Tunna Milonoff: Liekki
16 tuntia... no jo on jätkällä paljon asiaa itsestään. Suurin piirtein näin ajattelin reilu viikko sitten, kun arvoin kahden äänikirjan välillä. Välitilinpäätöksenä markkinoidun elämäkerran pituus kuulosti melkoiselta verrattuna toiseen vaihtoehtooni, Noora Vaaralan kirjoittamaan Reidar Särestöniemen elämäkertaan Sarviini puhkeaa lehti. Juhannuskuunteluuni valikoitui kuitenkin Tunna Milonoffin Liekki, sillä se on ollut lukulistallani heti siitä lähtien, kun huomasin kirjan olevan tulossa. Olin syksyllä kuuntelemassa Milonoffin ja Riku Rantalan puhujakeikkaa Kuopiossa. En edes enää ihan tarkasti muista, mitä se käsitteli, mutta muistan pohtineeni esityksen teemoja vielä usean päivän ajan.
Tähän väliin on ehkä pakko ottaa pieni "Minä ja Madventures" osuus. Kun Madventuresia alettiin esittää televisiossa ja se nousi suursuosioon, en kokenut kuuluvani kohderyhmään. Noteerasin toki ohjelman olemassaolon, kukapa ei, mutta jos satuin kanavasurffaillessani ohjelman kohdalle, käänsin kanavaa välittömästi: yleensä miehet poikkeuksetta joko söivät tai tekivät jotakin ällöttävää.
Sen sijaan Docventuresin fani olen ollut alusta asti. Ohjalma on tarjonnut hyvin kuratoidun, poikkeuksetta ajankohtaisen ja kiinnostavan dokumenttielokuva-kattauksen, jota taidolla valmistellut keskustelut ovat tukevoittaneet. Ohjelma kykeni myös synnyttämään lihattoman lokakuun kaltaisia ilmiöitä, mikä mielestäni kertoo jotain siitä, millainen voima lineaarisella telkkarilla vielä vuosikymmen sitten oli. Ehkä voi olla vieläkin. Kuunnellessani syksyllä Tunnaa ja Rikua, mieleeni tuli, että Madventureskin olisi syytä ottaa haltuun. Nyt osaisin suhtautua siihen toisin kuin eri kulttuurien outojen kuriositeettien shokeeraavana esittelynä. Siitä ei tainnutkaan koskaan olla kyse.
Yksi Liekin keskeinen teema on luonnollisesti Tunna Milotoffin suhde matkailuun ja maailmaan. Hänen sielunpaikkansa on Intia, jossa hän on viettänyt paljon aikaa jo ennen tv-uraa. Ja vaikka reppureissaaminen Intiassa kiinnostaa itseäni suurin piirtein yhtä paljon kuin juurihoito ja papa-koe yhtä aikaa, saan kyllä Milonoffin kuvailemana kiinni siitä viehätyksestä, mikä kyseisessä elämäntavassa piilee. Itse asiassa elämäntavan henki, arvot ja tavoitteet tuntuvat hyvinkin tutuilta, itse vain valikoin/valikoisin niille erilaisen toteutumistavan.
Toinen läpi kirjan kantava teema on perhe ja ystävyys. Kirja etenee hyppäyksin eri aikatasoilla. Mutta puhutaanpa Tunnan lapsuus- ja nuoruusvuosista, aikuisiän sisarus- ja perhesuhteista tai omasta, itse perustetusta perheestä, tiiviit ja läheiset perhesuhteet ovat koko ajan läsnä. Samoin ystävyys. Kaikesta huomaa, että Tunnalla on aina ollut laaja ja tiivis ystäväpiiri ja tällaisten suhteiden ylläpito on hänelle myös erittäin tärkeää. Siksi onkin niin traagista huomata, miten paljon elämäkerta kertoo myös yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteista.
Teemoista kaikista tärkeimmäksi nousee nimittäin kirjailijan kokema työuupumus, burn out, masennus, synkkä pilvi, joka on varjostanut hänen elämäänsä vuosikausia ja samalla aiheuttanut säröjä niihin kovin tärkeisiin ihmissuhteisiin. Se kai lienee mielensairauksien yksi kettuemaisimmista piirteistä, kuinka ne pilaavat myös kaikista tärkeimmät ja rakkaimmat asiat elämässä. Liekki ei siis ole vain, tai ollenkaan, menestyselämäkerta, vaikka menestystä toki on tullut roppakaupalla. Tunna Milonoff on kokenut hurjan määrän sellaisia asioita, joita "normaali" ihminen ei pääse koskaan kokemaan. Niinä vuosina, jolloin menestystä ropisi ja elämä hymyili, mentiin todella lujaa. Kai siitä välttämättä seuraa jonkinasteinen elämän krapula jossakin vaiheessa.
Kolmas teema selittää myös alussa hämmästelemäni kirjan pituuden. Loppua kohti elämäkerta muuntautuu ihmismielen hakkeroinniksi, uupumuksen ruumiinavaukseksi. Mielen mekanismien lähdepohjainen tutkiskelu ja omakohtainen pohdinta on erittäin mielenkiintoista luettavaa. Joskin kirjan lopulla meno alkoi mennä jo paikoin niin metafyysisen sakeaksi, että jotakin olisi voinut jättää poiskin. Kuitenkin on sanottava, että niin paljon kuin uupumuksesta ja sen selättämisestä onkin kirjoitettu viime vuosina kirjoja, Tunna Milonoff pystyy tuomaan aiheeseen myös jotakin uutta. Ja ei loppu nyt aivan päivänselväksi tee sitäkään, onko uupumus lopulta selätetty lopullisesti. Voiko niin edes käydä? Mistä sen voi tietää?
Kirjan nimi, Liekki, välähtelee pitkin matkaa erilaisissa, iloisissa ja surullisissa, yhteyksissä. On leirinuotioita punaisella hiekalla, ortodoksituohuksia, palavia ruumiita aasialaisissa hautajaismenoissa, palavia taloja ja hiiltyneitä raunioita. Ja sitten tiestysti se ilmeisin, elämänliekki, joka palaa välillä hurjalla roihulla, välillä lepattaa hädin tuskin näkyvästi. Jossakin vaiheessa mukaan tulee myös taru feenikslinnuista, noista palavista olennoista, jotka luovat itsensä ja nousevat tuhkasta lentoon aina uudelleen ja uudelleen. Tässä kohdassa hätkähdän. Syystä tahi toisesta löysin keväällä uudelleen Conchita Wurstin Rise Like a Phoenix -kappaleen ja olen kuunnellut sitä viikkotolkulla autossa, asiaankuuluvan mahtipontisesti mukana laulaen. Voittaessaan euroviisut yleisön ja oma huomio kiinnittyi ennen kaikkea esiintyjän partaan ja Bond-henkiseen, voimaannuttavaan queer-anthemiin, mutta vasta nyt vuosia myöhemmin aloin kuunnella lyriikoita ihan oikeasti ajatuksen kanssa. Seuraavat säkeethän ovat mitä osuvin uupumuksen kuvaus ja sopivat kovin hyvin myös Tunna Milonoffin kuvaukseen synkimmistä hetkistä:
Johnny Kniga 2025
Kestä 16h 1min
Kommentit
Lähetä kommentti