Mari Frisk: Neliöjuuri
Äitiys ja perheen perustaminen on ollut yksi vähiten problemaattisista asioista elämässäni. Huom. ei siis välttämättä yksinkertainen, helppo tai ongelmaton, mutta kuitenkin aina luonnollinen osa elämää. Siksi olen seurannutkin perheen perustamiseen ja lapsikatoon liittyvää keskustelua paikoitellen hämmentyneenä. Olen pitänyt itseäni hyvinkin harkitsevaisena järki-ihmisenä, mutta perheen perustamista en aikoinaan osannut niin monelta kantilta fundeerata kuin nykyään on tapana.
Tähän ongelmavyyhtiin iskee Mari Friskin Neliöjuuri. Viime aikoina on tuntunut ilmestyvän useitakin kotimaisia romaaneja, joissa perinteinen parisuhde- tai ydinperhemalli haastetaan huumorin ja chick litin keinoin. Tästä oivana esimerkkinä Riikka Suomisen Suhteellisen vapaata, joka paneutui ansiokkaasti avoimeen suhteeseen.
Friskin kirja puolestaan kertoo identtisistä kaksosista, joista toinen, Kati, haluaa lapsen ja sisko Sonja taas ei. Sama pätee heidän puolisoihinsa. Katin mies Juha ei halua biologista lasta, kun taas hänen lankonsa Fransin biologinen kello tikittää. Koska siskokset jakavat muutenkin lähes kaiken elämässään, mikseivät myös lasta? Eikö lapsen etu olisi alusta lähtien saada neljä rakastavaa vanhempaa kahden sijasta? Ja eivätkö vanhempien parisuhteet voisi paremmin, kun ruuhkavuosien taakkaa olisi jakamassa useampi ihminen? Pisteenä iin päälle kaksoset saavat yllätysperintönä huvilan, jossa on hyvin tilaa isommallekin perheelle.
Syntyy apilaperhejärjestely, joka saa vanhan liiton neuvolatädin kakostelemaan. Ihan ongelmatonta ei perheen perustaminen ole tosin asianosaisillekaan. Koti-inseminaatio ei ole ihan perinteisimpiä pariskuntien illanviettotapoja ja miten pidetään mustasukkaisuus aisoissa silloin kun biologisten vanhempien hormonit alkavat valmistaa tulevia vanhempia elämänmuutokseen? Säästytäänkö mustasukkaisuudelta? Kuinka lapselle saadaan valittua nimi, kun neljällä vanhemmalla on kullakin omat suosikkinsa? Kuka saa olla äiti, kuka mamma?
Frisk kirjoittaa hauskasti ja raisulla otteella. Hahmot ovat juuri sopivalla tavalla tavallisia ja haavoittuvaisia, mutta itsekkäitä ja ärsyttäviä. Tyrskähdin kirjaa lukiessani muutamaan kertaan ääneen, siitäkin huolimatta, että huomasin jo hieman olevani kohderyhmän ulkopuolella. Omista raskaus- ja vauva-ajoista on jo sen verran aikaa, että kaikki alkaa painua onnellisen, vaaleanpunaisen unohduksen usvan alle.
Niille lukijoille, joille aihepiiri on ajankohtaisempi, kirja kuka ties tarjoaa kaivattua vertaistukea ja terapiaa. Toisaalta mietin sitäkin, että kaikista herkimmät ja perheenperustamisen mielekkyyden kanssa tosissaan kipuilevat voivat kokea kirjan myös toisin, sen verran uskaliaasti kirjailija irrottelee ja karnevalisoi sinänsä vakavan teeman ympärillä. Ehkä kuitenkin kaiken yllä lepäävä johtoajatus on ennen kaikkea lohdullinen: päädytpä millaiseen ratkaisuun tahansa, kaikkea et voi laskea ja ennakoida elämässäsi kuitenkaan.
Tällaisen tietoisesti perustetun, heteriparien keskenään muodostaman perhekompeksin ajatus on mielenkiintoinen, eikä täysin tuulesta temmattu. Järjestelyn haasteet ja riskit tulevat kirjassa hyvin esille, mutta kirjaa lukiessa mieleen tuli myös se, miten rajoittunut kuvamme perheestä onkaan. Lukemattomissa perheissä vietetään uusperhe-elämää ihan onnistuneesti, mutta ajatus siitä, että perhe perustettaisiin jo lähtökohtaisesti kollektiivisesti, se onkin varsin vähän käsitelty aihe.
Siinäkin mielessä Neliöjuuri on hyvinkin tutustumisen arvoinen teos.
Mari Frisk: Neliöjuuri
Myllylahti 2020
264s.
Arvostelukappale
Hmm, mietin että ehkä lapsen ”hankkimista” pohditaan nykyään enemmän myös siksi, että vanhemmuutta (ja siis etenkin äitiyttä) ei pidetä enää ainoana oikeana tienä aikuisuuteen ja aikuisena olemiseen. Eli muunkinlaiset elämäntavat ja perhemuodot sallitaan, vaikka räikeimmistä nettikeskusteluista voisi toisin päätellä (esim. lapsettomuus ja itsekkyys liitetään yllättävän usein yhteen). Itsekin elin sellaisessa ilmapiirissä, jossa (lapsi)perheen perustaminen oli lähinnä normi eli niitä lapsia nyt vain kuuluisi haluta ja ”tehdä” jossain elämänvaiheessa. Itse en noita haluja koskaan tuntenut ja tuo normi ahdisti. Minusta on hienoa, että tätäkin normia kyseenalaistetaan ja pohditaan, miten sen elämänsä oikeasti haluaa elää ja kuuluuko siihen lapsia vai ei. Lapsia kun ei voi palauttaa, jos ei kyseinen elämä nappaakaan.
VastaaPoistaTämä voisi olla kiinnostava kirja lukea, laittelen nimen korvan taakse!
Lue tämä ihmeessä, olisi mielenkiintoista kuulla, mitä pidit. Luulen nimittäin, että tämä jakaa mielipiteitä.
PoistaVapaaehtoisesti lapsettomathan monesti ovat pohtineet asiaa hyvin ja monesta näkökulmasta.
Tässä kirjassa näkökulma ehkä on enemmän sellainen, että lapsiasiaa ei ole tullut pohtineeksi, ennen kuin aihe yhtä äkkiä pompsahtaa ajankohtaiseksi. Ja tragedia sekä komiikka syntyy siitä, että esimerkiksi pariskunta ei ole keskustellut asiasta keskenään vaan olettanut toisen olevan samoilla linjoilla.
Itse olen vapaaehtoisesti lapseton, mutta luen silti parhaillaan tätä kirjaa, nyt noin 2/3 takana. Minua tässä kiinnosti nimenomaan tuo normaalista poikkeava lähtökohta perheen perustamiseen. Rinnastettavissa hieman ehkä siihen, että luen sateenkaarikirjallisuutta vaikka olen umpihetero, eli ihan silkasta mielenkiinnosta johonkin, mitä en itse ole.
VastaaPoistaOlisin toivonut, että kirja olisi pikkaisen vähemmän viihteellinen.
Onkin kiinnostava lukea, millaiset fiilikset sinulla tästä kirjasta syntyvät lapsettoman näkökulmasta. Minäkin koin olevani hieman kohderyhmästä syrjässä, koska omasta perheenperustamisesta on jo sen verran aikaa.
PoistaIt takes a village to raise a child on mielestäni hieno ajatus, vaikka saman nimistä Hillary Clintonin kirjaa en olekaan lukenut. Siihen nähden neljä vanhempaa lapselle vaikuttaa loistavalta konseptilta, mutta käytännössä varmastikin haasteellista toteuttaa.
VastaaPoistaKoska oma kuvioni on ollut hyvin tavallinen: yksi aviomies, jonka kanssa kaksi lasta, en ole pohtinut muita mahdollisia kuvioita itselleni. En ikinä myöskään miettinyt, etten haluaisi lapsia, vaan ennemminkin olisin halunnut enemmänkin, mutta silloin olisi pitänyt löytää lasten isä aikaisemmin. Lapsilleni olisin suonut vielä useampia läheisiä aikuisia, mutta jo muutamista sukulaisista ja kummeista olen kiitollinen.
Eräs ystäväni visioi aikoinaan, että eläkeläisenä hän perustaa naiskommuunin ja se oli mielestäni loistava idea. Silloin tosin olimme molemmat sinkkuja ja oletimme olevamme myös eläkkeelläkin, mutta toisin kävi. Siihen ratkaisuun uskon jotenkin enemmän kuin tähän neliöjuureen. Mutta erilaiset kuviot toimivat eri ihmisillä ja hyvä, että nykyään ihmiset voivat helpommin rakentaa itselleen sopivia malleja. Kirja taitaa minulta jäädä lukematta, kun kuulun jo siihen porukkaan, että seuraavaksi haikailen lastenlapsia, jotka tietenkään eivät ollenkaan ole minun päätettävissä tai patistettavissa.
Minulla myös perheenperustamiseen liittyvät pohdinnat tuntuvat jo aika kaukaisilta. Oikeastaan se tulikin itselleni vähän yllätyksenä, kun kuitenkin vasta alakouluikäisten äiti olen.
PoistaLuulen, että kenelle aihe on ajankohtaisempi, voi kirja avautua eri tavoilla.
Tuo kommuuniajatus on hauska ja ehkä myös aika toimiva. Minna Lindgrenin kirjoissahan tätä on hauskasti käsitelty!
Hei, tässähän kerrotaan järjestelystä, josta en ole aiemmin kuullut! Luulin apilaperheiden olevan vain homo-ja lesboparien perheitä. Kuulostaa raikkaalta, mutta en ryntää lukemaan tätä ensimmäisenä, kun aihe ei ole itselle niin ajankohtainen. Katsoin kyllä tv:stä reality-sarjaa Lapsi tuntemattoman kanssa, mikä ei ollut niin huono kuin nimi antaa ymmärtää. Neuvolan tädin ammatti on suuressa muutoksessa, eipä siinä taida pärjätä, jos on kovin räsäsläinen.
VastaaPoistaAika harvinaisesta asiasta taitaa ollakin kyse, en tiedä, onko tällaisia järjestelyjä oikeasti olemassa. Toisaalta, miksipä ei, jos käytännön arki sujuu ja lapsi saa elää rakkaudellisessa ilmapiirissä. Uusperheiden myötähän erilaisia perhemalleja on niin paljon, että luulen neuvolan työntekijöidenkin hätkähtävän aika harvoin nykyään. 😊
PoistaAloitin tätä hiljattain, mutta kirja jäi kesken. Aihe ei ole minulle ajankohtainen, ja kokeilin kirjaa silkasta uteliaisuudesta. Käsittelytapa tosiaan oli sen verran railakas, etten jaksanut kirjaa alkua pidemmälle. On kuitenkin ihan virkistävää, että kirjallisuudessa näkyy muutakin kuin sitä perinteistä ydinperhettä, ja asioiden kärjistys saattaa olla osalle lukijoista aivan sopiva lähestymistapa, joka laittaa ajattelemaan asioita eri näkökulmasta.
VastaaPoistaUskoakseni käsittelytapa jakaa mielipiteitä. Jos aihe on itselle kovin kipeä tai ajankohtainen, saattaa jopa närkästyttää. Onkin mielenkiintoista kuulla toisten lukijoiden kokemuksia kirjasta. Tämän voi kokea monella lailla.
PoistaMinä en tällä hetkellä ole pahemmin kiinnostunut vauvapohdinnoista, kun lähinnä mietityttää kuopuksen alkava esimurrosikä :)
VastaaPoistaKiva kuitenkin, kun käsitellään monelta eri kantilta ja monenlaisia järjestelyjä.
Pienten lasten äitinä kirja on todella hauska ja mukaansatempaava, sainpa useita naurukohtauksiakin niin osuvista ilmaisuista! Isovanhempien asuessa kaukana ja vailla arjessa mukana olevia muita aikuisia, varsinkin perinteistä ydinperheen asumismallia on todella alkanut kyseenalaistamaan. Soisi, että lapsilla olisi paljon enemmänkin turvallisia aikuisia ympärillään ja vanhemmilla taakan jakajia, tasavertaisia keskustelukumppaneita. Kommuuniratkaisutkin yleistymään päin varmasti, eikä ihme.
VastaaPoista