Marja-Leena Tiainen: Sydänystäväni Kirsti


 
 
Sirkka on kuusikymppinen, itäsuomalaisessa pikkukunnassa asuva pankkivirkailija, jonka elämä pyörii tutuiksi muodostuneissa ympyröissä. Työt, postinjakajana työskentelevä aviomies, lapset, joista kaksi vanhinta on jo lentänyt pesästä ja nuorinkin lähdössä armeijaan. Palvelutalossa asuu äiti, jolta ei juuri kiitoksen sanoja heru, mutta uskollisesti Sirkka häntä käy hoitamassa ja tapaamassa. Vapaa-aikaan tuo sisältöä puutarhanhoito, vapaaehtoisvuorot paikkakunnan pesäpallojoukkueen kotiotteluissa sekä ennen kaikkea sydänystävä Kirsti, jonka kanssa matkustellaan ja jaetaan ilot ja surut viinipullon ja juustotarjottimen äärellä.

Kun Kirsti yllättäen kuolee, putoaa Sirkan elämältä pohja pois. Lapset ovat omillaan, mies innostuu vain kalastamisesta, eikä Sirkalla ole enää ketään, jolle uskoutua. Ja uskoutumista olisi, sillä Sirkan omassakin perheessä riittää mullistuksia. Pahinta ehkä kuitenkin on, ettei lähipiiri oikein ymmärrä tai sulata sitä, kuinka koville ystävän kuolema ottaa. Leskeksi jäänyt Veikkokin ihmettelee, miksi Sirkka vierailee hänen puolisonsa haudalla monta kertaa päivässä.

Kirja kertoo surusta ja masennuksesta, mutta ennen kaikkea ihan tavallisesta elämästä. Sirkan elämäntapa tuntuu savolaisen pikkukylän kasvatin näkövinkkelistä katsottuna yhtä aikaa niin tutulta ja kuitenkin vieraalta. Pystyisin ihan pikamiettimisellä nimeämään useammankin tällaisen tuntemani henkilön vanhempieni sukupolvesta.

Tuttuuden tunteen lisäksi on kuitenkin myös paljon vieraannuttavaa. Sirkka vaikuttaa välillä, luvalla sanoen, aika ikävältä tyypiltä. Mikä tosin on ehkä epäreilua sanoa henkilöstä, joka kärsii surusta, alakulosta ja masennuksesta. Mielenkiintoinen on myös Sirkan ja hänen äitinsä suhde. Kuinka helposti negatiivisuus, motkotus ja pessimismi siirtyvät sukupolvelta toiselle? Jos itse ei ole saanut positiivista palautetta, ei ole helppoa antaa sitä toisillekaan.

Vaikka kirjan aihepiiri on vakava, ei romaani ole lainkaan raskas luettava. Tiaisen kieli on erinomaisen soljuvaa ja helppolukuista. Ihan tuikitavallisen arjen kuvauksessa on jotakin viehättävää. Mietin, mikä termi sitä kuvaisi parhaiten ja mieleeni nousi heti: kotikatumainen. Onko se pahasti sanottu romaanista? Toivottavasti ei, sillä tarkoitan sitä kaikessa hyvässä merkityksessä. Aivan niin kuin menneiden vuosikymmenten Kotikatu-sarjan, myös Sydänystäväni Kirstin viehätys perustuu samaistuttaviin henkilöhahmoihin ja arjen kuvaukseen sekä vaivattomuuteen. Kirjaa on niin helppo lukea, että alaa tuntematon voisi kuvitella sisällön olevan heppoinen tai yksiulotteinen. Näin ei kuitenkaan ole. Vain taitavimmat kirjoittajat saavat tekstin rullaamaan vaivattomasti, olipa aihe mikä tahansa.

On tässä romaanissa myös valoa. Kuvaavaa onkin, että jos Sirkan synkimmät hetket osuvat pimeään vuodenaikaan, tähän, jota juuri elämme, hän huomaa heräävänsä eloon uudelleen heinäkuisessa Lapin kirkkaudessa. Loppuosassa kuvataankin Tenon luonnon ja lohenpyynnin viehätystä niin elävästi, että melkein tuntuu kuin olisin käväissyt pikalomalla.

Marja-Leena Tiainen: Sydänystäväni Kirsti
Icasos 2020
279s.
Arvostelukappale

Kommentit

  1. Huomaan joskus kaipaavani hiljaiseloa ja rutiineja tässä työ-/perhehärdellissä. Mieluiten poissa pääkaupunkiseudulla, luonnonläheisessä ja hiljaisessa ympäristössä, pienissä ympyröissä... ja sitten en kai kuitenkaan. Kuten kirjassa kuvataan, saattaa moni asia jäädä vain yhden tukipylvään varaan.
    Minäkin muuten tiedän useamman (usein vanhemman sukupolven edustajan), joiden elämä näyttää hyvin Sirkkamaiselta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kulttuuri kukoistaa -Arja liitti tämän romaanin hyvin normicoreen kuuluvaksi. Termi oli minulle ennestään outo, mutta tottahan se on, että kaikki tavallinen ja arkinen tuntuu tänä poikkeuksellisena vuonna ihan virkistävältä ja onhan kaikenlainen kotoilu ollut pitkään trendi muutenkin. Itse tosin kuulun siihen koulukuntaan, jonka niskakarvat nousevat pystyyn, jos arki on normitettu niin tarkasti, että ihminen jää tapojensa vangiksi. Mutta toisaalta eihän se välttämättä niin ole, tosi elämän Sirkat ovat ehkä hyvinkin tyytyväisiää, vaikka omaan silmään puistattaakin.

      Poista
  2. Olipas Kirsti hurjan tärkeä ihminen tälle päähenkilölle. En koe kovin realistiseksi, tai ainakaan samaistuttavaksi, olisi aivan eri asia jos kyseessä olisi vaikka oma vanhempi sisarus, puoliso, oma lapsi joka menehtyy. Nyt en kaipaa näin surullista lukemista, vaikka jotain Tiaiselta olen aiemmin lukenut ja pitänytkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hauska, että poimit tämän asian esille, sillä siitä syntyy keskeinen jännite kirjassa, kun lähiympäristö kaukaisemmista tuttavista puhumattakaan ei oikein ymmärrä sitä, miksi Sirkka ottaa Kirstin kuoleman niin raskaaksi. Onko masennus lähtöisin ystävän kuolemasta vai pikemminkin laukaiseeko menetys jotakin kauempaa kumpuavaa, se jää lukijan tulkittavaksi.

      Poista
  3. Olipa kaunis ja kiinnostava kirjoitus tästä kirjasta, jonka haluan ehdottomasti lukea. Olen melko eristäytynyt ihminen ja luonteeltani hyvin "uskollinen" eli koen voimakkaasti suunnilleen kaikki ihmissuhteeni. Tosin hyvin läheisiä ei monia ole, mutta ymmärrän tuon rakkaan ystävän kaipaamaan jäämisen. Minulla on muutama sellainen ystävä itsellänikin, että olisi ihan kammottavaa jos heitä ei enää olisi. Osin siksikin, että se korostaisi omaa yksinäisyyttäni (joka siis on valittua, ei pakon alla eli minulle yksinäisyys tarkoittaa nyt positiivista piirrettä).

    "Arkisissa" kirjoissa on oma lumonsa ja taikansa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kun kiinnostuit! Kuvaat ystävyyttä kauniisti ja luulen, että pystyt hyvin eläytymään kaikkeen siihen, mitä ystävän menettäminen nostaa pintaan Sirkalla.

      Poista

Lähetä kommentti