Maarit Turtiainen: Eilisen seitit

Kirjallisuus saattaa olla suloisimmillaan, silloin kun se yllättää. Maarit Turtiaisen romaani Eilisen seitit oli juuri sellainen lukuelämys, joka vähäeleisyydellään ja ihmisenkokoisuudellaan yllätti iloisesti.

Aina silloin tällöin tulee mietittyä, että kirjojen arviointi on aika epäreilua. Jotakin kirjaa kohtaan saattaa olla todella kovat odotukset ja kun kirja onkin ihan ok, suhteellisen hyvä, muttei missään nimessä loistava, sitä on pettynyt ja antaa sen myös näkyä. Ja sitten on taas niitä kirjoja, joihin tarttuu vailla minkäänlaisia ennakko-odotuksia ja jotka pääsevät yllättämään takavasemmalta. Silloin sitä saattaa kirjoittaa hurmioitunutta tekstiä, vaikka teos olisi objektiivisesti mitattuna keskinkertaisempi kuin se kovilla odotuksilla ladattu. Kuitenkin olen asiaa pohdittuani (ja lukemattomia kirjoja luettuani) tullut siihen tulokseen, ettei pelkkä yllätysetu riitä. Se pitää myös pystyä käyttämään hyväksi, Kirjan pitää pystyä tarjoamaan jotain uutta, joka kerronnan tai sisällön tasolla. Kielen täytyy olla hyvää, lukemisen sujuvaa.

Eilisen seitit on kaikkea tätä. Ehkä kirjasta löytyy joitakin heikkouksia, etunenässä kirjoitusvirheet, joita oli valitettavan paljon, mutta jotka toisaalta eivät pienuutensa vuoksi häirinneet lukemista (sitä paitsi oikoluettuani viime päivät sekä työ- että vapaa-ajalla, silmäni ovat suorastaan virittyneet virheiden bongaamiseen!). Virheet eivät haitanneet, sillä Turtiaisella on ollut hyvä tarina kerrottavanaan ja tuloksena on syntynyt kirja, jolla on sielu. Elämänmakuinen, uskottava tarina, joka ei ole edes erityisen tavallisuudesta poikkeava, mutta joka juuri siksi käsittelee ja selittää varsin universaaleja ja ihmisyyttä syväluotaavia ilmiöitä. Kaiken taustalla on identiteetti. Kuka minä olen, mistä minä tulen? Kuinka paljon minuudestamme on kiinni geeneistä, kuinka paljon ympäristöstä? Mikä onnellisista asioista, mikä onnettomista tapahtumista elämässämme?

Helena on ruotsinsuomalainen nainen, joka on huolellisesti hävittänyt itsestään kaiken suomalaisuuteen viittaavan, onpa hän opetellut lausumaan nimensäkin oikealla ruotsalaisella korostuksella. Hän on yhdessä ruotsalaisen miehensä Andersin kanssa kasvattanut sataprosenttisesti ruotsalaisen tyttären, Sinin, jonka veressä ei kuitenkaan vertaa tippaakaan ruotsalaista verta. Viisitoistavuotiaana Sini saa tietää olevansa turkkilaisen lomaromanssin tuotosta ja vaatii äitiään etsimään oikean isänsä. Helena lähtee Turkkiin, matkustaa takaisin menneisyytensä etsimään entistä rakastaan, mutta todellisuudessa hän sukeltaa vieläkin syvemmälle, lapsuutensa Suomeen, jossa pieni Helena ikävöi hänet hylännyttä isäänsä.

Tarinan keskiössä on Helena, mutta toisaalta kyseessä on myös sukupolviromaani. Isovanhempien perintö, tässä tapauksessa Helenan rikkoutunut lapsuudenkoti, jättää jälkensä niin Helenaan ja tämän valintoihin kuin myös hänen tyttärensä Siniin. Tässä kuviossa Anders, Helenan mies ja Sinin omana lapsenaan kasvattanut isä, jää väkisin sivurooliin. Hän on hyvä isä ja aviomies, onnellisen perheen kasvatti ja hyvä poika vanhemmilleen, mutta riittääkö se? Riittääkö kenellekään?

Romaanissa vuorottelevat Helenan ja Andersin näkökulmat, väliin Sini sanoo sanansensa kirjoittamiensa viestien muodossa. Turtiainen kuvaa elävästi eri hahmojen sielunmaisemaa, mutta toisaalta myös Turkki tulee esille hyvin aistikkaana ja kylläisenä miljöönä. Näin suomalaisen talven keskellä, kun loma on vain kaukainen kangastus tulevaisuudessa, oli suorastaan virkistävää vaellella turkkilaisilla kujilla ja basaareissa Helenan mukana. Se toi mukanaan kaukokaipuuta, jota en nimenomaan Turkkiin ole oikeastaan koskaan tuntenut. Tämän luettuani voisin kyllä matkaa sinnekin joskus harkita. Vielä enemmän kirja kuitenkin herätti kiinnostuksen ruotsinsuomalaista nykykirjallisuutta kohtaan. Loppujen lopuksi huomaan, että ainakin itselläni tietopohja ruotsinsuomalaisuudesta on aika lailla ohutta ja vuosikymmenten takaiseen tilanteeseen pohjautuvaa. Millaista on ruotsinsuomalainen kulttuuri vuonna 2016? Sillä voisi olla aika paljon annettavaa meille kantasuomalaisille.

Kirjablogeista Eilisen seiteistä on kirjoittanut ainakin Kirsin Book Club.

Maarit Turtiainen: Eilisen seitit
Compania Comder HB 2015
223s,
Arvostelukappale