Viimeiset villitykset. Hendrik Groenin (83 1/4 v.) salainen päiväkirja

Ehdin lukea koko kirjan, ennen kuin tajusin, ettei kannessa mainita kirjailijan nimeä. Paitsi, että mainitaanhan se. Hendrik Groen, kirjan päähenkilö nimittäin.

Groen on salanimi ja kustantajan sivuilla kerrotaan, ettei kirjoittaja asu itse vanhustentalossa. Kaikki hänen kirjoittamansa on kuitenkin totta ja koettua. Hollantilaisen vanhustentalon elämää seuratessa tämä on helppo uskoa. Groen kuvaa vanhusten verkkaista elämää ja kustannuksiltaan tehokkaan bulkkihoidon käänteitä elävästi ja viiltävän sarkastisesti, mutta myös hyvin uskottavasti. Sen verran tarinoita on kuultu myös suomalaisesta vanhustenhoidon tilasta, ikärasismista ja monesta muusta ikävästä ilmiöstä, että on helppo uskoa totuuden olevan tarua ihmeellisempää myös Hollannissa.

Yhteiskunnallisesta näkökulmasta teos onkin mielenkiintoista luettavaa. Kovin samanlaiset asiat ja kiistakysymykset tuntuvat olevan pinnalla keskustelussa niin Hollannissa kuin täällkin. Toki eutanasia tuo hollantilaiseen vanhuskeskusteluun aivan omanlaisensa piirteen, mutta onhan asia kovasti tapetilla myös Suomessa tällä hetkellä.

Teos ottaa kantaa, mutta ennen kaikkea viihdyttää. Groenin tyyli on yhtäaikaa inhimillinen, humaani ja kuitenkin kuivakkaan sarkastinen. Suhteellisen skarppina vanhuksena hän kuvailee asuintovereitaan ja heidän omituisuuksiaan tarkasti, sama pätee myös tärkeilevään vanhainkodin johtajaan sekä moniin muihin "toisiin", eli nuorempiin, vielä työikäisiin ihmisiin. Sarkasmilta ei kuitenkaan välty Groen itsekään, vaan hän kuvaa ikääntymisen mukanaan tuomaa rapistumista, kuten kiusallista tiputteluilmiötä peittelemättä.

Ilonaiheita löytyy kuitenkin paljon. Groen perustaa läheisempien ystävien kanssa VVV (Vanha vaan ei vainaa) -kerhon, ja ottaa ilon irti jäljellä olevasta elämästä. Kerhon ja kirjan sanoma on kristallisen kirkas, tosi ja lohdullinen: vaikka yhdellä jäsenellä on alzheimer, toiselta amputoidaan jalka ja kolmas ei pysty kunnolla puhumaan, ei elämä kuitenkaan ole ohi. Siitä voi edelleen nauttia suomalla itselleen elämyksiä, pieniä paheita ja ennen kaikkea ystävien seuraa ja tukea. Juuri vanhusten välistä ystävyyttä ja solidaarisuutta on koskettavaa seurata. Millaisia keskusteluja käydään ystävien kesken, kun valmistaudutaan siihen hetkeen kun ystävä ei enää muista, eikä tunnista mitään tai ketään? Mitä kuiskataan rakkaan korvaan silloin kun hän ei pysty halvauksen jälkeen kommunikoimaan? Miltä tuntuu läheisen kuolema? Yllättäen, vanhuus ei tuokaan sen suurempaa viisautta suurten kysymysten äärellä, mutta hiljaisen luopumisen ja mukanakulkemisen taitoa kylläkin.

Huomaan, että kirjoitan kovin raskaista aiheista, mutta tämä kirja on kyllä oikeasti todella hauska. Esimerkiksi kun Groen kuvaa seniorimopojen tuunausta ja kruisailuja jalkakäytävällä ("uskalsin siirtyä kilpikonnavaihteesta jänisvaihteeseen"), nauroin ääneen. Samoin monien muiden Groenin tarkkasilmäisten sutkausten kohdalla. Mieleeni tuli Minna Lindgrenin loistava Ehtoonlehto-sarja, sillä VVV-kerhon vallankumouksellisissa otteissa on paljon samaa kuin suomalaisten virkasisarten edesottamuksissa. Elää kuin viimeistä päivää, se muuttuu kovin konkreettiseksi mietelauseeksi vanhainkodissa.

Hendrik Groen: Viimeiset villitykset. Hendrik Groenin salainen päiväkirja
Gummerus 2017
380s.
Suomentanut Sanna van Leeuwen