Maija Kajanto: Sitruunakevät

 

Tämän piti alun perin olla viimeinen osa supersuosittua, lukijoiden rakastamaa Kahvila Koivu -sarjaa. Vaan kuinkas sitten kävikään? Jatkoa on luvassa, onneksi. Loppuvuonna ilmestyy Kardemummajoulu.

Sekä sarjan pitämisen tiiviin mittaisena että toisaalta sen ikuisesti jatkamisen puolesta puhuu monta seikkaa. Lukijat janoavat ja toivovat lisää kuulumisia Pyhävirralta. Toisaalta miten säilyttää mielenkiinto, uskottavuus ja taso kirjasta toiseen?

Tätää taustaa vasten on melkoinen temppu, ettei Maija Kajanto pelkästään säilytä tasokkuutta, vaan nostaa sen aivan uudelle tasolle sarjan neljännessa osassa, Sitruunakeväässä. Kajannon tyyli tunnetaan kepeänä ja hauskana, mutta jo edellisessä Sahramisyksyssä oli nähtävissä haikeita sävyjä. Nämä sävyt vain voimistuvat nyt, sillä Krisse elää elämänsä surullisinta kevättä. Kajanto todellakin osoittaa osaavansa kirjoittaa myös vakavista ja kipeistä aiheista.

Menemättä sen enempää yksityiskohtiin, Krisse ja Tommi palaavat kotiin Pyhävirralle vuoden ulkomailla asumisen jälkeen. Tämä vuosi vain ei ole mennyt ihan niin kuin suunniteltu oli, eikä samaa voi sanoa myöskään kotiinpaluusta. Moni asia leijuu ilmassa: mikä on Kahvila Koivun kohtalo tulevaisuudessa, voiko Krisse palata entiseen työhönsä? Entä miten Tommin omakotitaloprojekti etenee, ja miksi Helmi-mummolla tuntuu olevan jotakin sitä vastaan?

Pidin kovasti kirjan surumielisestä sävystä. Krisse kulkee syvissä vesissä ja tummissa varjoissa, mutta mielestäni kirja osoittaa, että niissäkin on paljon kaikkea kaunista. Kaikki ylimääräinen hapertuu reunoilta pois ja katse kiinnittyy asioihin, joilla on sillä hetkellä merkitystä. Aluksi se voi olla pelkkä hengissä säilyminen, ja pikku hiljaa kuva laajenee muihinkin asioihin. Mitenkään kipua ja kärsimystä romantisoimatta, elämän kipukohdissa piilee myös mahdollisuus ihmisenä kasvuun.

Toki Pyhävirta ei olisi Pyhävirta, jos elämä olisi liian ankeaa. Krissellä on koko ajan ympärillään rakkaat läheiset ja ystävät, pakastimessa on aina pullaa ja Krissekin löytää itselleen mielekkään projektin, jossa pitää itsensä kiireisenä. Jos jonkun elämä pysähtyykin, niin Pyhävirralla elämänmeno ei pysähdy, vaan yhteisö kannattelee omiaan. 

Kaiken kaikkiaan Sitruunekeväässä on siis pienestä kirpeydestä huolimatta paljon lempeyttä ja lohtua. Kaihomielisyyttä ei kannata pelätä. Voisin hyvinkin kuvitella, että kirja voimaannuttaa erityisen paljon heitä, jotka käyvät läpi samantyyppisiä luopumisen aikoja kuin Krissekin. 

Tässä lohtukirja, jonka pariin haluaa palata uudestaankin, sään myös jo kirkastuessa.

Maija Kajanto: Sitruunakevät
WSOY 2024
256s.