Anu Silfverberg: Äitikortti. Kirjoituksia lisääntymisestä.

Arvoin mielessäni varsin pitkään, uskaltautuisinko lukemaan Anu Silfverbergin Äitikortin. Mediasta ja blogeista saamani kuva oli varsin provokatiivinen. Arvelin, ettei tällaisen kestovaippailija-(vain esikoisen kohdalla)-täysimettäjä-perhepeteilijä-kotiäidin paljon kannata Äitikortin sivuja availla, ellei halua pahoittaa mieltänsä. Kuitenkin sain useasta blogista (kuten Kirjojen keskellä, Luetut, lukemattomat, Sinisen linnan kirjasto ja Lukutuulia. Monet muutkin blogit ovat kirjaa käsitelleet, mutta nämä ovat jääneet erityisesti mieleen) sellaisen kuvan, ettei kirja ole ollenkaan niin jyrkkä kuin luulin (ja moni muukin oli luullut). Siispä päätin rohkeasti haastaa itseni ja tarttua teokseen.

Pitäisiköhän olla pettynyt, kun on valmistautunut provosoitumaan, mutta sitä ei tapahdukaan? Onhan sen jonkinlainen antikliimaksi. Lasken sen kuitenkin eduksi, sillä toki mieluummin viihdyn kuin en viihdy kirjan parissa. Anu Silfverberg lähestyy äitiyttä hyvin henkilökohtaisesta näkökulmasta, omasta raskaudesta (ja raskauden yrittämisestä), synnytyksestä ja vanhemmuudesta käsin. Näkökulma on rohkea ja koskettava. Pisteet siitä kirjoittajalle, ei ole varmasti ollut helppoa avata kaikkien yksityisintä ja herkintä elämän osa-aluetta julkisuudelle. Koska tunnelma on hyvin intiimi, ei mieleenikään olisi tullut hermostua, vaikka en kaikesta aivan samaa mieltä kirjoittajan kanssa ollutkaan. Enhän hermostu muillekaan vanhemmille, jotka näkevät ja tekevät asiat eri tavalla kuin minä. Olemme Silfverbergin kanssa epäilemättä hyvin erilaisia ihmisiä, tai ainakin näemme asiat eri tavoin. Siitä huolimatta äitiyden kokemus tuntuu olevan eroista huolimatta kaikilla hyvin samanlainen.

Siinä onkin yksi keskeinen oivallus, jota vaille Silfverberg tuntuu jääneen. Ainoa minua kiusannut asia tässä kirjassa oli se, ettei kirjoittaja tuntunut joko pystyvän tai haluavan eläytyä toisenlaisen äidin asemaan. Kirjassa eläydytään hyvin herkästi emakon ja lehmän nahkoihin, mutta kestovaippailijoille tai kiintymysvanhemmille Silfverbergiltä  ei juuri sympatiaa heru. Se, mikä hänelle edustaa "äitiyden mustaa aukkoa" saattaa jollekin toiselle olla parasta mitä on koskaan tapahtunut, kenties elinikäinen unelma. Kukin taaplaa tyylillään, se on Silfverberginkin viesti, mutta paradoksaalisesti hän tuntuu välillä unohtavan sen itse. Kukapa meistä ei.

Tästä huolimatta pidän Äitikorttia hyvin onnistuneena kirjana. Se herätti runsaasti ajatuksia ja houkutteli vuoropuheluun kirjailijan kanssa. Teki hyvää pohdiskella omia valintojaan ja arvojaan Silfverbergin esittämistä näkökulmista. Joissakin tapauksissa sain aidosti uusia oivalluksia, joissakin haastoin oman näkemykseni ja päädyin pitämään siitä kiinni entistä lujemmin. Kaiken tämän tietenkin mahdollistaa se, ettei kirja ole provokatiivisesti kirjoitettu, päinvastoin, hyvin asiallinen ja perusteltu tyyli kannustaa omakohtaiseen pohdintaan.

Yksi mieltäni eniten askarruttamaan jäänyt seikka on Silfverbergin esiintuomat sukupolvien väliset erot. Hän tuli siihen tulokseen, että häntä kymmenen vuotta vanhemmat naiset ovat paljon rennompia vanhempia kuin hänen oma sukupolvensa. Nykyisiä nelikymppisiä on syytetty suorituskeskeisyydestä aiemminkin. Itse olen vajaat kymmenen vuotta Silfverbergia nuorempi ja välillä kyllä lukiessani huomasin, että edustin aivan eri sukupolvea. Välillä ihmettelin melkoisesti, mistä nämä nelikymppiset oikein vouhkaavat. Tervehtisinkin ilolla tutkimusta, joka käsittelisi sukupolvien välisiä eroja nimenomaan vanhemmuudessa (vinkkejä, anyone?), sillä jotain eroavaisuutta tosiaan tuntuu olevan, en vain oikein saa kiinni siitä, mitä.

Jaksan ihmetellä esimerkiksi sitä, miten suomalainen nainen saa esikoisensa keskimäärin 29-vuotiaana, sillä oma tuttavapiirini (ja kyllä, suurin osa on korkeakoulu- tai ammattikorkeakoulututkinnon suorittaneita) on aloittanut "lapsenteon" hyvissä ajoin ennen kolmeakymmentä ikävuotta, ehkä jopa ehtinyt pyöräyttää koko pesueen siihen mennessä. Silfverberg perustelee oman sukupolvensa valintoja lamalla ja muuttuneella työtilanteella. Vakituisia työpaikkoja ja -virkoja on saatu odotella aivan eri tavalla kuin vanhassa maailmassa ja siinä sivussa lisääntyminenkin on jäänyt odottamaan parempia aikoja. Kiinnostava ajatus. Ehkä me 80-luvulla syntyneet taas olemme jo niin sisäänkasvaneet epävarmuuteen, että perustamme perheen nuorempana ja katsomme vasta sen jälkeen, mitä työmaailmalla olisi meille tarjolla? Tai sitten kyse on jälleen maantieteellisistä eroista. Täällä Savon sydänmailla pyöräytellään lapsia entiseen malliin kun taas ikäiseni kolmekymppiset luovat uraa pääkaupunkiseudulla?

Kuten tästä ajatuskulusta huomaatte, Äitikortti käsittelee paljon muutakin kuin äitiyttä. Ehkä siksi, että äitiys vaikuttaa niin moneen asiaan, ehkä ihan jokaiseen, jollakin tapaa. En ole vanhojen feministien kanssa ollut koskaan samaa mieltä siitä, että henkilökohtainen olisi poliittista. Päinvastoin, pidän kynsin hampain kiinni oikeudestani henkilökohtaiseen. Siinä mielessä Silfverberg tuo onnistuneen ja sopivan, kiihkottoman päivityksen tuohon lauseeseen. Henkilökohtainen voi olla joskus myös poliittista. Uskallankin suositella Äitikorttia imetysfanaatikoille, kestovaippailijoille, perhepeteilijöille niin kuin myös aivan vastakohtaisille äideille. Suosittelen myös lapsettomille ja yhteiskunnasta kiinnostuneille naisille. Ja aivan erityisellä äänenpainolla suosittelen kirjaa isille ja aivan kaikille miehille. Lukekaa tämä, niin ymmärrätte meitä naisia taatusti vähän paremmin.

Anu Silfverberg: Äitikortti. Kirjoituksia lisääntymisestä.
Teos 2013
250s.

Emäntänä Olga

Kärjistäen voi sanoa, että suomalaisessa kasvisruokakulttuurissa on kaksi ääripäätä. Se perinteinen "apua meille tulee kylään kasvissyöjä!" -tyyli, jossa pakastevihannekset upotetaan ruokakermaan ja haudutetaan uunsisa ylikypsiksi. Toisessa laidassa on tarjolla paljain jaloin syötävä tulinen suitsukkeen tuoksuinen kikhernemössö, joka pelastaa maailman.
Tämän kirjan reseptit sijoittuvat näiden kahden näkemyksen väliin. Haluan kokata ruokaa, joka maistuu mahdollisimman monelle. Toivon, että kirjan lukija voi unohtaa kuluneen kasvis vastaan liha -asetelman ja innostuu kokeilemaan, varioimaan ja keksimään uusia ideoita omaan ruoanlaittoonsa.

Jo nämä alkusanat luettuani olin aivan varma, että tämä kirja on kuin minulle tehty. Olin kyllä aika varma jo ennen sitäkin. Olga Temonen on hätkähdyttävän aikaansaapa "maatalon emäntä" ja pienten lasten äiti, joten arvelin, että hän osaa arvostaa ruoanlaitossa nopeutta ja perheystävällisyyttä. Erityisen paljon pidän sitä, että hänen valitsemissaan ruokaohjeissa suositaan lähiruokaa ja ylipäänsä raaka-aineita, jotka saa tavallisesta lähikaupasta. Mikään ei nimittäin ole ärsyttävämpää ja tapa kokeilunhalua tehokkaammin kuin kilometrin pituinen raaka-ainelista, harhailu marketin käytävillä ja tähtitieteellinen loppusumma tarvikkeista, joita saatat käyttää vain yhden ainoan kerran (jos kokeilu ei nimittäin osoittaudu menestykseksi).

Temonen kuvaa yllä olevassa lainauksessa hyvin sitä, mitä suomalaisessa ruokakeskustelussa ihmettelen. Suhteessa kasvisruokaan tuntuu tosiaan olevan vain nuo kaksi ääripäätä. Eihän siitä nyt ole hirveän kauan kuin Helsingissä meuhkattiin koulujen kasvisruokapäivästä. Itselläni on maatalontyttärenä hyvin samantapainen suhde ruokaan ja eläimiin kuin Olga Temosellakin: lihan käsittely on tullut tutuksi, eikä aiheuta minkäänlaisia vilunväreitä. Ruoan alkuperä ja ravintoketju ovat iskostuneet tajuntaan jo vaippaiässä. Toisaalta kotona on syöty perinteistä maalaisruokaa, eli itse asiassa nykymittapuulla varsin terveellistä sellaista. Ei meillä ollut läheskään joka päivä liharuokaa tarjolla, vaikka pakastimessa pötköttikin sonnivasikka. Itse kasvatetut juurekset, peruna, oman pellon vilja ja metsän marjat muodostivat keskeiset ravintoympyrän ainekset. Ja tietenkin myös liha siinä sivussa. Aivan viime aikoina olen kuitenkin alkanut tuntea yhä suurempaa vetoa kasvisruokaan. En kyllä ole hylkäämässä lihaa, sillä monet liharuoat ovat suuria herkkujani. Siitä huolimatta minulle ei tuottaisi vaikeuksia vähentää lihan syöntiä esimerkiksi pariin kertaan viikossa. Itse asiassa viime kuukausien aikana näin on saattanut yllättävän usein jopa ollakin, en vain ole asiaan kiinnittänyt huomiota.

Anteeksi, ihmettelette jo varmaan, miksi esittelen omia ruokailutottumuksiani, kun tarkoitus on esitellä Olga Temosen Emäntänä Olga -kirjaa. Tarkoitukseni on pohjustaa sitä, miksi kirja on kuin minulle tehty. Olen aloittanut vuosia sitten juurikin noista pakastekasviksista ruokakermassa ja pikku hiljaa laajentanut kasvisrepertuaariani. Ja jännä juttu, mitä enemmän kasvisruokia kokeilen, sitä enemmän niistä pidän. Haluankin oppia valmistamaan kasvisruokaa ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että se on HYVÄÄ! Kunpa moni muukin huomaisi tämän asian.

Luettelin jo edellä niitä asioita, mistä Temosen ruokaohjeissa erityisesti pidin. Myös kirjan ulkoasu on hyvin sympaattinen ja leikkisä. Ohjeet on eroteltu "Kepeät", "Kattilalliset", "Tuhdit", "Leivotut", "Herkut" ja "Juotavat" osioihin. Keskeisessä osassa ovat valokuvaaja Emilia Ikäheimon ottamat upeat kuvat, jotka henkivät raikasta ja hieman rappioromanttista maalaistunnelmaa. Esillä on Temosen perheen lisäksi Marttilan talo moninaisine kotieläimineen. Kirja on siis paljon enemmän kuin pelkkä keittokirja, sillä tätä kyllä lukee mielellään ihan ilman ruoantekoaikeitakin. Itsekin illalla sohvassa kirjaa selatessani luin miehelleni ääneen yksittäisiä anekdootteja. Niin kuin esimerkiksi sen, että Temosen ruisleivänjuuri on löytynyt talon tiinun pohjalta! Pidinkin siitä, että ohjeiden lisäksi Temonen pohjustaa jokaista ruokaohjetta jotenkin. On paitsi mukavaa myös erittäin hyödyllistä tietää, miksi juuri jokin tietty ohje on päässyt kirjaan mukaan. Esimerkiksi soijabolognese on Temosen mukaan varma valinta, sillä siitä pitävät kaikki ja syyspata taas valmistuu vaivattomasti leivinuunissa.

Koska sain kirjan vasta äsken käsiini ja paloin jo innosta päästä esittelemään sen teille heti, en valitettavasti vielä osaa raportoida, miten ohjeet toimivat käytännössä. Sen verran helpoilta ja ymmärrettäviltä ne kuitenkin tuntuvat, että uskon kokemattomammankin kokin niistä selviävän. Tässäpä siis oiva lahja vaikkapa keväällä valmistuville tai kesän hääpareille!

Olga Temonen: Emäntänä Olga. Kasvisruokaa läheltä koko perheelle.
Tammi 2013.
152s.

Muurin voittaja ja takaisin luontoon!

Pikainen hei työruuhkasta! Nyt pitää pientä kiirusta, mutta ehdin sentään arpomaan Random.orgin avulla Muurin innostuneiden osallistujien kesken! Kivaa, että kiinnostusta löytyi ja löytyipä muutama kirjan jo lukenutkin. Toivottavasti lukijoita tulee lisää!

Pidemmittä puheitta, onnettaren suosikki oli

Annami!

Onnea! Ilmoittelehan yhteystietosi minulle, niin laitan paketin tulemaan :)

Ylläolevasta kuvasta vielä. Siirsin tänään byroon ulos. Olosuhteet olivat koko lailla täydelliset, mutta siitä huolimatta työt ovat edenneet hitaanlaisesti (tai ei siis ollenkaan). Joskus tämä on tällaista, täytyy laittaa verkkoja vesille ja jäädä odottamaan, mitä sinne tarttuu. Käytimme siis lopun aamupäivästä hyödyllisesti ja kävimme rannassa syömässä keksejä ja karjalanpiirakoita. Ja haimme kaupasta porkkanan, salaatin, herneen , kesäkurpitsan ja kehäkukan siemeniä. Poikanen yllättyi, kun porkkanapussi ei sisältänytkään porkkanoita vaan siemeniä. Neiti kevät puraisi hernepussin pohjasta rikki ja söi pari siementä siltänsä. Laatu testattu. Täällä ei malteta odottaa, että illalla päästään istutuspuuhiin. Sitä ennen kuitenkin jotain muuta. Nimittäin töitä.
Iloa päiväänne!

Amma

Katri Rauanjoki: Muuri (Voita kirja!)

Enpä muista, milloin viimeksi olisin lukenut yhtä  hämmentävän romaanin kuin Katri Rauanjoen Muuri. Suljettuani kirjan kannet en tosiaankaan tiedä, mitä minun pitäisi kirjasta teille kertoa. Lievennän kuitenkin jännitystänne toteamalla, että se on tällä kertaa positiivinen tunne.

Jotkut romaanit ovat sellaisia, että niistä olisi paras kirjoittaa esittely vasta viikkojen, ellei kuukausien  päästä. Pieni ylimääräinen tilpehööri olisi jo varissut mielestä pois ja jäljelle jäänyt kova ydin: se mistä oli kyse ja mitä se lukijalleen antoi. Mutta koska haluan muistaa myös ja nimenomaan sen tilpehöörin ja uskon sen myös toisia kiinnostavan, pyrin aina kirjoittamaan arvioni kirjasta mahdollisimman pian lukemisen jälkeen. Olen huomannut tavan toimivaksi, mutta aina silloin tällöin tulee tällaisia teoksia, jotka laittavat sormen suuhun.

Aloitetaan kirjan nimestä. Muuri on loistava kirjan nimi. Loppujen lopuksi ei ole olemassa kovinkaan montaa sanaa, joka olisi yhtä voimakkaasti latautunut ja toisi mieleen niin monia historiallisia merkityksiä kuin mitä muuri tekee. On Kiinan muuri, Itkumuuri, Berliinin muuri. Muuri suojelee, mutta vähintään yhtä paljon se sulkee pois, rajoittaa ja eristää. Rauanjoen romaanissa muuri on juuri tätä jälkimmäistä sorttia.

Muuri myös elää ja liikkuu. Se määrittää hyvän ja pahan, tai oikeammin, hyväksytyn ja halveksitun rajan. Muuria vartioivat tiukkailmeiset vartijat, eikä rajan soveliaalla puolella tiedetä tai haluta tietää toisesta puolesta mitään, paitsi silloin kuin muurin takana halutaan käydä harjoittamassa paheita.

Tässä kirjassa on paljon hämärää ja häilyvää. Rauanjoki kuljettaa tarinaa hyvin arvoituksellisesti ja lukijan tehtäväksi jää täyttää avoimet kohdat. Minua askarrutti paljon se, mihin päin maailmaa tapahtumat sijoittuvat. Kysymys on oikeastaan aika irrelevantti, mutta silti asia mietitytti. Mielessäni sijoitin päähenkilö Lauran jonkin verran etelään ja itään täältä. Vallitseva kulttuuri on jonkin verran omaamme tiukenpi, sillä Laura lähtee muurin toiselle puolelle tekemän jotain. En halua paljastaa mitä, vaikka se varsin pian kirjassa selviääkin. Syystä, joka minulle ei oikein selvinnyt, Laura myös jää tuohon salattuun maailmaan, kapakkaan ompelemaan drag-artisteille esiintymisasuja.

Muurissa mikään ei ole tavanomaista. Vahvoin värein kuvatut maisemat ovat yhtä aikaa kauniit, mutta rappiolla. Ihmisissä on mukavaa boheemiutta, mutta myös suunnatonta pahuutta. Muurin takainen maailma on täynnä ristiriitoja. Ystävät, en osaa sanoa, onko tämä tavattoman kaunis vai ruma kirja. Olipa kummin tahansa, Rauanjoki on onnistunut luomaan mielettömän voimakkaan tunnelman, joka ei jättänyt minua rauhaan nukkuessanikaan ja tuntui seuraavan pienenä ahdistavana puristuksena päivän askareissa.

Muurissa on paljon maagista realismia, mutta se on myös pelottavalla tavalla tosi kirja. Kuinka monet ihmiset elävätkään eristettyinä, toisen luokan kansalaisina tälläkin hetkellä? Muureja rakennetaan ja ylläpidetään koko ajan. Ja silloin kun ne murtuvat, ei kyse välttämättä ole suvaitsevaisuudesta. Myös Laura saa huomata, kuinka epävakaus muurilla leviää myös hänen ympäristöönsä tuhoisin seurauksin.

Piti sanoa vielä pari sanaa rakkaudesta, mutta sen kuvaamiseen minulla ei enää riitä sanoja. Sen voin luvata, ettei rakkaus ole helppoa tässäkään tarinassa.

Toivoisin tälle kirjalle paljon lisää lukijoita ja blogisavuja aivan siitä itsekkäästä syystä, että palan halusta vaihtaa ajatuksia tarinan tulkinnoista. Laitankin hyvän kiertämään pika-arvonnan merkeissä. Ilmoittaudu kommenttikenttään, mikäli Muuri kiinnostaa ja tämä kirja voi olla sinun! Aikaa osallistua keskiviikon puoleen päivään saakka ja se alkaa N-Y-T NYT!

Toisaalla:
Lukukausi

Katri Rauanjoki: Muuri
Torni Kustantamo 2012
247s.

Vastauksia Paulan kysymyksiin

Luen ja kirjoitan -blogin Paula viskasi minua haastavilla kysymyksillä, kiitos!

1. Paras kirja viidestä viimeksi lukemastasi?

Heti alkuun tosi paha kysymys. Viimeiset viisi kirjaa ovat olleet niin erilaisia, että vertaileminen on tosi vaikeaa. Valitsen kuitenkin Paula Havasteen Kolme käskyä, sillä pidän todella paljon hänen tavastaan kirjoittaa viihdyttävää, mutta asiapitoista historiallista fiktiota.

2. Unohtumattomin lukupaikkasi?

Lapsena kiipesin vanhan kotitaloni ullakolle lukemaan vanhoja Aku Ankan taskukirjoja. Ullakko tai vinni, niin kuin meillä sanottiin, oli todella jännittävä, pölyinen ja hämärä paikka, joka oli täynnä vanhoja tavaroita. Muistikuvissani on aina kesä. Luin myös vanhoja koulukirjoja, koska, noh, sellainen minä olen ;)

3. Oletko suunnitelmallinen lukija, vai tällainen luovasti luoviva, kuten minä, jolle ei lukulistat paljon merkitse? 

Olen muutenkin vähän huithapeli ja sama pätee myös lukemiseen. Minulla on päässäni kyllä monenkinlaista logiikkaa noudattavia lukulistoja, mutta todellisuudessa vaihdan suunnitelmia varsin joustavasti.

4. Harrastatko kirjoittamista? Jos harrastat, kerro vähän, mitä harrastukseesi kuuluu ja onko sinulla sen suhteen joitakin tavoitteita?

Kai sitä voi kutsua harrastamiseksikin, mutta tällä hetkellä kirjoittaminen on myös työni. Olen freelancertoimittaja. Blogin kirjoittaminen on harrastukseni. Olen huomannut, että toimittajantyöt aloitettuani on blogini kieliasu mennyt alaspäin (anteeksi vaan). En vain enää jaksa hinkata kielioppia  täällä blogia kirjoittaessani, sillä saan tehdä sitä aivan tarpeeksi muuten. Tänä talvena olen pitkästä aikaa löytänyt itseni kirjoittamasta myös fiktiota. Siitä projektista ei kuitenkaan ole tällä hektellä muuta raportoitavaa ;)

5. Nimeä joku vaikuttava julkisuuden ihminen, jolta olet saanut esimerkkiä hyvässä tai pahassa elämääsi?

En tiedä, olenko jotenkin erityisen itseriittoinen ihminen, mutta en oikein keksi hyvää vastausta. Minulla on kyllä muutamia elämäni idoleita, mutta varsinaisesti esimerkkiä en ole heistä ottanut. Suurin ihanteeni on ehdottomasti Freddie Mercury. Hänen elämästään ottaisin onkeeni ehkä sen, että unelmista kannattaa pitää kiinni ja tehdä määrätietoisesti töitä niiden toteuttamiseksi. Mercury ei saanut menestystä helpolla, vaan teki todella paljon töitä sen eteen. Aikalaiset muistavat myös, ettei hänen lauluäänensä ollut nuorena mitenkään poikkeuksellisen ihmeellinen. Ja kuten tiedämme, hänet tunnetaan ehkä rockhistorian komeimmasta äänestä.

6. Mitä ruoka sinulle merkitsee?

Ruoka merkitsee kyllä paljon. Juureni ovat vahvasti itäsuomalaisessa pitokulttuurissa, jossa pahinta mitä voi tapahtua, on se, että ruoka loppuu :) Olen myös huonojuomainen, toisin sanottuna en käytä alkoholia juuri ollenkaan, joten ruokailu on minun tapani juhlistaa elämän pieniä ja suuria iloja.

7. Lempireseptisi?

Lempireseptit vaihtelevat. Tällä hetkellä olen koukkuuntunut Kana-nachopaistokseen. Ehkä se ei kyllä ole varsinaista ruokaa, vaan enemmän herkkua. Mene ja tiedä, minä kyllä voin syödä sitä ihan missä tilanteessa tahansa :) Ohjekin on helppo: Lado uunivuoan pohjalle kerroksittain nachoja, ruskistettua kanaa, maustamattoman tuorejuuston ja salsadipin sekoitusta sekä juustoraastetta. Paista, kunnes näyttää hyvältä. Nauti. Namsk!

8. Maisema, jossa silmäsi lepää?

Tähän minulla on kolme vastausta. Koska olen maalta, alan näin kevään korvalla haistelemaan mullantuoksua ja kiinnostuneena seuraan toukotöiden edistymistä. Kasvava vilja on jotakin ikiaikaista ja tavattoman kaunista. Olen myös aina asunut järven lähellä. Nykyiseen kotiimme ei järvi näy, mutta rannalle kävelee hetkessä. Kolmanneksi on mainittava vuoret. Tykkään avarista maisemista, huipuista, tunteesta, että on maailman laella. Niin kuin vaikkapa tässä kuvassa, joka on otettu lähiseudulta.

9. Jos voisit palata ajassa taaksepäin, mihin elämäsi vaiheeseen menisit ja miksi?

En tykkää katsella peruutuspeiliin, joten en menisi minnekään. Mutta jos olisi pakko, menisin ehkä opiskeluvuosiin ja käskisin ottaa vähän lunkimmin.

10. Mitä sinulle tulee mieleen sanasta ÄITI?

Sillä nimellä minua nykyään eniten kutsutaan :) Kaksiosainen nimeni on lapsilleni toistaiseksi mahdoton tehtävä muistaa, sitä paitsi minusta on aivan ihanaa olla äiti. Olen aina tiennyt haluavani lapsia ja olen todella kiitollinen äitiydestä. Tietenkin mieleeni tulee myös oma äiti.

11. Mikä on blogisi perimmäinen merkitys sinulle itsellesi?

Apua, nyt päästään jo perimmäisiin kysymyksiin! Ei mitenkään helppo kysymys. Kun aloitin blogin kirjoittamisen halusin treenata kirjoittamista ja kokeilla sosiaalista mediaa, julkista kirjoittamista. Jossakin vaiheessa, aika pian, blogin merkitys kuitenkin muuttui. Kai tämä on harrastus, mutta ehkä enemmän elämäntapa. Vaikka blogi käsittelee pääasiassa kirjoja, on minulla tapana peilata lukukokemuksia hyvin vahvasti oman maailmankatsomuksen kautta. Toisin sanottuna blogia kirjoittaessa sitä itse asiassa jäsentää sitä, mitä maailmasta näkee ja kokee. Ja sitten vielä vaihtaa ajatuksia toisten kanssa. Eli aika perimmäisiä kysymyksiä tosiaan.

Paula Havaste: Kolme käskyä

Löysin Paula Havasteen viime syksynä lukiessani Lapin sotaan sijoittuvan Yhden toivon tie -romaanin. Ihastuin lukemaani niin paljon, että annoin sille Blogistanian Finlandiassa täydet kolme pistettä. Olen vakaasti sitä mieltä, että kyseinen romaani sisältää yhden hienoimmista ja karmivimmista kotimaisista sotakuvauksista ja muutenkin käsittelee kansallista sotatraumaa kiitoksen arvoisesti. Havaste jatkaakin sotatraumalinjalla vielä edellistäkin osaa voimakkaammin uudessa Kolme käskyä -romaanissaan.

Kirjan päähenkilö on Raija, reipas kansatieteen ylioppilas, edellisistä osista tutuksi tulleen Annan tytär. Sota on jäänyt taakse, mutta on siitä huolimatta kaikessa läsnä. Aivan erityisen kipeitä ovat muistot Lapissa. Raija suuntaa yhdessä muutaman muun ylioppilaan ja laitoksensa dosentin kanssa Rovaniemelle perustamaan kotiseutumuseota. On alkukesä, Lapin luonto luo outoa taikaa ja paarmalinnut syöksähtelevät pesäntekopuuhissa. Paljon ehtii kuitenkin tapahtua siihen mennessä, kun puiden lehdet jo muuttavat väriään ja kuollut paarmalintu makaa harmaana myttynä maassa. Raija kohtaa rakkauden, romanipoika Rainerin ja joutuu kesäromanssinsa myötä totisesti kasvamaan ihmisenä. Itsetutkiskelun ohella myös oman perheen ja koko sukupolven ongelmat pyörivät Raijan mielessä. Kuten sanottu, sota on ohi, mutta se on muuttanut kaikkien elämää peruuttamattomasti. Toiset osaavat elää muutoksen kanssa paremmin, toiset huonommin.

Kolme käskyä on kasvutarina. Lappiin tullessaan Raija noudattaa käskyjä ja hyviä tapoja tunnollisesti. Hän on sota-ajan lapsi, tottunut olemaan työteliäs ja vaatimaton, omat toiveet ja tarpeet syrjään heittävä. Aikuisena Raija ei kuitenkaan enää halua elää muiden käskyjen ja ohjeiden mukaisesti. Kiltin tytön syndroomasta vain on kovin vaikea päästä eroon. Pakko tunnustaa, että aluksi lähes inhosin Raijaa. Mieleni teki jatkuvasti huomauttaa, ettei noin kilttiä, puhtoista ja naivia ihmistä oikeasti voisi olla olemassa. Tiesin kuitenkin syyllistyväni anakronismiin, vaikka syyllisyys penkille unohtuneen lehden lukemisesta alkoi jo mennä yli. Sotien jälkeiset ajat olivat toiset, samoin tavat ja ihmiset. Itse asiassa olen joskus tämänpäivän eläkeläisiä katsoessani miettinyt, mahtavatko sotasukupolvet nyt ottaa takaisin kaiken sen, mistä nuoruudessaan jäivät paitsi. Ehkä myös Havasteella on ollut tällainen taka-ajatus, sillä kirjaa voi pitää vahvana sukupolviromaanina.

Uskottavuuden kannalta on hyvä, että Raija kehittyy ja haastaa itsensä tarinan aikana. Pidin siitä, mitä Raijasta tuli, vaikken ollutkaan aivan varma, miten kirjan loppuun olisi pitänyt suhtautua. Sen sijaan pidin paljonkin valtaväestön ja romaanien kulttuurien kitkan kuvaamisesta. Aihe on syystä tai toisesta aina kiehtonut minua (katsokaa vaikka täältä) ja Havaste käsitteli asiaa hienosti. Oikeellisuudesta en osaa sanoa juuta enkä jaata, mutta koska Havaste on tarkka yksityiskohtien kanssa, uskon hänen olleen sitä tässäkin asiassa.

Ehdottomasti parasta (ja jostakin lukijasta mahdollisesti pahinta) Havasteen romaaneissa on se tiedon määrä, mitä hän saa tekstiinsä upotettua. Havaste on ehkä aikamme päätalomaisin kirjailija kuvatessaan melkoisen yksityiskohtaisesti aikakauden tapoja,  tapahtumia ja ympäristöä aina hota-pulverista  aateilmastoon asti. Epäilemättä moni saattaa pitää tarkkaa kotiseutumuseon esineluettelointikuvausta puisevana lukuromaanissa. Mutta minä tietysti rakastin sitä, olenhan itsekin kulkenut museonhoitajan-tittelillä lukuisat opiskelijakesät. Ja kyllä, olen luetteloinut esineitä ja vieläpä ihastellut ja naureskellut kotiseutuaatteen kultavuosien aikaansaannoksille. Ei pidä käsittää väärin, pidän heidän työtään arvossa. Muistuipa vain mieleeni sellainenkin tapaus, kun eräiden hevoskiesien luettelointikorttiin oli kuvauksen kohdalle kirjoitettu "Tyypilliset kiesit". 2000-luvun ylioppilas-museonhoitaja oli tästä kuvauksesta äärimmäisen kiitollinen yrittäessään selvittää, mitkä hunningolle joutuneen ulkovaraston sisältämistä rattaista olivat juuri kortissa kuvatut.

Hyppäsin taas aiheesta kolmanteen. Ehkä tämä kuitenkin osoittaa hyvin sitä, että kirja antoi minulle henkilökohtaisesti paljon. Vaikka Kolme käskyä on alle neljäsataasivuinen teos, sisältää se tietopuolen lisäksi paljon symboliikkaa ja erilaisia tasoja. Se taas aiheuttaa bloggaajalle sen kiusallisen ongelman, että paljon tärkeää jää kirjoittamatta. Ehkä kuitenkin olennaisin on tämä: jos olette pitäneet Havasteen aiemmista, pidätte varmasti tästäkin. Sarjan aiemmin tutuksi tulleet henkilöt ovat tällä kertaa mukana vain sivuosissa ja -lauseissa, mutta silti Raijan tarina liittyy vahvasti aiempiin tapahtumiin. Kannattaa siis aloittaa sarjan lukeminen aivan alusta (mitä minä en siis itse tehnyt, kröhöm), jos juuri tämä herätti kiinnostuksen Havasteen tuotantoon.

Paula Havaste: Kolme käskyä
Gummerus 2013 (Elisa Kirja e-kirja)
379s.

Hiljainen huhtikuu

Terveiset kirjabloggaajamamman hermolomalta Helsingistä! Sain tavata ihania kirjablogiystäviä, herkutella, nauttia musiikista ja teatteritaiteesta ja samoilla arkkitehtuuria ihastellen. Ja ihan YKSIN, luksusta! Ja kyllä luinkin, mutta mitä, siitä enemmän ensi viikolla. Jotta elämä ei olisi liian seesteistä, kotona odottikin yksi kappale kuumepotilaita ja miehen ilmoitus, että valtava pihakoivumme kaatuu tänään. Viimeviikkoisen ikkunaremonttimme jäljetkin vielä odottavat siivousta. Mutta ei hätää, sillä nyt riittää taas virtaa (siihen asti kun se loppuu)!

Mutta nämähän ovat oikeastaan toukokuun asioita, joten käännetäänpä vielä katse menneeseen huhtikuuhun. Vauhtia piisasi elämän muilla osa-alueilla niin paljon (minulla siis on myös oikea elämä), että huhtikuun lukusaldo jäi laihanlaiseksi. Bloggasin kahdeksasta kirjasta, joskin näistä yksi oli:

*lastenkirja: Yrmy ja Ärmätti,

*keittokirja: Kinuskikissa leipoo,

*äänikirja, jota kuuntelin hitaaaaaasti koko talven: Hobitti

Tietopuolen osuudesta vastasivat:

*Maria Kallio -extra ja 

*Kyynelten kallio

Romaaneista

Jumalan sana ei ollut Kari Hotakaisen parhaita, sen sijaan

Mikael Niemen Veden viemää oli järisyttävä, mutta kuitenkin kuukauden parhaan kirjan tittelin saa

Minna Lindgrenin Kuolema ehtoolehdossa, joka nauratti ja itketti yhtä aikaa.

Mainittakoon vielä blogeissa kiertänyt blogiajan top10 -haaste. Oma listani löytyy täältä.

Entä mitä toukokuussa? Lukusuunnitelmani ovat harvinaisen auki, sillä olen huomannut, etten pysty kuitenkaan pitämään suunnitelmista koskaan kiinni. Monta monituista mielenkiintoista kirjaa on tyrkyllä vuoroaan odottamassa, tartun niihin sitten fiilispohjalta. Siitä yritän kuitenkin pitää kiinni, että tällekin kuulle tulee luettua yksi tai kaksi tietokirjaa. Usein niiden lukeminen vie romaania kauemmin, mutta vastaavasti niistä myös saa paljon. Saattaa jopa vahingossa viisastua (tosin niin käy myös hyvää romaania lukiessa).

Oikein keväistä toukokuuta kaikille! Ylläoleva kuva on muuten vapulta, jolloin juhlimme hieman jälkikäteen vanhempieni 45. hääpäivää. Siinäpä sitä tavoitetta ja esimerkkiä itse kullekin! Äitini tekemä kyyhkyläiskakku (linnut tosin voivat olla muitakin, lintutiede ei ole vahvinta osaamistani) oli ihastuttava ja herkullinen!

amma