ELOKUVA: Ikitie

Ikitie on yksi Antti Tuurin vaikuttavimmista romaaneista. Ei peruskoulu, lukio, eikä edes Suomen historian opiskelu yliopistossa saaneet minua täysin ymmärtämään, mitä Neuvosto-Venäjää rakentamaan tulleille amerikansuomalaisille työläisille (ja toki myös monelle muulle ihmisryhmälle) oikein tapahtui 1930-luvun lopulla. Kyllä se oli Antti Tuuri, joka kaiken hirveyden minulle lopulta esitteli.

Odotukset olivatkin melkoiset, kun kuulin, että romaanista ollaan tekemässä elokuvaa. Olen pitänyt ohjaaja AJ Annilan aiemmista elokuvista ja Tommi Korpela tuntui loistavalta valinnalta Jussi Ketolan rooliin, joten odotukset vain kasvoivat sitä mukaa kun kuvamateriaalia alkoi tihkua julkisuuteen.

Visuaalisesti elokuva onkin upeaa katseltavaa. Hopea-kolhoosin kukkea luonto ja rikkumaton rauha, samoin kuin alun liki hekumallisen hilpeä jenkkimeininki muodostavat melkoisen kontrastin yhä sisäänpäin sulkeutuvampaan ja hirmutekoihin syyllistyvään totalitarismiin. Värikylläisten, liki western-henkisten maisemakuvien ohella on yhtä vaikuttavaa seurata tätä kaikkea elon kirjoa Jussin kasvoilta. Korpela tekee epäilemättä yhden uransa vaikuttavimmista roolitöistä, ja Korpelan meriiteillä se on aika paljon se. Tai ehkä on väärin puhua roolityöstä, sillä enemmänkin näyttää siltä, että Korpela on Ketola.

Ikitie on siitä erikoinen Neuvostoliittoon sijoittuva elokuva, että siinä puhutaan enemmän englantia kuin venäjää. Amerikkalaisen maalaisidyllin ja neuvostoliittolaisen kolhoosi-ihanteen yhdistelmä on eriskummallinen ja jännittävä. Sidse Babett Knudsen tekee sydämeen käyvän roolin Sarana. Erityisen paljon ihailin Knudsenin kasvoja kankaalla. Aivan kuten Korpela, myös hänen vastanäyttelijänsä toi paljon tunnetiloja esiin hyvin hienovaraisin keinoin. Merkittävä osa on myös Hannu-Pekka Björkmanilla, joka lähentelee ultimaalista pahuutta Kallosena, GPU:n virkamiehenä, joka asettaa Ketolan Hopea-kolhoosiin vakoilijaksi ja lopulta tuhoaa koko kolhoosin vakoilusta epäiltynä.

Tuurin romaanissa on  yksi kohtaus, joka on jäänyt mieleeni lähtemättömästi. Sama kohtaus toistuu myös elokuvassa. Luultavasti se ei poistu mielestäni pitkään aikaan, vaikka sitä kovasti tahtoisinkin. En halua kertomalla paljastaa, mistä tapahtumasta on kysymys, mutta kirjan tai elokuvan tuntevat sen varmastikin tunnistavat. Muutamaan ohikiitävään sekuntiin tiivistyy se tyrmistys, vääryys, petos, kaikki se pahuus, mitä amerikansuomalaiset joutuivat Neuvostoliitossa kohtaamaan. Heidän ainoa rikoksensa oli aattellisuus ja sinisilmäisyys. Se, että he olivat lähteneet kirkkain mielin rakentamaan unelmaa ja uhraamaan elämänsä. Neuvostoliitossa heidän tililleen kuitenkin luettiin toinen toistaan raskaampia syytteitä, eivätkä niistä joutuneet maksamaan ainoastaan aikuiset vaan myös lapset.

On mahdoton sanoa, ketä elämä kohtelee raadollisimmin. Vapaaehtoisen valinnan tehneitä hopealaisia vai Jussi Ketolaa, joka ei olisi Neuvostoliittoon koskaan halunnutkaan. Ketola on merkillinen mies, oman tiensä kulkija, hahmo, josta ei kokonaan pääse perille. 

Elokuvaa katsoessani mietin sitä, miten hyvin tarina avautuu katsojalle, joka ei ole romaania lukenut. Tuuri kuvasi mielestäni kirjassaan hienosti sitä, miten neuvostoyhteiskunnan ja keskushallinnon suhtautuminen muunmaalaisiin asteittain muuttuu ja kovenee. 90 minuutin elokuvassa siirtymien on pakko olla äkkinäisempiä. Mielestäni romaanista oli kuitenkin onnistuttu hyvin nostamaan esille ne kaikista olennaisimmat asiat, ja lopputulokseen vaikuttaa varmasti sekin, että Tuuri on ollut käsikirjoituksen teossa mukana. Kaikkinensa Ikitie kosketteli juuri niitä kohtia, jotka minua romaanissakin eniten puhuttelivat. 

Mielenkiintoinen havainto oli, että samassa näytöksessä kanssani oleva yleisö näytti olevan pääsääntöisesti 20-40 -vuotiasta porukkaa. Pidin asiaa osittain yllättävänä, sillä 30-luvun Neuvostoliittoon sijoittuva historiallinen elokuva yhdistettynä Tuurin tuotantoon kuulostaa helposti vähän varttuneemmalle väelle suunnatulta elokuvalta. Näinhän ei tokikaan ole, sillä Ikitie on hämmästyttävän, etten sanoisi jopa tuskallisen ajankohtainen elokuva. Aikana, jolloin mielipide on uusi, vaihtoehtoinen fakta ja asenteet toisia (etnisiä) ihmisryhmiä kohtaan ovat koventuneet, ei konnotaatioita nykypäivään varsinaisesti tarvitse etsimällä etsiä. Ikitie on elokuva siitä, miten aate nousee ihmisarvon yläpuolelle ja lopulta murskaa sen ihmisyyden, jonka varaan aatteen perustukset on alun perin laskettu. Toisin sanottuna, Ikitien sanoma on ajankohtaisempi kuin vuosikymmeniin.

Ikitie (2017)

Ohjaus: AJ Annila

Käsikirjoitus AJ Annila, Antti Tuuri
Tuottaja Ilkka Mattila

Tuotanto MRP Matila Röhr Productions