Eve Hietamies: Hupparizombi

Minulla on Antti ja Paavo Pasaseen erityislaatuinen suhde. Antti ja Paavo ovat isä ja poika ja he ovat Eve Hietamiehen luomia fiktiivisiä henkilöitä, tiedostan kyllä tämän, vaikkei siltä ehkä aina ihan vaikutakaan. Tapasin Pasaset vuonna 2010 Yösyöttö-romaanissa. Paavo oli silloin pieni vauva, kuten oli oma esikoisenikin. Muistan sekä nauraneeni että itkeneeni ääneen romaania lukiessani. Se tarjosi tarttumapintaa ja mahdollisuuden peilata omia tuntemuksiani vastaleivottuna pikkulapsen vanhempana. Tämän jälkeen lapsemme, minun ja Antti Pasasen, ovat kasvaneet samaan tahtiin. Välillä olen samaistunut samantyyppisen temperamentin omaavan Antin tuntemuksiin enemmän, välillä vähemmän. Mutta aina olen kokenut voimaantuvani, saavani vertaistukea sekä muutaman konkreettisen vinkin perhe-elämän kiemuroihin.

Kun Otava ilmoitti keväällä, että ilmestyvä Hupparizombi tulisi päättämään suositun kirjasarjan, olo oli haikea. Toisaalta, jonkinlaista jäähyväisten jättöähän tämä teini-ikäisten vanhemmuus on muutenkin, joten siinä samalla sopii hyvästellä kirjasarjakin. (Vaikka a) eiväthän kirjat minnekään häviä b) kirjan takakannessa puhutaan vain sarjan viidennestä osasta, lopettamisesta ei enää hiiskuta mitään c) kaipaisin vielä yhtä kirjaa, jossa aikuistunut Paavo tuo kotiin näytille elämänsä rakkauden, kenties perheellistyy ja tekee Antista isoisän.)

Hupparizombissa Paavo tosiaan on teini-ikäinen, kuten on myös bonustytär Terttu, joka tuntuu vihaavan isäpuoltaan. Siltä Antista ainakin tuntuu, kun hän rakentaa yhdessä Ennin kanssa uudenlaista uusperhearkea. Dynamiikka on samanlainen kuin ennenkin: Antti hössöttää, dramatisoi ja elää tunteella, Enni on huomattavasti käytännönläheisempi ja mutkattomampi. Tosin tällä kertaa osat väliaikaisesti vaihtuvat Ennin saatua suru-uutisia.

Kirja alkaa siitä, kun Paavo tulee ensi kertaa humalassa kotiin. Antti suhtautuu siihen niin kuin Antti yleensä asioihin suhtautuu - ei hyvin. Monet muutkin tuntemukset; hämmennys yhtä äkkiä puhumattomiksi ja vetäytyneiksi muuttuneiden teinien edessä, riittämättömyyden tunteet, arjessa katkeilevat pinnat, osin realistiset, osin täysin irrationaaliset huolenaiheet ja monet muut tavat tuntea itsensä epäonnistuneeksi vanhemmaksi - jep, tutulta tuntuu.

Se, mikä sen sijaan tuntui vieraannuttavalta on Antin setämiesmäisyys (onko hän ollut sitä aina?). Välillä oli kyllä pakko miettiä, että onko tällaisia taukkeja ihan oikeasti olemassa ja ihmetellä, miten Paavon (ja osan aikaa Tertunkin) yksin kasvattanut Antti olisi yhtä äkkiä taantunut vaimonsa passaamaksi oman elämänsä sivuosanäyttelijäksi, joka ei muka ymmärrä, millaista maitoa hänen perheensä juo, jos ostoslistaan on kirjoitettu ainoastaan 'maitoa'. Tätä en osta.

Ehkä karikatyyrimaiset hahmot kulkevat muutenkin uskottavuutensa kanssa niillä ja rajoilla, ja rajallisen sivumäärän vuoksi näyttäytyvät aika mustavalkoisina hahmoina. Niin, vanhat tutut Nelli-Tupperware, Pihla-Puolukka, Julia-Kauppakassi ja Linda-Väsynyt ovat menossa mukana koirapuistossa, samoin kuin jälleen naapureina asuvat Reponen Anna-vaimoineen, Peippo kuvauskalustoineen ja maatiloineen sekä muut tutut hahmot. Koko jengi koolla taas. Vaan yksi on joukosta poissa. Paavon äiti säilyy edelleen etäisenä, mikä varmasti osaltaan selittää myös Paavon murrosiän kipuilua ja ennen kaikkea sen hallintakeinoja.

Kuten aiemmistakin osista, taas painoin muutaman käyttökelpoisen vinkin muistiin. Yösyöttö opetti minut keräämään leipäpussin sulkijat talteen ja sen, miltä kuulostaa kurkunpääntulehdus. Hupparizombista poimin mukaani esimerkiksi turvalauseen. Eli nuorten kanssa sovittavan, puhelimessa lausutun lauseen, josta vanhempi tietää tulla hakemaan lapsensa pois inhottavasta tai uhkaavasta tilanteesta. Eipä tuokaan ole aiemmin tullut mieleeni!

Kiitos Antti, kiitos Paavo, kiitos Eve. Jos se tähän nyt päättyy, niin on tämä ollut hieno matka.

Eve Hietamies: Hupparizombi
Otava 2025
458s.