Arttu Tuominen: Silmitön
Näin dramaattisissa tunnelmissa alkaa Arttu Tuomisen kolmas dekkari Silmitön. Kirjassa on paljon tuttuja elementtejä: jännitystä, huikeita juonenkäänteitä ison maailman tyyliin, luonnonsuojelua ja kompleksisia poliisihahmoja. Tuominen hallitsee suvereenisti älykkään jännityksen. Hän liittää tarinoihinsa aimo annoksen yhteiskunnallista keskustelua, tieteellistä faktaa ja objektiivista pohdintaa ilman, että tarinan eteneminen ja juonen koukuttavuus kärsii.
Jotain oli kuitenkin toisinkin kuin ennen. Silmitön on Tuomisen kirjoista sävyltään synkin. Kysymys ei niinkään ole polveilevan juonen monista dramaattisista ja järkyttävistäkin käänteistä, vaan yleisestä hengestä. Juuri kukaan henkilöhahmoista ei tunnu olevan onnellinen. Hyvin harva henkilöistä myöskään vaikuttaa mukavalta ihmiseltä. Niille parille harvalle ei käy hyvin. Kehopositiivisuuden aikakaudella silmään pisti myös naiskehojen kuvaus. Olkoonkin, että kyse oli nimenomaan fiktiivisten henkilöiden ajatusvirrasta, vartaloita kuvattiin lähinnä lihomisen, selluliitin ja pyylevyyden kautta tai väkivallan kohteena. Oikeastaan ainoa poikkeus oli luontoaktivisti Venla, joka sitten kuvattiinkin liki yli-ihmisenä.
Dekkari vie lukijan takaisin tuttujen poliisihahmojen pariin, mutta harva tapaaminen on onnellinen. Aiemmista osista tuttu Janne Rautakorpi ei kylläkään ole enää poliisi, mutta tärkeässä osassa murhatutkintaa. Tapahtumien keskiössä on myös Liisa Sarasoja, jolla työasioiden lisäksi riittää murheita myös yksityiselämän puolella.
Vaikka Silmitön on yhtä synkkä kuin miljöönsä, kevättalvinen ja myrskyisä Pohjanlahti, on kirjassa myös paljon viihdyttäviä elementtejä. Tuominen ei ole ennenkään kaihtanut näyttäviä kohtauksia ja niitä riittää myös tässä kirjassa. Useassa kohtaa mieleeni tuli Stephen Kingin Mersumies ja tuntuu, että siihen suuntaan kirjailija onkin dekkarisarjaansa kehittämässä. Sen verran moni langanpätkä jäi solmimatta, että jatkoa on varmasti tulossa. Ja loppu, sehän on suoranainen cliffhanger. Suuren maailman tyyliin, tietenkin.
Aiemmat osat:
Arttu Tuominen: Silmitön
Myllylahti 2017
424s.
Arvostelukappale
Minulla ovat dekkarit viime aikoina jääneet vähiin. Jotenkin on tehnyt mieli lukea jotain positiivisempaa kuin murhia, sen vähän mitä nyt olen saanut luettua. Pienoinen lukujumi tuntuu vaivaavan...
VastaaPoistaMinulla on dekkareiden kanssa ollut välillä samaa ilmiötä. Toisaalta Tuomisen romaanissa on niin paljon muutakin kuin pelkkä murha, että suosittelen jo ihan yhteiskunnallisen kuvauksen vuoksi.
PoistaHoo, mä en kauheasti dekkareita yleensä lue, mutta ehkä olisi syytä antaa suomalaisillekin dekkareille joku mahdollisuus. Yleensä taivun ruotsalaisdekkaristien puoleen, ja juurikin sen synkkyyden takia. Vähän ehkä mietityttää tuo kehonkuvaus. Kaikkihan me ollaan vain ihmisiä ja sinällään epätäydellisiä, mutta jos asiaa lähestytään yksinomaan sen epätäydellisyyden kautta, no... Ehkä suomidekkareista löytyisi joku parempikin aloituspiste? :)
VastaaPoistaNo, nyt kun asiaa ajattelen yleisvaikutelman kautta, niin saattaisit tästä tykätäkin, sillä yhteiskunnallisuus on Tuomisella vahvasti mukana. Mutta suosittelen aloittamaan Tuomisen ekasta romaanista, niin pääset henkilöiden käänteistä jyvälle!
PoistaSuomalaiset dekkarit on minulle oikeastaan miltei täysin tuntematon aihealue. Haluaisin kyllä jossain vaiheessa tutustua. Olenkin miettinyt, miksi en oikein lue dekkareita. Ehkä se johtuu niiden kaavamaisuudesta. Alussa on murha, välissä sen selvittäminen ja lopussa murhaaja paljastetaan. Vai onko muunkinlaisia dekkareita? :)
VastaaPoistaKyllä tuo kaava tietysti on aika vahvasti läsnä useimmissa, vaikka toki variaatioita löytyy 😄
PoistaEn ole dekkareiden suurkuluttaja ja tämä kuulosti erityisen luotaantyöntävältä. Hyvä niin, sillä lukupino on loputon ja on myös hyvä tietää mitä ei ainakaan tarvitse lukea :)
VastaaPoistaKaikki kirjat eivät ole kaikille, onneksi riittää kirjoja ja riittää lukijoita 😉
PoistaOlin jo päättänyt, etten lue kolmatta Arttu Tuomista, vaikka olenkin kahdesta aiemmasta pitänyt. Syynä on ollut syvä synkkyys ja väkivaltaisuus. Juttusi siis vahvistaa päätöstäni, kun kerran vielä synkemmäksi on mennyt.
VastaaPoistaMulle alkaa hiipiä epäilys, että olenko osannut nyt tuoda kirjan hyviä puolia esille... 😬
PoistaMutta kieltämättä synkkähän tämä on.
Synkkyydestä ja väkivaltaisuudesta huolimatta esittelit kirjan kiinnostukseni herättävästi. Nimi mieleen!
PoistaMinna /Kirsin Book Cluc
Minä luin juuri yhden ya-dystopian, jossa täydellisessä apokalypsissa tyttöhahmon keskeisin pohdinnan aihe oli se, ettei hän ole kaunis ja ettei hänellä ole isoja tissejä. Ihan uskomatonta. Olisin jättänyt lukemisen siihen, mutta kirjassa oli muuten vinkkausaineksia, joten annoin sille mahdollisuuden ja kokonaisuutena se oli jytisevää toimintaa kyllä. Mutta iso särö tuosta kyllä tuli. Katsotaan, mitä bloggaan siitä kirjasta kunhan tässä ennätän.
VastaaPoistaDekkarit ovat viime aikoina jääneet sivummalle, kun on niin paljon muuta luettavaa, ja muutenkin dekkari-intoni on vaihteleva. Tuomisen dekkareita en ole lukenut, mutta pidetäänpä mielessä!
Mietin tätä lukiessani (ja itse asiassa parin muunkin kirjan yhteydessä), että tässä nyt todennäköisesti halutaan tuoda esiin ulkonäkönormeja kriittisessä sävyssä. Mutta hirveän helposti se kääntyykin itseään vastaan, bodyshamingiksi vaikka se ei välttämättä ole alkuperäinen tarkoitus. Mutta monissa kirjoissa on myös sellaista piilovaikuttamista, että päähenkilön (nainen) sirous ja laihuus tuodaan esille myönteisessä valossa.
PoistaEi ole minulle tuttu dekkaristi tämä Tuominen ja taitaa jäädä tuntemattomaksi suuruudeksi edelleen. Luin juuri pari dekkaria ja sain aimo annoksen huonosti meneviä elämiä ja huonosti kuvattuja naisvartaloja :D Ei sillä, kuulostaa dekkarina ihan mainiolta, mutta huomaan että itse vedän niitä kiintiötyyppisesti ja juuri nyt siihen kiintiöön ei mahdu. (Mutta mikä siinä onkin, että dekkareissa tyypeillä pitää aina mennä ikävästi? Eikös ne murhat sun muut riittäisi?)
VastaaPoistaSyytön pohjoismaista dekkarigenreä tästä. Tykkään enemmän neiti Marplen tai Poirotin kaltaisista tyypeistä, jotka ovat ylivertaisia ja yksityiselämä jää sivuseikaksi. Meillä Pohjoismaissa dekkaripoliiseilla asiat tuntuvat menevän päin mäntyä.
PoistaVoivoi, kovin moni kommentoija päätyy ratkaisuun, ettei aio lukea tätä tai Tuomista ylipäätään. Tosi harmi, koska minä pidin tästäkin tuomisen kirjasta kovasti. Tunnistan tuon tummasävyisyyden, jopa synkkyyden, mutta se kuuluu tyylilajiin. Tietenkään se ei tarkoita sitä, että yhä synkempää pitäisi olla, mutta harva trilleri on kovin valoisa :D
VastaaPoistaSen sijaan kummastelen tuota kehoasiaa. En siihen itse sen kummemmin kiinnittänyt huomiota, mutta näemmä se siellä vahvasti on. Liisa Sarasoja on entinen huippu-urheilija, joten kehollisuus lienee hänelle keskeistä entisen ammatin takia. Nykyinen tilanne rakkauteen pettyneenä totaaliyksinhuoltajana on todella kuormittava, joten ajattelin vartaloon liittyvien ikävien tuntemuksien kuvaavan hänen sisäistä maailmaansa. Mitä tulee toiseen naisvartaloon, jota teoksessa kuvataan hyvinkin vastenmielisenä eli Santeri Marilan äiti, häntä kuvataan vain Santerin silmin, enkä pitäisi niitä kuvauksia kovin luotettavina! Tasapuolisuuden nimissä on muistutettava, ettei kirjassa miesvartaloitakaan mitenkään positiivisessa valossa kuvata , jos huomasitte.
Valoisa trilleri, kuka kirjoittaisi sellaisen, lukisin ihan varmasti ja innolla! :D
PoistaVoi olla, että kehopositiivisen keskustelun myötä luin tekstiä tiettyjen linssien läpi, mutta niin miesten kuin naisten kehojen negatiivinen kuvaus tympäisi minua. Tiedäthän, kun joku asia alkaa tökkiä, se pistää silmään joka käänteessä. En oikein kokenut, että nämä toistuvat kehokommentit olisivat tuoneet kerrontaan mitään lisää.
Toistaalta, en myöskään kehottaisi ketään jättämään teosta lukematta tämän minun silmääni pistäneen asian vuoksi, sillä Silmittömällä on myös ehdottomat ansionsa. Tuomisen kirjoista tämä taitaa olla se, joka on eniten hajauttanut mielipiteitä suuntaan ja toiseen.
Miten te jaksatte keskustella sisällöstä? Kirja on keskinkertaisen omakustanteen tasoa.
VastaaPoistaHyvä anonyymi, ottamatta kantaa tähän kirjaan: miksi keskinkertaisen omakustanteen sisällöstä ei saisi keskustella, jos se ajatuksia herättää?
PoistaEi ole timantinkova kärkinimi suomalaisten dekkaristien rymisevissä kärkikahinoissa :) Ei ole ehkä enää edes Porissa. Täällä minittäin joku muukin julkaisi dekkarin. Se kertoo taksikuskista ja Rafaelin enkelistä. Kirjoittajan ja kirjan nimeä en muista. Vinkatkaa nimi jos tiedätte. Voisin lukea senkin.
VastaaPoistaHappamia, sano kettu. ;)
PoistaMinäkin kyllä jätän sarjan kesken. Se jokin vaan näistä puuttuu, se lumo joka saa kertomuksen viime kädessä hengittämään. Suht monotonista synkkyyttä ja väkivaltaa, latteita henkilöhahmoja, epäuskottavia käänteitä. Joskus sitä on pakko ihmetellä näiden kirjablogien maailmaa, kun palkittua maailmakirjallisuutta arvioidaan puolihuolimattomien sanäkääntein ja tämän tyyppistä nostetaan lähes ylettömästi.
VastaaPoistaKiitos kommentistasi hyvä anonyymi. Onneksi meillä on vapaus valita ja maailmassa kirjoja riittää! Se, mikä sopii toiselle, ei iske toiselle lainkaan. Kirjablogien maailma ei siinä mielessä eroa muiden kirjanystävien maailmasta lainkaan.
PoistaKirjablogit on varmasti hyvä asia siinä suhteessa, että ne nostavat paljon sellaista kirjallisuutta esiin, joka muuten ei saisi huomiota tai julkisuutta osakseen. Tällä tavoin ne ikään kuin kartoittavat, mitä kirjallisuuden kentällä tapahtuu. Toisaalta blogien nousu tapahtuu samaan aikaan, kun ammattimainen kirjallisuuskritiikki (samoin kuin elokuvakritiikki ja muu taidekritiikki) tekee hidasta kuolemaa. Silloin on hämärtävää, että blogistit kutsuvat kirjoituksiaan "arvioiksi", kun kysymys on kuitenkin hyvin subjektiivisesta "tykkään tästä" -tyyppisestä kirjoittelusta - ja jopa tietynlaisesta sidostyöskentelystä kustantamojen kanssa. Ymmärrän hyvin sen, että kaikki kirjallisuus ei kosketa kaikkia, mutta hyvä kritiikki yleensä tunnistaa korkeatasoisen kirjallisuuden (ja vastaavasti vähemmän korkeatasoisen), ikään kuin omaa työkalut kirjallisten arvojen käsittelemiseen, vaikka kohteena oleva kirja ei asettuisikaan kriitikon mukavuusalueelle. Mutta, mutta - ymmärrän blogien kirjoittamisen harrastuslähtökohdan, on ehkä turhaa vaatia edes jonkinmoista analyyttistä otetta arviointeihin. Ja ehkä myös dekkareita yleensä arvioidaan lepsusti, mielestäni tämänkin kirjasarjan kohdalla erinäisiin selkeisiin kirjallisiin keskeneräisyyksiin olisi voitu arvioissa kiinnittää huomiota, vaikkakin nyt yleisesti haluaisikin tämän tyyppistä kirjallisuutta fanittaa. Itse en ole ihmisten paistamisten ja sikiöiden ryöväämisten ylin ystävä, valitettavasti, mikä toki vaikuttaa omaan asemointiini.
PoistaOlen ihan samaa mieltä, että analyyttistä ja ammattimaisesti kirjoitettua taidekritiikkiä kirjoitetaan aivan liian vähän. Liian usein kirjabloggaukset ja kirjallisuuskritiikki myös sekoitetaan keskenään. Kyseessä on erilaiset tekstityypit ja esimerkiksi minä, kuten ei oikein kukaan tuntemistani kirjabloggaajista, en pidä omia kirjoituksiani varsinaisina kritiikkeinä. Vieroksun myös arvio-sanaa, vaikka joskus sitä saatan käyttääkin eksaktin termin puuttuessa. Bloggauksesta puhuminen tuntuu toisinaan liian epämääräiseltä.
PoistaToki minulla ei ole mitään sitä vastaan, jos joku bloggaaja kokee ja sanoo kirjoittavansa kritiikkejä - meissä bloggaajissa kun on monenlaisista lähtökohdista ihmisiä, myös niitä, jotka ammatikseen kritiikkejä kirjoittavat. Se jää sitten kritiikin lukijan vastuulle arvioida, kuinka onnistuneesta kritiikistä on kyse, aivan kuten perinteisenkin kritiikin kohdalla.
Omasta puolestani voin sanoa, että kokemuksellisuus, vertaislukijuus ja jopa fanitus saavat näkyä ja kuulua blogissani. Juuri sitä varten se on perustettu.