Ina Mutikainen: Unohdus

Ina Mutikaisen Unohdus on eittämättä yksi erikoisimmista romaaneista, joita olen tänä vuonna lukenut. Kirja käsittelee, kuten nimestäkin voi päätellä, muistamista ja unohtamista. Onko onnellisempaa muistaa vai unohtaa? Entä unohtua?

Tarinan keskiössä on fiktiivinen sairaus, dissosiatiivinen hypodementia. Toisin kuin perinteisessä muistisairaudessa, tähän käänteiseen dementiaan sairastunut unohdetaan. Hänen oma muistinsa sen sijaan pelaa äärimmäisen hyvin.

Kirjassa, joka sijoittuu vuoteen 2009, on kaksi tarinalinjaa ja keskushenkilöä. Sonja opiskelee taidekorkeakoulussa ja valmistelee lopputyönään tekemäänsä elokuvaa. Hän on itse kotoisin Itä-Suomesta (asuinkuntani Siilinjärvi mainittu!) ja takana on vaikea lapsuus, kun taas hänen poikaystävänsä August on kasvanut Helsingissä suomenruotsalaisissa piireissä. Sonja tuntee itsensä usein joukkoon kuulumattomaksi.

Toinen keskushenkilö Elias puolestaan on tutkija, joka itsepintaisesti tutkii dissosiatiivista hypodementiaa. Oma tutkimusryhmä on kääntänyt kiistanalaiselle tutkimukselle selkänsä, joten Elias on hankkinut rahoituksen tutkimukselleen hämäräperäisistä venäläisistä lähteistä. Eräänä päivänä hänen yhteyshenkilönsä toimittaa Eliaksen luokse nuoren säikähtäneen pojan, Leon, joka oppii suomea hämmentävän nopeasti.

Mietin lukiessani, johtuuko romaanin ajoitus vuoteen 2009 kenties siitä, että teosta on alettu kirjoittaa ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan. Venäläinen tutkimusrahoitus on kirjassa hämäräperäistä, mutta nykyaikaan sijoitetussa tarinassa se olisi tulenarkuudessaan ihan omaa luokkaansa. Olipa niin tai näin, tuntui suorastaan oudolta, jopa nostalgiselta, lukea pitkästä aikaa kirjallisuutta, jossa viitataan toistuvasti venäläisiin klassikoihin kuten Dostojevskiin ja Tolstoihin ja pohditaan venäläistä kansanluonnetta jostakin muustakin näkökulmasta kuin ihmetellen heidän vallan- ja murhanhimoista haluaan vallata muiden maiden alueita.

Teos sisältää kirjallisuusklassikkojen lisäksi paljon viittauksia elokuvataiteeseen ja valokuvaukseen. Kirjan sävy onkin läpeensä akateeminen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että se olisi paperinmakuinen. Kahden näkökulmahahmon vuorottelu toimii hyvin, välillä tekstiä elävöittävät äänitteen litteroinnit ja asiakirjamerkinnät. Kiinnostavia olivat myös viittaukset inkerinsuomalaisten lasten pakkopalautuksiin välirauhan jälkeen. Tätä teemaa olisi ehkä voinut vielä syventää ja hyödyntää enemmänkin.

Lukemisen jälkeen tunnelmani kirjan suhteen on kahtalainen. Teema huomioon ottaen voisin ironisesti todeta, että vaikka viihdyin lukemisen parissa erinomaisesti, unohdin välillä kirjan useaksi päiväksi ja siksi lukeminen kesti aika pitkään. Toisaalta kirja yhdisti taitavasti niin tiede- kuin taidemaailmaa ja herätti pohtimaan aika perustavanlaatuisiakin kysymyksiä. Epäilemättä teos kestäisi kepeästi toisen lukukerran heti perään ja varmasti tekstistä löytyisi silloin uusia merkityksiä ja ajatuksen silmuja.

Vaikka oma keskittymiseni herpaili (= heittelehti, taisin keksiä uuden sanan!), on Unohdus hieno ja esikoisromaaniksi erittäin korkeatasoinen teos. 

Luulen, että tulen kyllä muistamaan kirjan omintakeisen tunnelman pitkään.

Ina Mutikainen: Unohdus
Otava 2024
319s.