Elokuva: Yösyöttö

Moni osannee samaistua Petteri Summasen esittämän Antti Pasasen tuntemuksiin.

Antti Pasanen on minulle melkoisen tärkeä hahmo. Olen lukenut Eve Hietamiehen kirjoja samaa tahtia omien lasten, ja oman vanhemmuuden kasvaessa ja ikääntyessä. Yösyöttö-romaania lukiessa nauroin ääneen vedet silmissä, huumori natsasi äärimmäisen hyvin silloiseen univajeiseen ja kakkavaipantuoksuiseen arkeeni.

Odotukset romaanin filmatisoinnin suhteen olivat kovat. Hietamies kirjoittaa varsin elokuvamaisella otteella, kepeästi ja mukaansatempaavasti, joten en epäillyt hetkeäkään, etteikö kirja taipuisi elokuvasovitukseen. Ennakkoon minua häiritsi oikeastaan vain se, että Antti Pasanen on mielessäni muovautunut prikulleen Antti Virmavirran näköiseksi, mutta elokuvan pääroolissa nähdään Petteri Summanen. Summanen tekee kuitenkin roolissaan kelpo suorituksen, vaikka ei aivan onnistukaan kiilamaan pääni sisäistä Virmavirta-mielikuvaa syrjään.

Elokuvan on ohjannut Marja Pyykkö ja käsikirjoituksesta vastaa yhdessä Pyykön kanssa Marko Leino. Vaikka Yösyöttö-romaani tulee helposti luokiteltua kevyen ihmissuhdehuumorin kategoriaan, löytyy siitä uskomattoman paljon tasoja, myös tummia ja koskettavia sävyjä. Elokuvassa on kuitenkin lähdetty huumorin tielle, mikä on ymmärrettävä ratkaisu, onhan itsellänikin lukukokemuksesta jäänyt parhaiten mieleen juuri vesissäsilmin nauraminen. Pyykkö ohjaa karavaaninsa kuitenkin liki karnevalistiseen menoon. Nopeat leikkaukset, Pasasen höntti ja univelkainen olemus yhdistettynä hänen päänsisäiseen puheeseensa luo päähenkilöstä karikatyyrin, irvikuvamaisen hahmon. Tulkinta on sinänsä oikea ja hauska, mutta olisin kaivannut vähän enemmän syvyyttä kaiken hösellyksen lomaan.

Aika on elokuvan pahin vihollinen. Sujuvaa kerrontaa sekä hyvin luotuja ja esitettyjä henkilöhahmoja olisi katsonut ilolla pitempäänkin kuin 86 minuuttia. Ehkä muutamalla lisäminuutilla olisi saatu esiin enemmän leikkipuiston hulvatonta jengiä: Pihla Puolukkaa (Pihla Viitala), Nelli Tupperwarea (Anna-Maija Tuokko) ja muita sivuhenkilöitä, joiden profiilinnostoa jäin kaipaamaan. Kerronan fokus kohdistui paitsi Antin selviytymistaisteluun yksinhuoltajaisänä myös hänen suhteensa kehittymiseen Ennin (Marja Salo) kanssa.

Pia (Ria Kataja) ei ollutkaan valmis äidiksi.

Pääparin lisäksi yksittäisistä roolisuorituksista on nostettava esille Antin pikkuveljeä näytellyt Santeri Helinheimo Mäntylä, joka vastasi niistä repliikeistä, joille minä nauroin teatterissa ääneen. Myös Ria Kataja loisti epäkiitollisessa, mutta ah niin intensiivisesti tulkitussa Pian roolissa.

Ennen elokuvan alkua ehdin kiinnittää huomiota varsin runsaslukuisen yleisön koostumukseen. Paikalla oli enimmäkseen naisia, mutta myös jonkin verran miehiä, useimmat heistä jo charmantissa iässä. Toisaalta katsomossa oli myös nuoria. Olipa kyseessä mies tai nainen, nuori tai vanha, yleisö ulvoi naurusta elokuvaa katsoessaan. Selvästi elokuvassa ja koko aihepiirissä on jotakin, johon hyvin monenlaisten ihmisten on helppo samaistua. Se on hyvä merkki. Ollaan ison ja yhteisen asian äärellä.

En voinut kuitenkaan sille mitään, että elokuvaa katsoessani minua kaihersi epämääräinen ärtymyksen tunne ja epäilys: mille me nauramme? Onko lasta yksin hoitava isä tosiaan vieläkin, vuonna 2017, niin naurettava asia? Heti synnytyksen jälkeen kaksin lapsen kanssa jäävä isä on toki hyvin äärimmäinen tilanne, mutta sellaistakin tapahtuu ihan tosielämässäkin. Olisiko tarina ollenkaan niin hauska, jos se kertoisi yksinhuoltajaäidistä, jonka puoliso on lähtenyt synnytyksen jälkeen kävelemään?

Yösyöttö-elokuva (ja myös alkuperäisteos) ammentaa huumoria miesten ja naisten (äitien ja isien) välisistä eroista, mutta itselleni tarina on aina ollut hyvin samaistuttava myös naisena, äitinä ja ihmisenä. Epävarmuus suuren elämänmuutoksen edessä, vastuu pienestä ihmiselämästä ja oma ajoittainen riittämättömyyden ja mitättömyyden tunne ovat varmasti monelle tuttuja tuntemuksia. Aikuisuuden mukanaan tuomat velvollisuudet ja yhteiskunnan luomat odotukset konkretisoituvat toisille ennemmin, toisille myöhemmin, mutta useimmille viimeistään vanhemmuuden myötä. Se ei ole läheskään aina naurun asia. Yösyötön "normaalista" poikkeava, vähän vinksahtanut perhemalli antaa meille mahdollisuuden astua askeleen sivuun ja nauraa Antti Pasaselle, vaikka todellisuudessa taidammekin nauraa itsellemme.

Toivon, että mahdollisimman moni katsoja oivaltaa tämän, ja osaa katsoa hirnuntaa aiheuttavan toilailun läpi hieman syvemmälle.

Yösyöttö
Ohjaus Marja Pyykkö
Käsikirjoitus Marko Leino
Solar Films
Levittäjä Nordisk Film
Kesto 86 min