Leena Lehtolainen: Jälkikaiku

Jos saisin koota fiktiivisistä hahmoista ympärilleni tyttökaveriporukan, se voisi olla esimerkiksi tällainen: Elizabeth Bennet, Lorelei Gilmore ja vanhin ja rakkain lapsuudenystäväni, Maria Kallio. Siihen kun lisätään vielä yksi Amma Savosta hilirimpsis, niin minkähänlaiset illanistujaiset saataisiin aikaiseksi? :)

Tämä kaikki jää arvailujen varaan, mutta onneksi useimpina vuosina, yleensä näin elokuussa, kohtaan lapsuudenkaverini jälleen. Olen lukenut Maria Kallio -kirjoja (ja myös muuta Leena Lehtolaisen tuotantoa) jo yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Ensikohtaamisemme tapahtui Kuolemanspiraalissa, joka julkaistiin vuonna 1997. Ja kas, vastikään ilmestyneessä, 15. Maria Kallio -romaanissa liikutaan myös näissä tutuissa taitoluistelupiireissä.

Taitoluistelu ei kuitenkaan ole tarinan keskiössä. Leena Lehtolainen on mielestäni aina ollut poikkeuksellisen lahjakas käsittelemään asioita, jotka joko a) ovat hyvin ajassa kiinni tai b) ovat sitä lähitulevaisuudessa. Tällä kertaa käsitellään muun muassa turvapaikanhakijoiden ja transnuorten elämää. Myös vanhemmuuden, luopumisen ja irtipäästämisen tematiikka on kirjassa vahvasti läsnä. Vaikka kuinka haluaisi, äiti tai isä ei voi koskaan täysin suojella lastaan, eikä ymmärtää kaikkea, mitä seuraava sukupolvi joutuu kokemaan.

Tietty haikeus sopii syksyyn hyvin. Myös tarina rullaa ja imaisee mukaansa. Maria osastoineen joutuu selvittämään nuoren maahanmuuttajan murhaa. Työskentelyä häiritsee kiusallinen nettitrolli, joka tuntuu ottaneen Marina työtovereineen erityiseksi silmätikukseen. Ennen kaikkea heidän aiemmin tutkimansa, turvapaikanhakijan tekemä raiskaus kuumentaa tunteina niin lehdistössä, suuren yleisön keskuudessa kuin myös poliisilaitoksen sisällä.

Asiat eivät ole helppoja, eivätkä mustavalkoisia. Vaikka Maria yrittää työskennellä ennakkoluuloista vapaana, huomaa hän välillä syyllistyvänsä siihen itsekin. Paineet saada rikokset ratkaistua ja oikeus edes jollakin tapaa toteutumaan ovat kovat. Maria on väsynyt, eikä tilannetta helpota ollenkaan se, että nettihyökkäykset onnistuvat kuin onnistuvatkin menemään ihon alle ja puhkaisemaan myös yksityisyyden rajan. 

Jälkikaiussa toimii oikeastaan kaikki. Salaisuuksien verhot heilahtelevat sopivasti, välillä peittäen, välillä paljastaen. Poliisin arki ja siihen sekoittuva siviilielämä vuorottelevat sopivassa suhteessa. Objektiivisesti arvioituna romaanissa on jonkin verran toistoa, joten pienellä tiivistämisellä tarina olisi ollut napakampi ja vieläkin parempi. Subjektiivisella tasolla olen kuitenkin iloinen siitä, että tarina oli mukavan muhkea, lähes 400-sivuinen. 

Sitä enemmän aikaa sain viettää Marian, Koivun, Puupposen ja muiden tuttujen kavereiden seurassa.

Leena Lehtolainen: Jälkikaiku
Tammi 2020
395s.