esimerkiksi työn ja perheen yhdistämisessä (ja sen vaikeudessa) olen samaistunut Mariaan usein. Sekä salmiakin että punkin voima on todettu stressaavissa tilanteissa toimivaksi. Myös Marian perhe ja työkaverit Puupponen ja Koivu ovat tulleet läheisiksi. 

Vaikka suurin kiinnostukseni kohdistuikin henkilöiden elämänvaiheisiin, oli Viattomuuden loppu myös juoneltaan kiinnostava teos, vaikka aihe olikin rankka. Maria työskentelee Länsi-Uudenmaan poliisilaitoksen LaNu-yksikössä. Hän saa selvitettäväkseen murhan, jonka uhri on vastavapautunut pedofiili. Perinteisestä kuviosta tämä eroaa sillä tavalla, että pedofiili on keski-ikäinen nainen ja hänen uhrinsa nuoria poikia. Ymmärrettävästi motiiveja murhaan löytyy moneltakin ihmiseltä. Itsekin teini-ikäisen pojan äitinä Maria joutuu terästäytymään etsiessään syyllistä.

Pidän Leena Lehtolaisen kirjoissa muun muassa siitä, että ne ovat vahvasti ajassa kiinni. Some, keskustelupalstat ja YouTube-videot ovat kirjassa vahvasti läsnä nuorten ja vähän vanhempienkin maailmassa. Niin ikään tämän päivän tutut ilmiöt kuten rasismi ja sen vaikutus poliisin arkeen näkyy selvästi. Poliisin liian suppeat resurssit rasittavat ja työttömyys on tullut tutuksi myös Maria Kalliolle. Vastavuoroisesti ne, joilla työtä on, uhkaavat väsyä työtaakkansa alle.

Onneksi joihinkin asioihin voi luottaa. Esimerkiksi siihen, että jostakin Maria aina kaivaa syyllisen esille. Tai siihen, että Leena Lehtolainen viihdyttää omalla taatulla tyylillään. Niin tälläkin kertaa.

Leena Lehtolainen: Viattomuuden loppu
Tammi 2017
456s.



torstai 10. elokuuta 2017

Anni Kytömäki: Kivitasku


Toisin kuin useimmat bloggaajakollegat, en ole lukenut Anni Kytömäen Finlandia-ehdokkaaksikin yltänyttä esikoisromaania Kultarinta. Teos kyllä kävi minulla kirjastosta kylässä jo heti kohta ilmestymisen jälkeen, mutta en ehtinyt sitä silloin aloittaa. Palautettuani kirjan luin toinen toistaan ylistävänpiä kirjoituksia ja minuun iski rimakauhu. Voiko hypetyksestä seurata mitään muuta kuin paha pettymys?

Siispä päätin nyt tarttua Kytömäen uutuusromaaniin, Kivitaskuun hetimmiten ja ilman ennakko-odotuksia. Kirjoitan tätä suljettuani kirjan kannet hetki sitten, eikä minulla oikeastaan ole mitään sanottavaa. Niin typeryttävän hienosta, taitavasta ja erikoisesta romaanista on kysymys. Tarina etenee kolmessa eri aikatasossa. Pääsääntöisesti kuitenkn 1800- ja 2010-luvuilla. Tarinalinjojen kautta lukijalle paljastuu sukutarina, jossa eri elämänkaaret leikkautuvat kiinnostavasti ja yllättävästi. Kuten mikä tahansa hyvä sukukronikka, tämäkin sisältää tragedioita, vaiettuja salaisuuksia, järkkymätöntä rakkautta ja uhrautumista. On niitä, jotka menivät kaukomaille, on heitä, jotka pysyivät uskollisina suvun mailla. On heitä, jotka menivät ja heitä, jotka jäivät odottamaan.

Tuntuu siltä, että juonesta pitäisi kertoa paljon enemmän, mutta sitä en saata tehdä, koska lukijan on syytä kokea tapahtumat itse. Ihmeteltävän luontevasti Kytömäki kuljettaa lukijaa niin Louhurannan maisemissa Etelä-Savossa, Pietarin palatseissa kuin Pääsiäissaarellakin. Aluksi vieroksuin 1800-luvun osuuksia, mutta kirjan edetessä ne muuttuivat välttämättömäksi taustaksi nykyisyydelle. Vaikka kyseessä ei olekaan dekkari tai edes sen sukulainen, pyöritti Kytömäki ainakin minut aivan ympäri tarinoillaan, salaisuuksien verho alkoi toden teolla paljastua vasta kirjan lopulla.

Pidän aina erityisen positiivisena asiana, jos romaani onnistuu yhtä aikaa viihdyttämään ja sivistämään. Pysyin tarinan hyppysissä alusta loppuun saakka, mitä voi pitää saavutuksena yli 600 sivuisessa teoksessa. Useaan otteeseen piti myös ottaa puhelin käteen ja googlata jokin kiinnostava ja itselle uusi, tarinaan liittyvä yksityiskohta. Fakta ja fiktio sekoittui toisiinsa kiehtovasti.

Kultarinnan luontokuvausta kehuttiin kovasti ja Kivitaskua lukiessa on helppo ymmärtää miksi. Kallioiset rannat, louhikkoiset rinteet, mäet ja vuoret ovat tarinassa vahvasti läsnä. Jääkauden ja muinaismerien merkit ovat yhtä aikaa koko ajan nähtävissä, toisaalta kätkemässä salaisuuksia. Luontokuvaus luo jännittävää realismin ja mystiikan sekoitusta. Aivan maagisesta realismista ei voi puhua, vaan mystiikka kumpuaa toisaalta kansanperinteestä ja ennen kaikkea ihmismielen syövereistä. Yhtä keskeisessä osassa kuin luonto, ovatkin myös mielen maisemat: sen huikaisevat näköalat ja petolliset karikot, ylitettävät vuoret ja peilityynet illat.

Kirjaa lukiessa kuulin toisaalla ajatuksen siitä, kuinka rauhoittavaa on katsoa rantamaisemaa ja todeta, kuinka vähän ihminen pystyy sitä sukupolvien saatossa muuttamaan. Sama tunnelma pätee myös Kivitaskuun, vaikka toisenlaisiakin kaikuja ja uhkakuvia on ilmassa.

Kivitasku on ehdottomasti vahvinta lukemaani tämän vuoden kirjallisuutta ja luulen sen kärkijoukoissa myös säilyvän,  vaikka monta hienoa romaania on vielä ilmestymättä. Upea lukukokemus, joka jättää pysyvän tunnejäljen lukijan mieleen.

Anni Kytömäki: Kivitasku
Gummerus 2017
645s.

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Kesä- ja heinäkuun luetut


Maanantaina alkaa arki. Minulla oli ilo lomailla peräti kuusi viikkoa, joten tällä hetkellä en oikeastaan edes muista, mitä se arki tarkoittaakaan. Epäilemättä asia alkaa kyllä palautua lähipäivinä tai ainakin -viikkoina mieleen :) Tiedossa on jälleen kiireinen ja osin haastavakin syksy. Onneksi tarkoin valitut ja traditionaaliset lomaltapaluukirjat odottavat jo iltojen lukuhetkiä ja lievittävät järkytystä.

Kesälomassa on monien hyvien puolien lisäksi hyvää myös se, että silloin ehtii lukea ajan kanssa, oikein piehtaroida lukemisessa. Vaikka kyllä kesään mahtui myös kokonaisia viikkoja, jolloin kirjan kansia ehti raottaa vain pikkuriikkisen, silloin tehtiin muita kesäasioita, lomailtiin, vietettiin aikaa läheisten kanssa ja nautittiin kesätapahtumista. Osa teatterivierailuista päätyi tänne blogiinkin.

Tässäpä kootusti kesän (tähänastisen!) bloggaukset:

Kesäkuussa, lomaa jo kuumeisesti odotellessani, lukemistoon mahtui paljon viihdettä:
Enni Mustosen Ruokarouvan tytär tarjosi historiallista lukemista, Cecelia Ahernin PS. Rakastan sinua puolestaan modernimpaa ihmissuhdekiemuraa. Selviytymistarinoita muuten molemmat! 

Vähän toisenlaista selviytymiskamppailua käytiin puolestaan Ruth Waren uutuusjännärissä Synkän metsän siimeksessä. Viihdekategoriaan on lisättävä vielä kesän ainoa elokuvapostaus. Ruotsalainen Love Deluxe sijoittui kirjamaailmaan ja tarjosi semisujuvaa viihdettä.

Kesäkuuhun mahtui myös pikkiriikkisen sarjakuvaa Tiina Konttisen ja Anne Muhosen Sirkus Rinkeli 2:n myötä.

Heinäkuussa jäin lomalle ja aloin päästä itse asiaan. Kuukauden aluksi luin Hanna Apajalahden Kulttuurimatkailijan Lappi -teoksen lämmittelyksi perheemme Lapin matkaa varten. 


Lukemissani romaaneissa taas liikuttiin tavalla tai toisella historiallisissa tunnelmissa, vaikken sillä mielellä luettavia kirjoja valinnutkaan. Anneli Kannon Pyöveli sijoittui 1600-luvun Suomeen ja Saksaan, Terttu Autereen dekkari Kuolema Eedenissä kultaiselle 1930-luvulle. Affinity Konarin Elävien kirja puolestaan kertoi järkyttävän tarinan Auschwitzista, kun Antti Tuuri vei sekin kotoa pois, 1960-luvun ruotsinsuomalaisten mielenmaisemiin Tangopojissaan. Aino Räsäsen 1940-luvulla julkaistu Soita minulle, Helena taas kuvaa 1930-luvun maalaisyhteisöä ja tarjosi sinänsä mielenkiintoisen vastinparin samaan aikaan sijoittuvalle, mutta viime vuonna ilmestyneelle Autereen romaanille.

Selkeimmin tätä päivää, tai ainakin 2000-lukua, edusti Stephen Kingin Mersumies, jonka kuuntelin äänikirjana. Läpileikkauksen suomalaiseen runouteen ja kansalliseen historiaan pitkältä ajalta tarjosi puolestaan Jenni Haukion kokoama runoteos Katso pohjoista taivasta.

Heinäkuussa kävin kahteen kertaan kesäteatterissa (elokuussa kävin vielä kolmannen kerran Nilsiässä katsomassa Votkaturistit-komedian, mikä merkittäköön aikakirjoihin, vaikken siitä olekaan blogannut): Kiuruveden maalaiskaupungin teatteri tarjosi erinomaisen Päätalo-elämyksen Huonemiehen pojassa. Vielä sitäkin vaikuttavampi oli Koljonvirta Teatterin Tuntematon sotilas, josta kirjoittamani arvio on myös heittämällä viime kuun eniten lukijoita kerännyt kirjoitus. Näytelmä pyörii vielä tulevan viikon ajan Iisalmessa, ja sitä onkin esitetty jatkuvasti tupaten täysille katsomoille.

Suurta kiinnostusta lukijoissa herätti myöskin kokoamani luettelot kuluneen vuoden ensimmäisellä vuosipuolikkaalla lukemista kirjoista. Statistiikan kokoaminen oli kiinnostavaa myös omasta mielestäni, joten enköhän tee jonkinlaisen kokoaman myös vuodenvaihteessa!

Romaaneista eniten klikkauksia keräsi Anneli Kannon Pyöveli, joka oli kuukauden toiseksi luetuin kirjoitus. Heinäkuussa lukemani Mersumies, Elävien kirja, Kuolema Eedenissä ja Kulttuurimatkailijan Lappi pääsivät myös kymmenen luetuimman kirjoituksen joukkoon. Näiden lisäksi kohta neljä vuotta vanha ikisuosikki, kirjabloggaajien Kaikkien aikojen parhaat kirjat- postaus sai taas huomiota osakseen, kuten säännöllisesti tapahtuu. Aiemmista kirjaesittelyistä myös Liane Moriartyn Nainen joka unohti sekä Malin Persson Gioliton Suurin kaikista nousi top-kymppiin.

Entä mitä elokuussa? Elän vielä siinä illuusiossa, että ehtisin lukea yhtä paljon kuin lomallakin. Siispä minulla on vino pino kirjoja odottamassa. Jokasyksyiseen tapaan Leena Lehtolaisen uunituore romaani odottaa seuraavana, samoin paljon odottamani Paula Havasteen Vihat-sarjan viimeinen teos polttelee jo hyppysiä. Aivan varmasti yhden tämän vuoden parhaista kirjoista luin jo nyt elokuun ensimmäisellä viikolla. Siitä kirjoitan teille seuraavaksi, heti kunhan keksin, mitä ihmettä oikein kirjoittaisin tehdäkseni teokselle oikeutta.

Hyvää elokuuta kaikille! Työniloa meille, jotka töihin tai kouluun palaavat ja ihanaa, toivottavasti myös kaunista ja lämmintä loppukesää niille onnellisille, jotka saavat lomailla! Palataan asiaan!

Amma

perjantai 4. elokuuta 2017

Antti Tuuri: Tangopojat




Antti Tuurin
Tangopojissa soi haitari, tuoksuu Maraboun suklaa ja Volvon moottoriöljy. Kaiken yllä häilyy kaipuu, olipa se sitten kaipuuta toisen ihmisen luo tai kotimaahan aavan meren tuolle puolen.

Kauhavalainen Sauli soittaa hanuria tanssiorkesteri Hurmassa ja päivisin tekee apumiehenhommia kuljetusfirmassa. Kun Saulin suhteet Hurman solistiin Elinaan menevät solmuun, tulee yhtyekin tiensä päähän. Päivätyötkin näyttävät epävarmoilta, joten Sauli tekee sen, minkä moni muukin. Lähtee länteen työn perässä. Yhdessä soittokaverinsa kanssa hän päätyy Skövdeen Volvon tehtaalle. Vapaa-ajat kuluvat suomalaispaikkoja kiertävässä uudessa yhtyeessä, Tangopojissa sekä etsiessä Elinaa Ruotsista.

Tuuri kuvaa kiinnostavasti sitä, mistä Ruotsin siirtolaisuudessa oli kysymys. Harva teki muuttopäätöksen loppuelämä mielessään. Kun töitä ei kotimaassa riittänyt ja Ruotsissa sitä oli liikaakin, ja hyvällä palkalla vieläpä, ajatteli moni käydä naapurimaassa tienaamassa sievän pesämunan, tai ainakin Volvon itselleen. Siksi kotiutuminen oli hidasta. Suomalaiset pysyivät omissa porukoissaan ja arastelivat ruotsalaisia, parempaa väkeä, joka naureskeli suomalaisten kankealle kielelle. Usea tunsi koti-ikävää ja osa palasikin takaisin. Ne, jotka jäivät, saivat lohtua suomalaisten seurojen toiminnasta ja muun muassa kotimaisesta tanssimusiikista.

Kesäloman viimeisellä viikolla, mökin terassilla, on helppo samastua ruotsinsuomalaisten kaihoisiin tunnelmiin. Heinäkuussa siirtolaiset pakkasivat perheen autoon ja palasivat kuukaudeksi vanhoille kotipaikoille, laulun satumaahan, lopullista paluuta uhoten. Osa palasikin, ja elokuussa tehtaalla laskettiin, kuinka moni ei tullut lomilta takaisin. Suuri osa kuitenkin palasi sinne, missä olivat työ, paremmat palkat ja siisti asunto, kasvavien lasten koulut ja kaverit, ja jäivät sille tielleen.

1960-luvun ruotsinsuomalainen yhteiskunta oli kiinnostava konteksti tapahtumille. Ruotsalaisessa ympäristössä suomalaisuuden monista piirteistä korostuu kaiho ja kohtalonomaisuus. Antti Tuuri on kirjoittanut siirtolaistarinoita ennenkin ja on niissä mielestäni omimmillaan. Parhaimmillaan Tuurin leppoisa teksti on kuin lepoa mielelle ja siitä oli kyse tälläkin kertaa.


Antti Tuuri: Tangopojat
Otava 2016
317s

maanantai 31. heinäkuuta 2017

Aino Räsänen: Soita minulle, Helena



Aino Räsäsen Helena-sarja on kiinnostanut minua jo pitkään. Se kuuluu kirjasarjoihin, joista ei ole aivan varma, onko kirjoja lukenut vai puskevatko mielikuvat vanhoista Suomi-filmeistä. Räsänen on kiinnostanut myös savolaiskytköksen vuoksi, sillä hän asui suuren osan elämästään Maaningalla.

Kaikista varmin mielikuva kirjoista etukäteen oli se, että siskoni luki sarjan läpi parikymmentä vuotta sitten. Kirjojen nimet herättivät mielenkiintoni ja silloin: ajattelin, että Soita minulle, Helena ja Helena soittaa viittasivat puhelimella soittamiseen!

Siitä kuitenkaan ei ole kyse. Kirjan päähenkilö on suloinen, villi ja naiivi Helena Parola, joka saapuu Junkkerin kylään opettajattareksi. Luonnollisesti kylän vanhat emännät pudistelevat päitään ja nuoret (ja vähän vanhemmatkin) miehet ovat haltioissaan. Voiton vie kuitenkin Rannanpihan talon isäntä Erkki, jonka kanssa Helena ystävystyy nopeasti. Erkki on kuitenkin heikko ja sairaalloinen. Ehkä hoivaamisen halusta Helena menee naimisiin ystävänsä kanssa.

Valitettavasti Erkin äiti on melkoinen pirttihirmu. Rannanpihassa ei suvaita leikinlaskua, ei vallattomuutta, eikä ennen kaikkea viulunsoittoa, joka taas on tuoreelle miniälle henki ja elämä. Ei ihme, että nuorikko on onneton. Lisää hämmennystä aiheuttaa Erkin paras ystävä, serkku ja naapurikartanon isäntä Jari... Miksi mies käyttäytyy Helenaa kohtaan niin kylmästi?

Ensimmäisten sivujen jälkeen huomasin, etten ollut lukenut kirjaa aiemmin. Sen sijaan olen varmasti katsonut elokuvan, josta minulla luvussa olleessa, vuoden 2010 painoksessa (jo 27. painos!) oli myös kuvaliite. Alkuunsa kieli tuntui raskaalta ja vanhahtavalta. Vähän kuin olisi katsonut aivan ensimmäisiä Suomi-filmejä. En ihastunut kovinkaan paljon Räsänen tapaan vaihdella aikamuotoa yhtä äkkiä. Pääasiassa teksti oli imperfektissä, mutta sitten tapahtumat saattoivat hypätä pari kuukautta eteenpäin ja tätä alleviivatakseen teksti muuttui preesensiin. Alkukankeuden jälkeen tyylikeinoon kuitenkin tottui.

Myös henkilöhahmot tuntuivat varsin karikatyyrisiltä ja ihanteellisilta. Erityisesti Helenan lapsellisuus ja, suokaa anteeksi, yksinkertaisuus miesasioissa ärsytti, muuten kun hän tuntui olevan hyvinkin hoksaavainen ihmistuntija. Toisaalta yritin muistutella itselleni, että kirja kuvaa aivan toista aikaa. Romaani on ilmestynyt vuonna 1945. Silloin perhetytöt varmasti olivat kokemattomampia ja tottelevaisempia kuin nyt. Sisäinen feministi kuitenkin ärähteli Helenan ja Jarin isä-tytär-henkisestä tasapainosta ja jatkuvista "Rakas lapsi!"- sekä "Nyt en enää pelkää sinua, Jari" - tyyppisistä keskusteluista, jotka olisivat sopineet paremmin joulupukin ja pelokkaan lapsen välisiksi. Olkoonkin, että psykologisessa mielessä isänsä varhain menettänyt Helena aivan uskottavastikin saattaisi kaivata juuri isähahmoa.

Kaiken tämän napinan jälkeen on sanottava, että hiljalleen hämärtyviin heinäkuun iltoihin ja öihin kirja oli loistavaa lukemista. Maaseutu ja luonto piirtyivät lukijan mieleen parhaimmillaan, aistirikkaana ja kylläisenä. Pistäydyin sunnuntaina kauniissa Kenkäverossa Mikkelissä ja vaikka paikalla ei olekaan mitään tekemistä Räsäsen kanssa, olin jo ihan kirjan tunnelmissa kauniissa pihapiirissä kävellessäni. Vaikka lukiessa henkilöt ärsyttivätkin, eläydyin tarinaan ja toivoin kaikkea parasta heille. Kuten genreen sopii, lopputulos oli varsin yllätyksetön, mutta ah niin palkitseva.

Helena-kirjoja näkyy julkaistun kaikkiaan 12 kappaletta. Epäilen, jaksanko ihan koko sarjaa käydä läpi, mutta seuraavan osan kävin kuitenkin hakemassa kirjastosta. Se sopii hyvin loman viimeiseen viikkoon.

Ps. Lukemani kirja oli vuoden 2010 painos, osa Kariston Nostalgia-sarjaa. Sen takakansiteksti on ilmeisesti kirjoitettu kirjaa lukematta. Helenalla ja Jarilla ei ole ollut kiihkeää suhdetta ennen Helenan Junkkeriin tuloa. En jaksa muistaa, onko näin elokuvaversiossa, se selittäisi kömmähdyksen.

Kenkävero ei liity kirjaan mitenkään, mutta pystyin hyvin kuvittelemaan Helenan kuistille viulunsa kanssa
Kenkävero ei liity mitenkään tapaukseen, mutta pystyin hyvin kuvittelemaan Helenan kuistille viulunsa kanssa.


Aino Räsänen: Soita minulle, Helena
Karisto 1945/2010
254s.

lauantai 29. heinäkuuta 2017

Kiuruveden maalaiskaupunginteatteri: Huonemiehen poika



Kiuruveden maalaiskaupunginteatteri hellii tänä kesänä kesäteatteri Eerolassa Kalle Päätalon ystäviä. Huonemiehen poika perustuu Päätalon samannimiseen romaaniin ja kertoo Kallen lapsuudesta 1920-luvun Kainuussa. Kyseessä on tuokiokuvista koostuva kasvutarina, joskaan aikamieheksi asti Kalle ei näytelmän aikana ehdi.

Näytelmän on ohjannut Annukka Blomberg ja sovituksen hän on tehnyt yhdessä Miisa Lindénin kanssa. Olen nähnyt joitakin Lindénin töitä ennenkin ja hänen kädenjälkensä näkyi tässäkin selvästi. Näytelmä koostui vauhdikkaasti toisiaan seuraavista episodeista, välähdyksistä ja tuokiokuvista, jossa dialogin lomassa kukin päänäyttelijöistä toimi vuorollaan myös kertojana kuljettaen tarinaa eteenpäin. Vuorovaikutus lavalta yleisöön olikin yhtä tärkeässä osassa kuin henkilöiden kesken. Tällaisessa episodimaisessa näytelmässä rytmitys on erittäin tärkeää. Blomberg oli ohjaajana onnistunut hyvin ja teos eteni mukavassa tempossa, kohtausten vaihtuessa sujuvasti toisiksi. 

Pariin otteeseen pistettiin myös lauluksi, mikä aina henkilökohtaisesti minua kavahduttaa. En tiedä, miksi kesäteatteriesityksiin pitää ympätä rallatuksia väkipakolla mukaan. Tälläkään kertaa se ei olisi ollut tarpeellista, mutta näytelmän kunniaksi on sanottava, että laulunumeroita oli vähän, eivätkä ne onnistuneen sijoittelun vuoksi tuntuneet täysin päälleliimatuilta. Kaiken kaikkiaan Ari Satomaan musiikki sopi hyvin kokonaisuuteen. Lavasteet toimivat vähäeleisesti sellaisenaan tukemassa tarinaa. Vähemmän on enemmän -linja sopi teokseen hyvin. 

Periaatteessa lavalla ei olisi tarvittu kuin kolme näyttelijää. Pientä Kallea esitti loistavasti Tommi Pesonen. Elämää ihmettelevän ja haaveilevan poikalapsen äitiä hänen tulkintansa yhtä aikaa hymyilytti ja kosketti. Satu Hukkanen ja Timo Lappalainen pikemminkin olivat Riitu ja Hemmi kuin esittivät heitä. Vielä on mainittava myös Martta Ailia esittänyt nuori Alisa Moilanen, joka onnistui luonnollisella olemuksellaan usein viemään kaiken huomioni. Hyvä esimerkki siitä, ettei merkittävään rooliin tarvita paljon vuorosanoja, kun lavalla osaa olla läsnä.

Näiden neljän lisäksi lavalla toki nähtiin myös lukuisia muita mainioita rooleja. Jopa niin paljon, että suorastaan hämmästyin, kun lopussa kumartamaan tuli 12 näyttelijää, tuntui, että jokijärveläiset olisivat olleet edustettuina paljon sankemmin joukoin.

Itse olen Päätalon suhteen untuvikko, sillä olen lukenut ainoastaan Koillismaa-romaanin. Televisiosta muistan katselleeni sivusilmällä Mikko Niskasen Elämäni vonkamies- ja Nuoruuteni savotat -elokuvia. Pirjo Leppäsen roolityö Riituna oli vaikuttava ja jäi mieleen, mutta lapsen silmin niin Kallen äiti kuin lapsuus kokonaisuutena vaikutti aika pelottavalta ja ankealta. Siihen verrattuna Kiuruveden tulkinta oli kesäteatteriin sopiva, hauska ja kepeä versio.

Olin teatterissa vanhempieni kanssa, joten minulla oli mukana myös todellista Päätalo-asiantuntemusta isäni muodossa. Teatteri-illan jälkeen keskustelimme esimerkiksi ristiriitaisesta Hemmasta, joka raivokohtauksista huolimatta piirtyi näytelmäsovituksessa varsin mukavaksi mieheksi. Hänen pitkään sairastumiseensa viitattiin, mutta näytelmä päättyi kaiken kaikkiaan hyvin optimistisessa hengessä.

Teatteriesitys oli mieleistä katseltavaa niin pitkän linjan lukijalle kuin kaltaiselleni ummikollekin, joten siinäkin mielessä esitystä voi pitää onnistuneena.  Huonemiehen poikaa esitetään Kiuruveden Maalaiskaupunginteatterissa 13.8. saakka, joten vielä ehtii katsomaan.


Kalle Päätalo Huonemiehen poika
Kiuruveden maalaiskaupunginteatteri/ Kesäteatteri Eerola
Ohjaus Annukka Blomberg
Sovitus Annukka Blomberg ja Miisa Lindén
Kesto noin 2h


torstai 27. heinäkuuta 2017

Katso pohjoista taivasta (toimittanut Jenni Haukio)



Katso pohjoista taivasta kokoaa samojen kansien väliin merkittävän määrän suomalaista lyriikkaa. Yhteensä 367 runoa 160 eri runoilijalta kattavat suomalaisuuden vuodet aina 1800-luvun alusta näihin päiviin asti. Teoksen toimittanut Jenni Haukio kertoo esipuheessaan käyneensä läpi huomattavan määrän runoutta ennen varsinaista karsintaa. Tehtävä ei varmastikaan ole ollut helppo, sillä jokaisella lukijalla on luonnollisesti omat lempirunonsa ja -runoilijansa. Siitä huolimatta otos on sen verran kattava, että ei tehdyistä valinnoista osaa valittaakaan,  vaikka jokin mieliteksti saattoi joukosta puuttuakin.

Runot on jaoteltu löyhän kronologisesti ja teemoittain, niin, että teoksen sisälle muodostuu omia antologioitaan. Toisaalta taustalla kulkee suuri suomalaisuuden kertomus: alussa tekstit ovat heränneen kansallistunteen aikaansaamia ylistyksiä kotimaalle ja sen kansalle. Vuosikymmenten vieriessä runot vapautuvat niin mitaltaan kuin teemoiltaan. Yleinen aate saa antaa tilaa yksilön pohdinnalle, epäilylle ja epävarmuudelle. Osaltaan tuoreemmatkin tekstit osallistuvat keskusteluun Suomesta ja suomalaisuudesta. Toisaalta suurimmat säröt ja ristiriidat väistetään, moniäänisyydestä huolimatta teosta voi hyvinkin kuvailla isänmaalliseksi ja konsensushenkiseksi. Jäin miettimään, kuinka paljon on olemassa esimerkiksi maahanmuuttajien tai heidän jälkeläistensä kirjoittamaa suomalaista runoutta. Jokin sellainen lisä olisi tuonut runojen vuoropuheluun vielä aivan uudenlaisen ulottuvuuden.

Kaltaiselleni runouden sunnuntaikäyttäjälle (ja sunnuntailta tämän lukeminen tosiaan tuntui) teos antoi laajan ja vivahteikkaan kuvan kotimaisesta runoudesta. Vaikka mukana oli monta tuttua tekstiä, sain kirjan sivuilla tutustua myös moneen ennestään minulle tuntemattomaan runoon ja runoilijaan. Paitsi puhutella tekstien kautta, kirjan tarkoituksena luonnollisestikin onkin saattaa lukijoita ja runoilijoita yhteen. Siinä mielessä tällaisen antologian kokoaminen ja kustantaminen juhlavuoden kunniaksi on merkkiteko.

Vaikka Jenni Haukio allekirjoittaa esipuheensa ilman virallisia titteleitä, en malttanut kuitenkaan olla pohtimatta sitä, mikä merkitys on sillä, että teoksen on koonnut tasavallan presidentin puoliso. Kotimaisessa runoudessa tuntuu olevan elävä ja vilkas vire tällä hetkellä, ja runous kiinnostaa myös nuoria. Samanlainen positiivinen toimeliaisuus tuntuu vallitsevan myös muun kirjallisuuden kentällä, ainakin omasta painomusteen värisestä kuplastani käsin tarkasteltuna. Lukemisen ja lukutaidon tärkeydestä puhutaan paljon, eikä syyttä, sillä aihetta huoleenkin on. Tätä taustaa vasten on hienoa, ja tämä ei ole poliittinen kannanotto, että runouden ja kirjallisuuden asiaa edistetään myös presidentin puolison arvovallalla.

Katso pohjoista taivasta on teos, joka löytyy tänä vuonna varmasti monen valmistuvan tai merkkipäiväänsä viettävän paketista. Hyvä niin, kyseessä on yhtä aikaa elähdyttävä ja yleissivistävä teos, jonka soisi kuuluvan jokaiseen kotiin. Itse lainasin kirjan kirjastosta, mutta aion hankkia sen myös omaksi. Teos on ulkonäöltään komea, mutta ennen kaikkea se on käyttöön suunniteltu. Sen pariin on hyvä palata silloin tällöin ja löytää uusia, juuri siinä hetkessä puhuttelevia runoja tai sitten palata vanhojen rakkaiden suosikkien lohduttavaan lämpöön.

Jenni Haukio (toim.): Katso pohjoista taivasta
Otava 2017
463s.

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...