Ulrika Lagerlöf: Lakkasuo

Siv on nuori tyttö 1930-luvulla. Älliä ja lukuhaluja olisi, mutta perheen vanhimpana lapsena koulu pitää jättää kesken ja aloittaa piian työt. Siv tuntee katkeruutta, mutta vielä huonommin menee, kun isä ilmoittaa, että Sivin on lähdettävä talvisydämeksi tukkikämpän emännäksi. Nuori tyttö ja lauma miehiä. Raskaan työn tekijät syövät paljon ja Sivin on tehtävä ruokaa pöytään monta kertaa päivässä, osattava laskea, kuinka paljon aineksia tällaisen joukkion ravitsemiseen tarvitaan. Alku on kamala, mutta niin vain uusi arki alkaa asettua uomiinsa. Siv huomaa, että on itse asiassa metsän keskellä vapaampi kuin koskaan aiemmin.

Kirjan nykyhetkessä suuressa metsäyhtiössä työskentelevä Eva lähetetään Djupseleen ratkaisemaan viestintäkriisiä. Ympäristöaktivistit ovat köyttäneet itsensä metsäkoneeseen, kun luontoarvoltaan arvokkaassa metsässä on alkamassa hakkuu. Evalle paikkakunta on tuttu, sillä hän vietti siellä nuoruudessaan paljon aikaa isovanhempiensa luona. Nyt edellisestä visiitistä on kuitenkin kulunut jo aikaa, eikä Eva mielellään palaisi vanhoihin muistoihin. Hän suunnittelee viettävänsä paikkakunnalla niin lyhyen ajan kuin suinkin mahdollista, mutta eipä menneisyyttä tietenkään voi paeta. Jos ei nykyisyyttäkään: Evaa aletaan nimittäin uhkailla.

Ulrika Lagerlöfin valitsema aihe, metsät ja niiden suojelu versus hyötykäyttö, on yhtä ajankohtainen aihe lahden takana kuin täällä Suomessakin. Jälleen kerran sattuma saattoi kirjan käsiini oikeaan aikaan, sillä luin sitä samaan aikaan kun osallistuin työn puolesta Puijo Summitiin, ympäristöaiheiseen asiantuntijatapahtumaan. Metsä- ja maankäyttöasiat olivat myös siellä tapetilla. Ei metsäpolitiikasta sen enempää, mutta linkkaan kuitenkin Puijo Summitista ja sen ympäristödialogista kirjoittamaani juttuun. 

Keskustelun teemana oli Irti vastakkainasettelusta ja sama teema on myös Lagerlöfillä. Hän kuvaa, kuinka metsäkysymykset ovat olleet kiisteltyjä vuosikymmenten ajan. Norlannissa 1930-luvulla maanjako kuumentaa tunteita uudisasukkaiden levittäytyessä saamelaisten perinteisille maille. Taas kerran tuttua tarinaa myös Suomesta. 2020-luvulla metsistä keskustellaan taas - modernit metsäkoneet vain kaatavat metsää hurjalla vauhdilla metsureihin verrattuna. Mikä on oikein ja mikä väärin kun kaksi merkittävää arvoa, luontoarvot ja toisen omaisuuden kunnioittaminen törmäävät keskenään? Pelkkää mustaa ja valkeaa ei ole, väliin mahtuu monenlaisia sävyjä, sen Lägerlöf tuo hyvin esille.

Sain kustantajalta jo aiemmin Lakkasuon etukäteispainoksen, joka on oikolukematon. Tässä versiossa minua häiritsivät muutamat kielelliset asiat - toivon, että ne ovat lopullisesta versiosta siivoutuneet. Johtuuko alkuperäisversioista vai käännöksestä, en tiedä, mutta erityisesti 1930-luvun kieli takkuilee. "Det skulle kunna fungera" saattaa sopia 30-luvun ruotsiin, mutta "Se voisi toimia" ei sovi 30-luvun suomalaisen suuhun. Kuten ei 'sekoilu' ja muut vastaavat anakronistiset sanat. En myöskään keksi yhtään järkevää syytä, miksi kukaan haluaisi talvisessa pohjoisruotsalaisessa metsässä satuloida hevostaan, todennäköisemmin miehet valjastivat hevosensa reen eteen.

Tällaiset pienet lapsukset eivät toki pilaa kokonaisuutta, mutta tuovat tympeän sivumaun. Samaten kahden aikatason kerronta tuntui hivenen väkinäiseltä. Se, miten tasot liittyvät yhteen oli päivänselvää alusta alkaen. Olen ylipäänsä alkanut kyllästyä mekaaniseen useamman aikatason kerrontaan. Kyllä historiallinen tarina voi toimia yhdessäkin aikatasossa ja silti linkittyä uskottavasti nykypäivän lukijan kokemukseen. 

Evan osuudesta jäin vähän ulkokehälle, mutta Sivin tarina sykähdytti ihan aidosti. Nuoren tytön kasvutarina, varovaiset romanttiset haaveet, paineen alla tehdyt kovat päätökset ja ylipäänsä naisen rajallinen liikkumatila niin fyysisesti kuin henkisesti, moraalista puhumattakaan, oli kuvattu erinomaisesti. Tukkikämpän arjen elämänmenokin oli kiinnostavaa seurattavaa: silakkapullien, pannukakkujen ja muiden 30-luvun arkiruokien valmistus oli kuvattu niin elävästi, että aromit saattoi melkein tuntea nenässään. 

Lakkasuo aloittaa kolmiosaisen Metsän omat -kirjasarjan. En ehkä innostunut tästä niin paljon, että ilmoittautuisin välittömästi myös toisten osien lukijaksi. Etupäässä siksi, että olen lukenut monta erinomaista metsäaiheista kirjaa jo aiemmin, kuten vaikkapa Maria Turtschaninovin Suomaan ja Jenni Räinän Suo muistaa. Näihin verrattuna Lakkasuo ei tuonut aiheeseen paljon uutta. Mutta en toisaalta sulje poiskaan mahdollisuutta jatkaa sarjan parissa.  Mielenkiintoista nähdä, kuinka Lagerlöf kuljettaa sarjaa eteenpäin, selviääkö seuraavaksi Evan isän tarina?

Ulrika Lagerlöf: Lakkasuo (Hjortronmyren 2024)
Otava 2025
400 sivua
Käännös Kristiina Vaara