Emma Hamberg: Au revoir ja näkemiin, Agneta

Onko täydellistä kirjaa olemassa?

Vaikka olen kirjoittanut kirja-arvioita pian 15 vuotta, en osaa tuohon kysymykseen vastata. Sen sijaan tiedän, että täydellisiä lukukokemuksia on olemassa.

Ja sellainen oli mitä suurimmassa määrin Emma Hambergin Au revoir ja näkemiin, Agneta. Jos minun pitäisi nyt äkkiseltään valita, minkä kirjan miljööseen sukeltaisin tosielämässä, jos sellainen olisi mahdollista, valitsisin epäröimättä Hambergin luoman provencelaisen pikkukylän ja sen vanhan luostarin puutarhan. Pidin valtavasti kirjailijan edellisestä teoksesta J'me appelle Agnetasta, joten odotukseni Agnetan tarinan jatkolle olivat korkealla. Ja sain, mitä kaipasin, ja vielä vähän enemmänkin.

Jokin minua pikkuisen dekadentissa kirjamaailmassa kiehtoo. Tästähän kirjoitin muuten edellisenkin kirjan, Maija Laura Kauhasen Ihmeköynnöksen kohdalla. Mutta siinä, missä Kauhasen kirjoitukset saivat minut yskähtelemään ja herättivät aika ristiriitaisiakin tunteita, Agnetan dekadenssista nautin. Tämän, täysin epätieteellisen otannan perusteella sanoisin, että paheellisuuteni raja menee jossakin viininlipittämisen, liiallisen juustonsyönnin sekä ranskalaisen baarinpitäjän kanssa heilastelun ja polyamorian, bilehuumeiden, ja tummien miesten esineellistämisen välillä. Edellinen: well done, jälkimmäinen: voi apua! 

Ei Au revoir ja näkemiin, Agneta suinkaan pelkkää auringonpaistetta ja rappioromantiikkaa ole. Itse asiassa kirja on yllättävänkin synkkä, tai ainakin surumielinen. Ei siitä syystä, mikä on ilmeisin, nimittäin yhden keskeisen henkilön kuoleman takia, vaan siksi, mitä tästä seuraa Agnetan elämään. Paitsi pientä turmiollisuutta, toukokuun kirjat näyttävätkin heittävän tielleni myös kuoleman käsittelyä, olihan myös Maija Kajannon Sitruunakevään yksi keskeinen teema läheisen kuolemasta toipuminen. 

Olen tykännyt aina kovasti kaikesta sellaisesta kulttuurista, joka itkettää ja naurattaa yhtä aikaa, yhdistelee iloa ja surua, valoja ja varjoja. Sillä sellaistahan elämä todellisuudessakin on. Ehkä juuri tämän takia Emma Hamberg tuntuu kirjoittavan tällä hetkellä sieluni säveliä. Eikä pahaa tee sekään, että kirjailija koettelee keski-ikäisen ruotsalaisen virkanaisen kahleita tarmolla  kolisuttelevan Agnetan kautta totutun ja sovinnaisen rajoja. 

En tiedä, onko rajat luotu rikottavaksi, mutta voihan tyhmiä rajoja ainakin vähän venytellä.

Jos ajatus provencelaisesta pikkukylästä persoonallisine asukkaineen sekä keski-ikäisen ihmisen oppimismatka itseen kuulostaa sinusta hurmaavalta, on tämä sinun kirjasi (kannattaa tosin aloittaa ensimmäisestä romaanista). 

Tosin sellainen pieni varoituksen sana, että en ole kuumaan himoinnut yhtä paljon erilaisia juustoja kuin tätä kirjaa lukiessani!

Emma Hamberg: Au revoir ja näkemiin, Agneta (Au revoir Agneta 2023)
WSOY 2024
Suomentanut Saara Kurkela
n.350s.