Petteri Kilpinen: Irtiotto

 

Tämä kirja herätti heti ilmestyessään vuoden alussa mielenkiintoni. Kiitettävästi mediahuomiotakin saaneessa kirjassa Petteri Kilpinen kertoo elämänmuutoksestaan: kuinka hän irtisanoutui unelmatyöstä saadakseen lisää aikaa perheelle ja juoksemiselle. Kilpinen lähtee viisikymppisenä tavoittelemaan nuoruutensa haavetta maratonin juoksemisesta alle kolmen tunnin loppuaikaan. 

Kirja kiinnosti minua eritoten siksi, että omissakin ajatuksissani oli alkanut muotoutua ajatus, tai pikemminkin tarve, muutokselle. Ei juoksemisen suhteen, jota en harrasta, vaan työelämän. Ehkä alitajuisestikin kirjaan tarttuminen jäi kuitenkin hetkeen, jolloin oma ajatusprosessi oli jo valmis, ja päätös opintovapaalle jäämisestä vuodeksi tehty.

Muistan, että kirjan ilmestymisen aikaan luin myös joitakin kriittisiä huomioita Irtiotosta. Ne taisivat olla lähinnä omassa somekuplassani, sillä nyt kun aloin googlaamaan linkkejä, löysin tähän hätään vain tämän Sanna Puhdon kirjoituksen Kotiliedestä.

Joka tapauksessa seuraamani keskustelun pointti oli juurikin se, että Kilpisen valkoisena, suomalaisena, koulutettuna ja hyvätuloisena miehenä on varsin helppoa tehdä "irtiotto". Myös itse irtioton suuruus kyseenalaistettiin, sillä se ei tässä tapauksessa tarkoittanut täydellistä irtautumista työelämästä, luottamustehtävistä tai hallituspaikoista.

On totta, että pienituloisen yksinhuoltajan on huomattavasti vaikeampaa, usein käytännössä mahdotonta, tehdä irtiottoja työelämästä, olipa tilanne mikä tahansa. Olen miettinyt asiaa omankin opintovapaani yhteydessä. On hienoa, että Suomessa on aikuiskoulututuki, joka mahdollistaa opiskelut ja osaamisen päivittämisen kohtuullisella kuukausitulolla. Siitä huolimatta tulot tippuvat sen verran, ettei kaikilla ole taloudellista puskuria, eikä mahdollisuutta tehdä tällaista "sijoitusta" tulevaisuuteen, kuten itse sen koen.

Sekin on totta, että Kilpisen on maratoneille treenatessaan tarvinnut viiden lapsen isänä vastata todennäköisesti huomattavasti harvemmin "mutta kuka hoitaa lapset" -kysymyksiin kuin mitä hänen vaimonsa on joutunut tekemään. Tosin tuohon Puhdon kirjoitukseen on pakko kommentoida, että kirjasta selviää myös Kilpisen vaimon osallistuneen maratoneille. Kyse ei kuitenkaan ole yksittäisen perheen, tässä tapauksessa ilmeisesti suorastaan pöyristyttävän reippaan ja tehokkaan, valinnoista, vaan keskimääräisyyksistä. Tiedämmehän, että edelleen suomalaisissa kodeissa lasten- ja kodinhoito jää useammin naisten kuin miesten harteille.

Irtiotto kannattaa lukea, tai omassa tapauksessani kuunnella, ennen kaikkea motivaatiokirjana muutoksesta. Sillä sitä se on. Kilpinen halunnee kirjassa myös muistuttaa, että yksi radikaali ratkaisu, tässä tapauksessa irtisanoutuminen, ei vielä tarkoita syvällistä muutosta, vaikka se sitä ulkoisesti onkin. Lopullinen muutos on pitkän ajan prosessi, sarja pieniä päätöksiä ja muutoksia, joista ajan kuluessa tulee uusi tapa.

Luulen, että aika monen on helppo samaistua Kilpisen kuvaukseen turhauttavista palavereista, joiden merkitystä osallistujan on vaikea ymmärtää. Uutiset kertovat, että koronan jälkimainingeissa yhä useampi on vaihtanut työpaikkaa tai -alaa. Huomattavasti harvempi eläytyy täydellisesti Kilpisen juoksuinnostukseen.

Itse en nimittäin ainakaan ole yhtään juoksuihminen. Olisi kyllä kiva olla. Olisihan se hienoa olla yksi niistä, jotka hinkuvat juoksulenkille päivittäin, olipa sää sitten millainen tahansa. Se, että Kilpinen pystyi vielä keski-iässä luomaan itselleen tällaisen rutiinin ja tien terveelliseen elämäntapaan ja hyvinvointiin on todella hieno asia. Hatunnoston arvoinen on myös hänen maratonhistoriansa.

Siksi, vaikka tavallaan tavoitteellisen urheilijan mielenlaatua ymmärränkin, Kilpisen harmitus jatkuvasta Bostonin maratonin rajasta jäämisestä tai maratonilla epäonnistumisesta tuntuu melkoiselta vinkumiselta. Mieshän on terve, kovassa kunnossa ja pääsee toteuttamaan unelmiaan ja juoksee vieläpä maaliin asti, mikä käsittääkseni ei maratonilla ole suinkaan itsestään selvää!

Kesti jonkin aikaa, ennen kuin oivalsin, että puhuessaan juoksemisesta Kilpinen puhuukin itsestään. Työelämän suorituskeskeisyys löysi uuden kanavan juoksemisessa. Olikin niin, että ulkoinen muutos ei todellakaan ollut vielä kypsynyt sisäiseksi.

Kilpinen puhuukin varsin ratkirehellisesti tuntemuksistaan ja ajatuksistaan, itseään sen kummemmin säästelemättä. Tätä pohdintaa ja tunteiden, toiveiden sekä pelkojen peilaamista olisin mielelläni kuunnellut vielä enemmänkin. Sen sijaan muutaman juoksuteknisen nyanssin olisin saattanut tiivistää lopullisesta versiosta pois ja jättää Näin valmistaudut maratonille -opaskirjaa varten, jonka kirjailija kai hyvin voisi myös kirjoittaa. 

Kaiken kaikkiaan huomaan, että Irtiottoja herätti kompaktiin sivumääräänsä nähden paljon ajatuksia. Lukuhetkikin oli eittämättä otollinen. Arvostan kirjailijan heittäytymistä, en niinkään ammatillisen irtioton tai juoksuharrastuksen suhteen, vaan tuntojensa tulkitsijana. Kilpinen kuvaa myös vähemmän kunniakkaat hetket. Ja vaikka kuinka sanotaan, että menestys syntyy epäonnistumisista, aika harva niitä kuitenkaan lopulta haluaa enää menestyksen myötä muistella.

 

Petteri Kilpinen: Irtiotto
Tuuma-kustannus 2022
Äänikirjan kesto 6h 11min
Lukija Jussi Puhakka